Punaviiniä murheeseen Akvarelli 2021 T.Yli-Rajala 

PUNAVIINIÄ  MURHEESEEN

Totuus väreilee kuvauksessa kuin ilma liekin yläpuolella.

Jos kuvaat tuon väreilyn, niin saat todenmukaisen kuvauksen todellisudesta.

On ihmisiä joille tiedon etsiminen on ajanvietettä, ja on niitäkin joille ajanviete on tiedon etsimistä. Minun mielestäni molemmat ovat hakoteillä. Kun avaan television, näen sen uutisista kuvia maailman tapahtumista. Eivät nuo kuvat ole ajanvietettä, koska ne harvoin ovat merkityksettömiä ja keveitä. Näen kuinka tankit jyräävät tykit sojossa pitkin katuja, joilla kirjavan roinan keskellä makaa ruumiita. Häkeltynyt ja pelokas koira etsii tuttuja ihmisiä, jotka heittäisivät ohi mennen haukattavaa. Taustalla räjähtelee ja rakennukset sortuvat ohjusten osumista. Sotilaat juoksevat aseet tanassa ja etsivät ammuttavikseen vihollisia, jotka ovat samanlaisia sotilaita samoissa puuhissa, mutta joilla on erilainen päämäärä. Toiset haluavat valloittaa, toiset puolustavat kotejaan.

Toisella kanavalla kuvat vaihtuvat. Silmille ryöpsähtää mainos, jossa esitellään uutta ja maukasta paistia, jonka kanssa ruokajuomaksi käy punaviini. Ruokajuomaa täytyy hienostuneesti nuuhkaista, maistaa ja nyökytellä tarjoilijalle päätään. Niin että kyllä tämä nyt juomasta käy. Sopii sitten röyhkötellä aterian jälkeen ja ihan ääneen. Elämä on niin turvallista ja elintaso kohtuullinen. Otetaan sotapakolaisia vastaan, kunhan eivät tuo tullessaan koronaa ja pahoja tapoja, perheväkivaltaa ja kieliriitoja. Meillä täällä herrankukkarossa menee hyvin. Jos on huono palkka ja työedut, voidaan lakkoilla. Ajankohta kannattaa valita siten, että voidaan yhteiskuntaa sopivasti kiristää. Lakkoillaan talvella, ettei tarvitse kesäkaudella lakota, silloin on mukavampi levähtää ankaran työahdistuksen lomassa. Mitä enemmän sairaita, sitä tehokkaampaa on sanoa että lisää liksaa, muuten ei hoideta.

Hippokrates pitäköön matalampaa profiilia. Silti olen sitä mieltä, että hoitajat ovat oikeassa.

Tutkimuksissa on todettu, että musiikki rauhoittaa. Ei asia ihan niinkään ole. Kun joutuu katselemaan noita sotakuvia, hajalle ammuttuja koteja ja operaation nimissä murhattuja lapsia, ei mikä tahansa esitys rauhoita. Noita kuvia katsellessa mielen-rauha järkkyy ja elämä alkaa ahdistaa. Joku joka vastaa radion ja television musiikista, ei tätä ymmärrä. Raastavaa meteliä ja paukutusta, esiintyjien hyppimistä ja sairasta pään nyökytystä. Naislaulajat ovat äänestä päätellen kaksitoista vuotiaita ja heidän esityksensä on kuin maaliskuisen kissan naukua. Miehet raakkuvat kuin lahtiin roudattavat porsaat.

Anteeksi nyt vaan uuden musiikin apostolit. Moni hyväksyy tuon kuvauksen musiikin tarjonnasta, heidän päätään särkee. Musiikki ei välttämättä sovi siihen mitä uutisissa kerrotaan. Jos ohjelmasta valittaa, sanotaan että vaihda kanavaa. Minä kuuntelen cd-soittimesta Johan Sebastian Bachin sellosarjaa numero 1,nätin musiikin tohtorin,Seeli Toivion esittämänä.

Periaate jää silti voimaan. Jos uutisia radiosta haluat, pakota itsesi kuuntelemaan musiikkia joka on kotoisin helvetin esikartanoista. Vaihtoehtoja ei siihen hätään ehdi etsiä ja tuskin niitä on edes tarjolla uutisten syrjään.

Eikä vaihtoehtoja ole järjettömälle tappamisellekaan. Pakkomielle yhden kansan suuruudesta ja sen oikeuksista johti toiseen maailmansotaan. Historia ei toista itseään, se vain matkii itseään.

Seeli Toivio.

DEMONIAA

                                                        Kuva: Painajainen. Akvarelli

                                                        T.Yli-Rajala 2021

Vain veivaamalla saa posetiivarilta 

kommentin

Kerroin tuttavalle viimeöisestä painajaisesta. Yleensä tietoisuus heittää unet mielen romukoppaan, mutta tämä kalvoi yhäti ajatuksissa. Naiskasvoinen demoni ahdisteli minua ovella. Se oli alaston ja häijyä vihaa  hehkui sen silmissä. Et mene tuosta oves-ta, se kähisi ja näytti minulle tutun ihmisen valokuvaa. Katsoin hetken kiusaajan pilkallista ilmettä. Hän on täällä tänään, kiusaaja kuiski ja käänsi väkisin minun pääni näkemään, kuinka tuo kuvan ihminen houri kuumeisena sairaalan vuoteella.

Kerroin unesta siksi, että tiesin tuttavan ihmiseksi jolta puuttuu mielikuvitus ja kyky empatiaan.  Hän alkoi heti selittää että näyt ja unet elävät vain ihmisen päässä. Niitä ei sinne mikään ulkopuolinen ohjaa. Että vielä demoni, hän huokaisi  ylimielisesti.   Sinähän elät ihan keskiaikaa! 

Hiljainen matkustaja on silti aina mukana kyydissä, minä ajattelin. Pedon silmissä voi tarkasti katsoen nähdä heijastuksen omasta kuvasta. Oikean aivolohkon hiljainen tajunta on laaja, vasen lohko valaisee sitä kuin taskulamppu suurta yötä. Se näyttää vihan ja rakkauden, se voi olla myös turvallinen kuin lapsen uni äidin sylissä. 

Viikko painajaisen jälkeen kuulin, että unessa näkemäni ihminen oli kuollut. Asia ilmaistiin tekopyhästi: oman käden kautta. Astelin kadulla kotia kohti ja  pohdiskelin Nemesioksen filosofian yksityiskohtia pääsemättä niistä varmuuteen. Päivä oli päättynyt epätyydyttävästi, sillä tuttava oli taas ilmoittanut kylmästi olevansa skeptikko ja antavansa piut paut Nemesioksille. Tulos tai ulos on tärkein filosofia, eikä se tunne mitään rajoja. Hän oli firmansa johdossa ja tunnisti vain aineellisuuden rajat. Tulevaisuuttakin saattaa ennustaa jos taitaa todennäköisyyslaskennan, hän minulle tähdensi. Etene lineaarisesti, totuudet ovat syklisiä ja aiheuttavat sydämen tykytystä. Taiteessa taso ei merkitse mitään, eikä persoonallisuuskaan merkitse kaikkea. 

Tämä tuttava on mies, joka puhuu monotoonisella äänellä ja itsevarmasti. Hän pyrkii tekemään varman vaikutelman, koska on aina oikeassa. Hän näkee vain numeroita ja graafisia käyriä, mutta ei näe ihmisiä niiden takana. Hänen firmallaan oli vaikeuksia, kaikki käyrät ja mittarit näyttivät suuntaa alaspäin. Hänen avioliittonsa on hajonnut, ja syy on tietysti vaimon. Lapsista toinen on sortumassa huumeisiin ja toinen on pää-tynyt linnaan. Tänä aamuna hän ajoi autollaan kolarin, jonka toinen osapuoli haastoi hänet käräjille. Iltasella kun hän avasi television, rävähti silmille uutinen jonka mu-kaan Venäjä oli osoittanut koko maailmalle taas kerran suuruuttaan. Se  oli hyö-kännyt pienempänsä kimppuun ja esiintyy pelastavana sankarina.

Kun hän minulle kertoi ongelmistaan, muistutin häntä omasta unestani. Sanoin, että eivät näyt ja kuvitelmat ole todellisia, ne syntyvät hänen omassa päässään. Demoneja oli vain keskiajalla. Niin että carpe diem. Ummista silmät ja suu ennen sukellusta.

Demonien toimintaan voi tutustua lähemmin Eyvind Johnsonin teoksessa Tulta ja ruusuja. (Otava 1974, 2.p.),  s. 38.

TYHJÄSSÄ TILASSA

Kuva: Näkökulma. T.Y-R., akvarelli 2000

Lintu lensi yli järvenselän. Kaikki kalat sen näkivät, eivätkä

ymmärtäneet miten joku voi lentää tyhjässä tilassa.

Luin tänään vanhan käsikirjoituksen. Romaani jonka nimeä aina vieroksuin

kun se silmissä vilahti. Sen alkuperäinen työnimi oli Punainen pastoraali. Kun

sitä luin, muistuivat mieleen tunnelmat ja toiveet joita siihen asetin. Jo vuo-

sien ajan se on hävettänyt. Paatosta ja yli pursuavia tunteita. Aiheena on mies,

joka palaa nuoruutensa kaupunkiin ja löytää sieltä entisen ihastuksensa kohteen'

naimisissa nuoruuden vihamiehen kanssa. Ihan siis käypä aihe tarinalle, joka

keskittyy kertomiseen ja jossa tunteet ovat kuin karamellipaperia. Hyvä että

poltin koko roskan, sillä tunteilu on arvostelijoiden mielestä imelää. Ei se kuulu'

nykypäivän ihmisen elämään. Kovaa ja karskia pitää olla runon ja proosan.

Minulla on taipumusta kerettiläisiin ajatuksiin. Epäilen, että kulloinkin voimas-

sa oleva genre vaikuttaa siihen mitä voidaan ja mitä uskalletaan kirjoittaa. Taan-

noin joku sanoi, että hän etsii romaanista aina juonen. Muun laista kirjaa hän ei

suostu lukemaan. Romaanissa kuvattujen ihmisten on oltava todellisen tuntuisia.

Lukija luo heistä mielikuvan, joka on aivan ainutlaatuinen, hänen omansa. Mutta

minä olen sitä mieltä, että tarinasta, joka on mielikuvitusta, kehittyy nukketeat-

teri. Siinä marionetit sätkivät ja kieppuvat lankojen varassa koskettamatta kos-

kaan toisiaan. Lankoja pitävät sormissaan kirjailija, kustannustoimittaja sekä lu-

kijat. Jokainen teos on itsenäinen, kaikista muista poikkeava kokonaisuus ja jos-

sain sen takana piilee kirjallisuudelle irvaileva demoni. Niin kuin kaikessa muussa-

kin, sen päämääränä on sotkea ja haastaa riitaa, se viihtyy kirjallisissa kamareissa

kuin piru perinnönjaossa.

Tuo juonen perään haikaileva lukija ei ollut koskaan avannut Kafkan kirjaa  "Linna",

tai samaisen kirjailijan novellia "Selonteko akatemialle". Entä mitä hän olisi sanonut

Volter Kilven romaanista "Alastalon salissa". Nämä ovat vain pari esimerkkiä tarinoista

 joissa on selkeä ja jämpti juoni. Siksi ne ovatkin kirjallisuutta.

Näistä tietoisena minäpoika (84) keskityn hyvin pieneen ja lukutaitoiseen piiriin

joka ymmärtää haukotella jos ei tekstiä ymmärrä. Pientä piiriä joka pyörii, vaan

ei myötäpäivään. Piiriä, joka taitaa räpytellä silmiään, tavoitella kohteliaita ilmei-

tä ja kohauttaa olkaansa. Vaieta vakavasti. Ero erilaisuuden ja eriarvoisuuden välillä on

korvien välissä, ja introvertti lukija on mieluummin hiljaa kuin aina

samaa mieltä.

Haku: Perinnönjako, pirun näkökulmasta.

LEHTIKUVIA

Historiaa hiotaan 

                                               

                                                                   Kuva; Vanha sairaala Akvarelli TY-R 1983 

Sankarit Kappadokian

samosit Filisteliaan

Katselin lehtikuvia sotapakolaisista. Näky herätti mieleen muistikuvia omasta lapsuudesta. Siihen kuului kypäräpäisiä sotilaita ja maastovaunuja, hälytys-

sireenien ulvontaa. Veturien hihkaisuja, tavaravaunujen kolinaa. Äiti jonka käsipuolessa minä roikuin, ja veli, joka pyöri uteliaana maastoautojen luona. Hän kysyi konepistoolia kantavalta vartiomieheltä jotain, mutta tämä käänsi selkänsä. Joku vihelsi Lillimarleenia.  Noustiin junaan, joka oli täynnä etelään pyrkiviä pakolaisia. Matka taittui niin hitaasti, että isoveli kykeni aina välillä kulkemaan junan rinnalla ulkosalla. Näin hän kertoi myöhemmin, aikuisena. Kerrottiin siitäkin, kuinka asemarakennus josta lähdimme, räjähti parin päivän kuluttua taivaan tuuliin.

En tiedä mitkä muistikuvista ovat totta, mitkä ovat syntyneet vasta jälkikäteen, kuultujen tarinoiden pohjalta. Silmissä viipyvät kuvat ovat kuitenkin totta, niitä eivät ole ihmisten puheet synnyttäneet. Jos niistä nykypäivän nuorille kertoo, ne  katsovat epäuskoisina. Niin että puhu pukille, ei tuommoista ole voinut olla. 

Silloinkin kun minä olin lapsi,  puhuttiin avusta jota voitaisiin saada. Sitä oli ensin tarjolla muualta, mutta avun suunta kääntyi ja alkuperäinen apu menikin  niille jotka meitä ahdistivat. Kun ei haluttu alistua  vaatimuksiin, niin valtavat määrät ajoneu-voja, lentokoneita ja ruokaa toimitettiin meidän vihollisillemme. Meille julistettiin  jopa sotakin ja entiset avun tarjoajat kävivät täällä pommittamassa Suomen kohteita. 

Rauhanneuvotteluissa meidät jätettiin yksin saman vihollisen armoille joka oli yrittä-nyt tunkeutua maahan. Sankarit olivat "vapauttaneet" meidät fasisteilta ja marssivat nenä pystyssä valloitettuihin kaupunkeihin. Kylille ja kaupungeille annettiin uudet nimet ja historia hiottiin uudeksi.

Näin se käy vielä tänäänkin, jos todellisuus halutaan nähdä vääristyneen informaation verhon läpi. Olipa aika mikä tahansa, niin aina pienet jäävät suurten jalkoihin ja ovat syyllisiä. Totuus on sekin, että sotien jälkeen löytyy sankareita vain voittajien puolelta. Voittajat eivät ole välttämättä niitä jotka ovat oikeassa, vaan ne ovat niitä joilla on enemmän voimaa. 

Katselen lehtikuvaa joka esittää nuorta naista ja pikkupoikaa. He kävelevät käsikkäin kadulla, ja  heidän ohitseen vyöryy  pitkä jono panssarivaunuja. Molempien silmissä näkyy pelko, jota he yrittävät piilotella puseron hupparin alle. Näen että pojan kädessä on kova palanen leipää, josta hän yrittää jyrsiä jotakin irti. He ovat häviäjiä, joiden pitää paeta päälle tunkevia sankareita.

Päivän sana: Belmanin epistolat