Minä

Minä
Tarmo Yli-Rajala on lähes keski-ikäinen kirjailija (79), kotoisin maaseudulta. Hän ei viihdy sisäänlämpiävissä kirjallisissa kuplissa ja on vailla työläistaustaa. Noususuhdanteisen tieteellisen uransa hän jätti lisensiaattitutkintoon, koska havaitsi saaneensa tutkimustyön tiimellyksessä peräpukamia ja lievää päänsärkyä. Kaunokirjoituksesta hänellä oli todistuksessa 9 ja palkinnoista mainittakoon 2. sija hiihtokilpailusta jossa oli kaksi osanottajaa. Joitakin vuosia sitten hän muutti Suomesta tänne ulkomaille, viettäen nyt joutoaikaa Akaan Viialan residenssissään runoillen ja nauttien kulttuurihistoriallisesti arvokkaan vesitornin maisemista.

perjantai 31. toukokuuta 2019

SURREALISTINEN MAAILMA


Miete:
Suhteellisuusteorian ansiosta tiedämme,
että aika-avaruudessa lyhyin kahden pisteen
välinen etäisyys on väärä







Omituista kuinka tavat ja arvostukset muuttuvat iän myötä. Lapsena
kiinnostivat seikkailukertomukset, nuorena alkoivat kiinnostaa syvällisemmät aiheet. Punanahkojen jäljillä seikkailukirja vaihtui kuvaukseen Rooman poikia, alkukristittyjen historiaan. Sitten tulivat Balzacit, Dickensit ja Waltarit. Baudelairet, Renardit ja Daniel Harmsit. Kaikki
Kafkan käännökset. Erään koiran tutkimukset ja selonteot akatemioil-
le on tullut tutkittua. Mitä pidemmälle ja laajemmalle kirjallisuuden
tyylisuunnat ja genret ovat johtaneet, sitä hämmentävämpi on tullut
maailmasta. On vaikea uskoa siihen mitä näkee ja mitä voi käsin
tunnustella.

Olen viimeaikoina lukenut voitokkaita romaaneja ja novellikokoelmia. Tulee mieleen että mikä on saanut kustantajat ja lehtien toimitukset luulemaan, että ainoa oikea tavoite on mahdollisimman suuren voiton tuottava julkaisu, pari kolme sataa sivua tyhjää ajanvietettä? Dekkareita
ja riihikuivaa luterilaista arkirealismia, jossa ei ole mielikuvituksesta eikä huumorista häivääkään. Symbolismi saa lukijalta halveksivan olankohautuksen. Surrealistisen tarinan kirjoittaja lähetetään ehkä hourulaan. Itsestään selfieitä muille lähettävät lukijat eivät ymmärrä eksistentialistista
elämäntuskaa, koska heidän mielensä on täynnä ihastuttavaa omaa olemusta. Vain se, minkä voi nähdä omin silmin ja jota voi kosketella omin käsin on totta.

Miten kävisi nykypäivinä symbolisti Baudelairen tai surralisti Kafkan, joka muuten, vastoin luulemuksia osasi nauraa myös itselleen. Voin kuvitella millaisilla saatesanoilla Volter Kilpi saisi nykyään käsikirjoituksensa kustantajalta, mikäli tämä yleensä alentuisi siitä jotain sanomaan.
Käsikirjoitus ei sovi ohjelmaamme. Tajunnanvirtaa, pyh!

Minä olen ajan myötä järkiintynyt sen verran, etten enää yritä lähetellä mitään. Olen kiitollinen niistä monista palautuksista, niistäkin jotka olivat myönteisiä mutta joissa kehotettiin paneutumaan aiheeseen munaskuita myöten. Niinpä olen nyt paneutunut kehotuksen mukaan niihin ja
polttanut toistakymmentä romaanikäsikirjoitusta sekä lukemattoman joukon novelleja, tai mitä lienevät olleet. Tunnen suurta kiitollisuutta palautteen antajia kohtaan, sillä noita vanhoja tekstejä lukiessa minua on kovasti hävettänyt. Painettua paperia tässä maailmassa on ihan tarpe-
hiksi asti jo ennestään.

Olenkin nyt paneutunut munaskuita myöten surrealistiseen käsikirjoitukseen johon ammennan aineksia muistiin merkityistä unista ja mielikuvista. Ripottelen sekaan symbolismin suolaa, ja uskon että jos joku sen joskus lukee, ei voi olla silmiään räpyttelemättä.  Sitten kun minä olen lopettanut kokonaan tuon häiritsevän tavan.



perjantai 24. toukokuuta 2019


OLIN  EILEN


Kaikkihan tietävät, että me miehet
olemme puuttuva rengas
merirosvon ja sian välillä.

(Carlos Ruiz Zafon)
Kirjastonhoitajia




Olin eilen hyvin mietteliäällä tuulella kun kuljin golfkentän ohi. Sattui
niin, että joku siellä löi raskaalla mailalla kevyttä ja heiveröistä pallo-
parkaa, joka vikisten ja räpiköiden lensi minua lähellä olevaan pöheik-
köön. Hupsista minä sanoin ja sieppasin pelokkaan pallon talteen. Su-
jautin sen takin taskuun ja viheltelin vanhaa iskelmää, sitä samaa jo-
ta Roosakin joskus hyräili: Luonasi jos oisin. En minä vaan ole mitään
palloja nähnyt, vakuutin parille äijälle jotka sitä minulta epäluuloisina kyselivät. En ole ollenkaan kiinnostunut palloista, tähdensin heille.
Minua ei vähääkään kiinnosta noin joutava ajanhaasku. Juosta nyt
pienen pallon perässä ja pukeutua tuollaisiin vetimiin. Eikö teillä muuta neuvoa ole saadaksenne huomiota ja kunnioitusta osaksenne tässä
yhteiskunnassa? Jotkut tekevät työtä sen eteen ja jotkut käyvät murtokeikoilla, mutta mitä vielä! Te täällä vaan vouhkaatte yhden pienen ja viattoman pallon perään. Häpeisitte, raavaat miehet!

He jatkoivat matkaa maastoa tähyillen. Tuli mieleen että touhusivat
kuin miinaharavalla ja puhelivat matalalla äänellä keskenään. Arvatenkin minusta, jonka epäurheilijamainen olemus ei heitä miellyttänyt. Kun ehätin golfkentältä kaupungin kadulle, kaivoin pallon esiin taskusta ja selitin sille, että nyt koitti hulvaton vapaus. Ei tarvitse enää hyväksyä epäoikeudenmukaista mailalla hakkaamista, voit jopa sättiä heitä kaikesta nöyryytyksestä jota olet osaksesi saanut.

Mutta olinhan minä hämmästyksestä sanaton, kun kuulin pallolta totuuden.
Mie haluun takasin golfkentälle, se vinkaisi minulle ja taisipa irvistääkin häijysti. Mie oon golfkentän kingi, eikä ne nyt tiijä mitä tekisivät kun mua
ei löydy. Ne on ihan neuvottomia ku ne on tottunu vaan tuottavaan työhön.

Olin vähän närkästynyt ja heitinkin kiittämättömän pallon takaisin asian-
omaiselle kentälle. Ilman halki lentäessään se vielä sätti minua tuottamat-
toman työn tekijäksi. Mee sie siitä vaan takasin sinne suojatyöpaikkaas ja
jätä tärkeemmät asiat osaaville, se vielä vinkui.

No, mikäpä siinä auttoi. Palasin takaisin töihin pyyhkimään pölyä kirjojen kansista ja asettelemaan niitä aakkosjärjestykseen, kukin omassa tärkeässä luokassaan. Sitä sanotaan kirjaston hoitamiseksi, joka on ihan tuottamaton ja joutilas työ verrattuna palloilla pelaamiseen ja pääoman sijoittamiseen. Yritin palauttaa mieleeni muita suojatyössä elämäntehtävänsä tehneitä, mutta mieleen ei palannut muita kuin jokunen kirjailija ja taiteilija sekä vallankumousmies, joka on paennut pakkotyötä omasta kotimaastaan. Mutta pahimpia ovat ne, joiden ainoa aikaansaannos on antiikin perinnön pelastaminen nykypäiville asti. Joutavaa, täysin tuottamatonta puuhastelua.   (2019)


torstai 16. toukokuuta 2019


LUO LIPPUJEN

Miete:
Elän täällä tyhjässä huoneessa
ja muistelen tulevaisuutta





Panin kirjan pöydälle ja jäin hetkeksi miettimään. Tuollainen murha ei
tunnu uskottavalta. Ei muistia voi kokonaan menettää, aina tapahtumis-
ta jotakin jää mieleen. Ajattelen, että elämä on vakava paikka, jos siinä
ei olisi sijaa itkulle ja naurulle.

Lukiessa käsi oli puutunut, mutta nyt alkoi outo tunne kalvaa mieltä. Sormet alkoivat punoittaa, kynsien alta purskui verta, joka levisi laajemmalle ja luiker-teli käsivarsia pitkin salakähmäisesti. Punaisia pisaroita tipahteli uudelle matolle ja nyt tiesin, että tästä kaikesta minä joudun vielä vastuuseen. Mies istui vastapäisellä tuolilla ja tuijotti häiritsevästi silmiin. Minä en mahtanut sille mitään, yritin puolustella sitä etten puuttunut asioihin heti. Mitä minä muka olisin voinut tehdä? Olisiko pitänyt sanoa että on raukkamaista hakata ja potkia aseetonta vanhaa miestä joka on syytön siihen, että teidän sappenne kiehuu. Sanoa, että tuo ei tee teistä yli-ihmisiä eikä paranna kenenkään maailmaa. Ei uutta yhteiskuntaa noin voi luoda, siitä tulee helvetti teille itsellennekin. Ja
ensimmäisen kiven heittävät aina viattomat syylliset.

Katsoin kirjaa jonka avoin sivu lerpatti ohuessa ilmavirrassa. Epäilin, että
moni lukee sitä toisinpäin, ja että jotkut olisivat keksineet sille toisenlaisen
lopun. Sellaisen, jota minä en voi uskoa enkä hyväksyä, koska tiedän että
fiktio syntyy arjen sirpaleista. Euroopan kulttuurilla on kristillinen pohja. Moni
pyrkii sen kieltämään ja haluaa tuhota sen. Pitäisi muistaa, että jos astia tyhjätään,
virtaa entisen tilalle uutta siältöä.

Verta ei enää norunut, se päinvasoin imeytyi takaisin alkulähteilleen. Ka-
sarmin ja piikkilanka-aidan takana näin kumpareen, joka muistutti lanta-
tunkiota. Tarkkaan tähyillen siitä erottui pystyjä piikkejä, jotka arvattavasti olivat
 ammuttujen, kaasutettujen ja nälkään tapettujen kylkiluita. Ja hänel-
le, joka muutti veden viinksi, tarjottiin etikkaa.

Mies istui vieläkin rauhallisena, ikään kuin ei itse olisi vastuussa siitä mitä
muut olivat tehneet. Hänen katseensa oli kuin kalan, kirkas ja viaton, ilman-
ajatuksia tai syvällisiä tunteita. Hän varmaan luotti siihen, että oikeudenkäynti
koskisi kaikkia muita, ei häntä, ja että teloituspaikalta kuuluvat jysähdykset
kuuluivat mielikuvamaailmaan.

Otin kirjan takaisin käteeni ja selasin sivuja äkkiä noiden kuvausten ohi.
Päädyin loppusivuille jotka kertoivat oikeudesta, tasa-arvosta ja demokra-
tiasta. Arvopohjasta, joka hyväksyy vain ne, joilla on sama arvopohja.

Mihin minä tuon kirjan panisin? Onko se fiktiota vai historiaa? Kuuluuko se
hartauskirjallisuuteen Bellmannin epistoloitten kera?

Ihmiset vaikenevat, koska eivät osaa tai halua ajatella.    (2019)





keskiviikko 8. toukokuuta 2019



YKSINÄISYYS


Miete:
Olen kuin tikka. Koputan elämän tolppaa 
ymmärtämättä, että se on täynnä 
selittämättömiä sanoja.




Yksinäisyyttä minä olin kaivannut jo kauan. Nyt se tuntui kuitenkin kestämättömältä. Se soi korvissa ja havahdutti näkemään olemattomia. Mieleen palautuivat yhteiset matkat ja muistin nyt hänen tutun hahmonsa vierelläni. Kun hän myöhemmin makasi sairaalassa, katselin pelokkaana kuinka hänen peittonsa kohoili hengityksen mukaan. Sen kuviot olivat kuukausien myötä käyneet tutuiksi, mutta hänen silmänsä olivat muuttuneet päivä päivältä vieraammiksi.

Annan sairauden aikana olivat kaikki vanhat, osin jo unohtuneetkin tapahtumat alkaneet rönsyillä mieleen. Ne olivat rikkaruohoja jotka pitäisi nyt myrkyttää unohduksiin, niin kuin mustat unet. Mietin että mistä niitä kumpuaa ja mistä ne versoivat juuri nyt kun Anna sairasti. Mutta hän vain hymyili vaisusti. Minua vaivasi kiusallinen tunne, että hän osasi lukea     ajatukset. Tunsin kuinka kukkien tuoksu hänen ympärillään
muuttui ruumishuoneen imelän kutsuvaksi lemuksi. Ja hänen
katseestaan muistui mieleen Renardin perhonen. Se oli kuin pehmeä,
taitettu kirjelappunen joka etsi kukan osoitetta.

- Mitä sinä pohdit, Anna kysyi.

Kummallisen epäluuloinen hän osasi olla toisinaan. Ehkä hän
vaistosi tai tiesi mitä minun unissani tapahtuu. Siksi tuntui että
häneltä oli turha salailla mitään. Kaikki vanhat riidat halusin
unohtaa ja haudata jo ennen häntä. Tuntui kuin olisin kuullut
etäisen cembalon äänen. Joku soitti kaukana Händelin musiikkia.

Mitä minä siis pohdin?

- Myrkytän vanhoja rikkaruohoja, vastasin hänelle ja samalla
jo kaduin.

Huomasin, että Anna olikin  noussut vuoteelta ja seisoi minun
vieressäni. Hän katsoi minua läheltä kiinteästi.

- Sinä näet turhaa vaivaa. Ei mikään valmis muutu tekemättö-
mäksi, hän sanoi ja minä kuulin hänen hengityksensä.

Anna varmaan odotti, että lähtisin hänen kanssaan, en tiedä minne.
Raskaita hiutaleita lensi ulkona puistotien yllä, askelten polku
kiemurteli pensaikossa. Tunsin harteilla tulevan lumen painon ja
muistin viimeöisen unen. Siinä näin kuinka lintu lensi ikkunaan
ja valitti miksi et avannut, toin sinulle viestin!

       Aamulla kannoin rastaan syreenipensaaseen. Nyt sen ympä-
rillä pyöri parvi raatokärpäsiä ja näin taas selvästi Annan hahmon.
Oli syksy. Hän seisoi  minun vieressäni ja kääntyi taas katsomaan
kohti, mutta lähti sitten hitaasti liukumaan käytävään, lasiovelle.
Näin kuinka hän katosi sen läpi ja etääntyi yhä kauemmas. Jostakin
kuului kirskuvaa ääntä, käytävällä työnnettiin vanhaa sairaalapöytää
jonka jalkojen pyöriä ei kukaan ollut rasvannut vuosikausiin.

- Minä en heti ymmärtänyt viestiä, vakuutin itselleni ja huomasin,
että Anna makasi sittenkin vielä sairaalan vuoteella hievahtamatta,
mutta nyt hän oli ummistanut silmänsä eikä vastannut kun hyväs-
elin hänet. Ystävät olivat meistä vieraantuneet tai kaukana poissa,
 ja minä painoin pääni ja seisoin liikkumatta.

 (2019)


Kuva: syksy T.Y-R.

perjantai 3. toukokuuta 2019

DEMENTIA


Miete:
Järki on ihmisen ongelmista vakavin.





Näistä sukupuoliasioista on viime aikoina meuhkattu alati ja alinomaa. Minäkin olen seonnut jo sen verran, etten tiedä miten nimittäisin entistä tyttöystävääni, josta pappi aikoinaan teki rouvan. Olen suhtautunut
kaikkiin nimityksiin aina hyvin epäluuloisesti, ja nyt kun ikä on tuonut lisää järkeä päähän, olen kaikesta vähän epävarma. Käytännöllisistä syistä johtuen minä nukun ala-, ja hän nukkuu yläkerrassa. Vakiintuneen tavan mukaan kiipeän aamuisin yläkertaan ja toivotan hyvää päivää. Iltaisin toivotan hänelle kansainvälisesti hyvää päivänjatkoa. Aamu- ja iltatoivotukset sikseen, samoin hyvät yöt. On selkeämpää käyttää päivittäin vain yhtä toivotusta, jonka molemmat tuntevat. Ihan sama asia
kuin kellonajoissakin. On selkeämpää jos on käytössä vain yksi aika kesät talvet.

Tuo eri kerroksissa asuminen nostaa joskus pintaan konflikteja, jotka joh-
tuvat yksinomaan tyttöystäväni luulotaudista. Kaikkihan tietävät, että
televisiossa on ohjelma ”Maria Ventola yökylässä”. No, minä olen siitä
nyt tiukan silmälläpidon kohteena, sillä koskaan ei tiedä milloin vierailu
on osunut minun kohdalleni. Voin olla kyllä huoleton, koska muisti on
alkanut vähän rakoilla enkä yhtään tiedä mitä öisin tapahtuu. Pääosin
voidaan kuitenkin sanoa, että muisti on kunnossa, sillä harvemmin enää
nykyään unohdan mistä olen tulossa. Niin sattui nuoruudessa aina silloin
tällöin ja varsinkin silloin. Jos nykyään se unohtuu, on syy siinä että minul-
le on iän myötä tullut taipumus eksyillä. Viimeksi kun liikuin kaupungin
raitilla, kysyi ohikulkeva poliisi minun osoitettani. Ohjasin hänet sinne ja
ajattelin itse jatkaa matkaa vielä erääseen valintaliikkeeseen, mutta kyläi-
lemässä viivytellyt anoppi sai minut luopumaan ajatuksesta. Hän tarjosi
jopa kahvit epätietoiselle poliisille.

Politiikkaa minä en juurikaan harrasta, koska ihmiset ovat niin arvaamat-
tomia. Minä tulen yleensä toimeen kaikkien kanssa, mutta olen usein tör-
männyt henkilöihin jotka eivät millään tule toimeen minun kanssani. Vii-
meksikin ennen vaaleja väittelin aiheesta millainen on luotettava edustaja-
ehdokas. Naapuri vänkäsi kiven kovaan, että ehdokkaiksi pitää hyväksyttä-
män vain riippumattomia henkilöitä. Minä puolestani väitin, että niinhän sitä
pitäisi, mutta kun ne melkein kaikki ovat nykyään riiputettuja. Eikä tällä nä-
kökohdalla ole mitään tekemistä riippumattojen kanssa, niin kuin anoppi
ehätti jo luulemaan. Hänellä on taipumus puuttua miesten asioihin, mistä
ominaisuudesta olen varoittanut muistaakseni myös tyttöystäviä. Kaiken
kaikkiaan eli summassa seerumia niin kuin me latinistit sanomme, on todet-
tava että minä henkilökohtaisesti olen välttynyt ikäkauteen liittyvästä demen-
tiasta.

Täsmennän vielä niille jotka eivät hallitse vanhoja kieliä: de tarkoittaa pois,
ja mentia tarkoittaa mieltä. Ruotsalainen ilmaisee tämän sanomalla borstaa
braa men hemma best. Ja lopuksi vielä vakuutan, että hedesalva on ham-
mastahnoista ylivoimaisesti paras. Kokeilin sitä tänä aamuna ja täytyy sa-
noa, että suussa on viipynyt keväisen raikas tuntu. En kiusallanikaan sano,
että fiilis, jota tietääkseni vain urbaani rahvas käyttää.   (2019)