sunnuntai 27. marraskuuta 2022


 YKSINÄISYYDEN  KY LMYYS


KATSO!t  TÄSSÄ TANSSII ILOINEN IHMINEN

Viikko sitten Tepi oli käynyt taas juttelemassa meille yhteisestä aiheesta. Hän tiesi, että minä ihailin hänen kykyään ilmaista itseään ulospäin. Minä olen sisäänpäin kääntynyt luonne, joka piilottelen ajatuksia. Hänellä oli kyltymätön tarve esiintyä ja tulla huomatuksi.

Jutun aiheena olivat yleensä käsikirjoitukset ja arvostelut joita hän oli kirjoistaan saanut. Minä sain nimikirjoituksin varustettuja tekijänkappaleita, joissa oli jokin pintapuolinen toivotus. Kuulin hänen monimutkaiset seikkailunsa kirjailijakokouksissa ja osallistuin matkoihin joiden sivutarkoituksena oli usein liberaalien ja konserrvatiivien ärsytys. Mieleen on jäänyt sekin kerta, jolloin poikkesimme hänen tuttavansa luo ja tämä soitti pianolla juovuspäisssä Hortst Wesseliä. Lauloimme mukana Die Fahne hoch, vähän nuotin vierestä eikä mitenkään suurella antaumuksella. Siinä olimme yksimielisiä, että mikään ideologia ei ole oikeutettu niiden tappamiseen, jotka ovat eri mieltä tai eri värisiä.

Myönteinen kritiikki piti hänen lippujaan yllä. Kun puhe kääntyi joskus väärin ymmärtämiseen ja ylimielisyyteen, hän tuohtui kiroilemaan ja sättimään vähäjärkisiä. Minäkin kyhäsin kirjoituksia, vaan enpä niistä saanut kritiikkiä enkä myötämieltä. Tai ehkä sain vähän sitä myötäistä, mutta hyvin pinnallisesti. Olin Tepille hienokseltaan kateellinen, ja siksi viisastelin hänelle Zarathustraa vähän mukaillen: Jos minä olen huipulla, huomaan olevani yksin. Kukaan ei puhu minulle ja yksinäisyyden kylmyys saa minut tärisemään. Mitä minä haen korkeuksista? Kuinka vihaankaan sellaista, joka osaa lentää!

En tiedä oliko hän koskaan lukenut Nietschen filosofiaa. Minun oli helppo sitä lukea, koska olen ortodoksi ja erotan ilkeyden hyvästä’.Tai ainakin elän siinä luulossa.

Tepin veli oli tehnyt itsarin, poika kuollut hypotermiaan puistopuun-juurelle. Tytär törmännyt auton alle ja hänellä itsellään oli vastikään todettu alzheimerin oireyhtymä. Jumala on kuollut säälistä ihmistä kohtaan, hän minulle väitti kuin Zarathustra. Hän siis oli lukenut Zarathustransa, ja minä jäin sitäkin miettimään. Jumala joko on on tai ei ei, niin kuin muinaiset oppineet arvelivat. Eikä hän sääli ihmistä vaan rakastaa, vaikka ihmisellä on vapaus valita hyvän ja pahan väliltä ja vaikka ihminen sortuu usein vääriin valintoihin. Kun näitä mietin, tuli eteen taas tuo ikuinen teodikean ongelma.

Ja Zarathustra juoksi juoksemistaan löytämättä enää ketään. Hän sai olla yksin ja löysi itsensä yhä uudestaan. Hän nautti yksinäisyydestä  ja ajatteli hyviä asioita tuntikausia. Hän luuli, että Jumala on kuollut. (2022 /11)

Friedrich Nietsche. Näin puhui Zarathustra. Pikku Idis, Tallinna 2020. Teodikea ongelma: jos Jumala on kaikkivaltias ja hyvä, niin miksi hän antaa pahan hallita?

Miete: Rutikuiva  kertova realismi tappaa kaunokirjallisuuden.

sunnuntai 20. marraskuuta 2022

 


KEL ON LENTIMET, SE LENTÄÄ 



Connemoren Aisling, 2018 JuhoY-R.

Tunnistatko vapaamielisen? Hän on se, joka ei anna muille suunvuoroa.

Oli varhainen aamu, ranta aukea ja taivaalla kirkui lokkiparvi. Aurinko häikäisi silmiä, kun yritin tähyillä Pikisaarta. Se kellui mereen melkein uponneena, ja sen punamullalla maalatut vanhat talot olivat kuin jostakin taulusta. Muistelin varhain aamuyöstä nähtyä unta. Siinä joku nainen tuli pesualtaiden luo ja katseli peilistä kuvaansa. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, hän oli tullut siihen aikaisemminkin, useita kertoja. Eikö sitä jo ihmetellä, minä kysyin ja nainen vilkaisi äkkiä minua ohimennen. Ihmetellä sitä, että ravaat täällä vähän väliä mutta et puhu mitään, minä jatkoin utelua.

Jätin käsien pesun sikseen ja päätin tarkistaa tilanteen. Nainen jäi seisomaan peilin ääreen kun minä avasin oven ja katselin avaraa pihaa. Siellä ei näkynyt ketään ja minua helpotti. Kyllä siellä jokin kulkukoira juoksi varastorakennusta kohti ja nosti jalkaa katulampun tolpan juurella, mutta ei siellä ihmisiä näkynyt. Eikä väliksikään, sillä minä en ollut juttutuulella. Koira vilkaisi hajamielisesti minua, ja jatkoi sitten matkaa nurkan taakse. Lokit taivaalla kirkuivat. Palasin sisään altaiden ääreen ja jatkoin käsien pesua. Mistä minä olin niihin verta saanut? Ei ranteista löytynyt haavoja tai raapeutumia, ei sormistakaan. Sormien nivelet olivat turvonneet ja niitä katsoessa muistin äkkiä oman ikäni.Mutta mitä se olikaan? Ajatus tuntui jotenkin epämääräiseltä ja hämärältä. Nainen seisoi yhä peilin edessä ja tuijotti kuvaansa.

Hänessä oli nyt, tarkemmin katsoessa hiven jotakin tuttua. Pitkä ja hoikka, lyhyeksi leikattu vaalea polkkatukka. Hiuskiehkura peitti silmää, hän sipaisi sen sivuun käden selällä. Seurasin syrjästä hänen hahmoaan ja odotin että hän vihdoin sanoisi jotain, olimmehan kahden täällä toilettitilassa. Vaan ei hän mitään sanonut, enkä minäkään keksinyt sanottavaa tähän hätään. Paitsi tämän, mikä juolahti äkkiä mieleen:

Anna kun minä katson sinua silmiin, sanoin hänelle ja lähestyin peilin naista.Hän kääntyi minuun päin ja läheltä huomasin että hän oli saman mittainen kuin minä. Otin nuo kasvot kämmenten väliin ja hivuttauduin tuijottamaan häntnä suoraan silmiin. Ne olivat oudon tutut nekin, erotin niistä vierivät vihertävät vuosikymmenet. Onko siitä vasta kuusi kymmentä vuotta kysyin naiselta joka tuli yhä lähemmäs. Tiesin että ulkona oli kevät ja jostakin pulpahtivat mieleen Joseph Eichendorffin laulun säkeet. Varhaisin kuin aamun sää, utu laaksoon välkähtää. Tuuli lehvissä jo entää, kel on lentimet, se lentää.

Minulla ei ollut enää lentimiä. Palasin pesultaalle ja kuivasin kädet, joista ei tihkunut verta. Ulkona oli kevät ja nainen oli kadonnut ehkä sinne mistä oli äkkiä ilmaantunutkin, menneisyyteen.

Joseph Eichendorff, Tyhjäntoimittajan elämästä, wsoy 1956,  s. 51.  Connemore, Irlanti, Aisling iirinkielinen naisen nimi.  Oulu, Pikisaari


sunnuntai 13. marraskuuta 2022



TÄSSÄ MINÄ SEISON

 

          
Psykedeelinen uni


Seison bussipysäkillä ja olen aivan neuvoton. Outo epävarmuus on vallannut mielen, enkä tunne oikeaa suuntaa. Kadun kulma näyttää tutulta, mutta niin on tuttu toinenkin kun vähän käännän päätä ja katson oikealle. Tässä seison. enkä voi esittää vaatimuksia kenellekään. Ohikulkijat ovat vieraita, en näe heidän oikeita kasvojaan. Minulla on sellainen tunne kuin vajoaisin syvemmälle ja muistikuvat tulvivat mielenpohjalta esiin. Niitä pyörii ympärillä niin paljon, että unohdan miksi olen juuri tässä paikassa. Korvissa soi etäinen musiikki, Wagnerin Näin puhui Zarathustra.

En oikein muista. Jotain tekemistä noilla kahdella oli, Nietschellä ja Wagnerilla, heidän tuntemuksillaan. .

Bussi lähestyy ja huomaaan, että nuori nainen jonka kanssa olemme katselleet yhdessä etäälle, valmistautuu nousemaan autoon. Sanon hänelle, että haluan tulla mukaan, mutta ei hän ehkä kuule. Astuu vain bussiin ja vilkaisee hajamielisesti minua. Oudointa tässä on se, etten tunne häntä enkä tiedä mihin meidän pitäisi mennä. Äkkiä huomaankin, että tuo nainen oli läpinäkyvä ja liukui hitaasti etäälle kuin minua paetakseen. Hänen jälkeensä jäi hyvä tuoksu, jota hetken aikaa nuuhkin. Voimakas mielleyhtymä palautti muistiin jonkun lapsuuden kokemuksen, joka samassa myös katosi. En voi muistaa sitä mitä ei ole koskaan ollut edes olemassa.

Mutta naisen hameen poimut liikkuvat tuskin ollenkaan, sillä hame on musta. Näen sen vielä täältä etäältäkin ja käännän katseeni syrjään vasta sitten kun hän tavoittaa sen. Ei pidä katsoa tyhjää, minä ajattelen ja näen kuinka hänkin kääntää päätään, mutta ehdin sitä ennen nähdä silmät. Ne olivat vanhuksen, hyvin vanhan ihmisen joka oli kärsinyt kivuista. Ja suunkin minä näin, se oli vino irvistävä rako jossa vilahti pari keltaista hammasta. Ei hän siis nuori ollutkaan, joten mitäpä minä hänen seurastaan välittäisin. Minä, vanha mies. Muistin nyt, että hän oli kuollut jo kolme vuosikymmentä sitten.

Bussi hidastaa vauhtia ja minä päätän jäädä kyydistä pois. Jään seisomaan pysäkille yksin ja vähän neuvottomana, enkä osaa valita suuntaa johon siitä lähtisin. Ehkä joku odotti kotona, ehkä oli ilmoittanut jo kadonneeksi. Vaan tässä minä taas seison, tietämättä miksi ja minne lähtisin. Mietin, että Heidegger oli oikeassa. On olemassa lumottu alue, jossa kaikki palaa siihen missä se voi levätä. 

Voi minua! Minne aika on paennut !

Heidegger.  Wie man wird, was man ist (Nietsche) FranzKafka.


sunnuntai 6. marraskuuta 2022

 


BARCAN LEIRI

Looginen uni   


                         
                                                                Leirituli  Akvarelli T.Y-R., 2017

Makasin muurilla Kaukon kanssa ja katselin ihmisiä, jotka näkivät näyteikkunassa mallinukeja ja keskustelivat niistä. Mitä se tekee tuolla kirjekuorella, joku heistä sopotti. Hän tarkoitti nukkea, joka käänsi synkät silmänsä suoraan meitä kohti ja hymyili irvokkaasti. Miksi se piilottelee tuota kirjekuorta? Onko siinä määräys saapua esikuntaan liikekannallepanon johdosta? En ymmärrä mitä vieressäni seisova nainen tarkoitti, kun hän äkkiä alkoi puhua etäisyyksistä hyvin kaunopuheisesti. Siitä kuinka pitkä onkaan jo kaksisataa metriä. Naisen puhuessa katson maisemaa, joka vaihtuu etäisyydessä aurinkoiseksi, värikkääksi näkymäksi. Sinne on kyllä yli kaksisataa metriä. Padon suunnalta, korkealta nähtynä joen uoma kohisee ja välkkyy, silloilla autojonot kiitävät edestakaisin ja kaupungin silhuettia halkoo musta savupiippu.

Nousin muurilta ja näin nyt rakennuksen. Se oli tehdas jonka alueella alkoi räjähdellä. Mustia lohkareita lenteli ilmaan ja sitten alkoi sataa likaisia paakkuja ja me etsimme suojaa lumikinoksesta. Kauko oli käynyt ostamassa kioskilta nakkisämpylöitä, sinapilla maustettuja. Minua nolotti, kun epäilin ettei hän ollut ottanut huomioon sitä naista joka sisoi vieressäni, mutta oli hän muistanut.Huomasin että sillä oli kultaiset korvarenkaat. Lumihanki tuntui turvattomalta, koska muistin että me tässä näin pakoilimme tummiin pukeutunutta joukkoa, joka lähti ratsain kohti metsää.Olin kuullut että siellä oli niiden leiri ja että siellä ne soittivat kitaroitaan, lauloivat kaihoisia lauluja rakkaudesta. Niin kuin jotakin siitä tietäisivät. Ajattelin, että ainakin niin kauan kuin leirituli palaa, nainen tuo syklisen näkökulman minun lineaariseen aikaani.

Tiedätkös,sanoin Kaukolle joka istui mättäälle ja pani tupakaksi. Minä olen alkanut epäillä tapahtumien todellisuutta. Se ei ole mikään Barcan mustalaisleiri, se on niiden leiri jotka eivät osaa ratsastaa ja joilla on kypärit päissä. Huomasitko, että ne istuivat takaperin ratsujensa selissä ja etsivät katseillaan vihollisia sieltä missä niitä ei ole koskaan ollut. Etsivät muka natseja, mutta itse ovat ainoat natsit joita täällä on nähty. Kuulin kuinka joku niistä huusi ohi ratsastaessaan, että hukuttakaa lapset ja tappakaa ne kaikki.

Niin luodaan uusi valtakunta ja alistetaan kaikki vanhat.

Mietin että mikä panee minut lukemaan sellaisia kirjoja kuin mitä Stancu tai joku Barca kirjoittavat. Maailmassa on levottomuutta muutenkin ihan liikaa. Minä pidin niistä ja siksi ne luinkin, mutta miksi ne herättävät minussa öisiä painajaisia? Ovatko fiktiiviset tarinat heränneet todellisuuteen?

Kauko puhalsi mietteliään savurekaan meidän päittemme ylle. Oli yö ja ihmiset nukkuivat, muut kuin me tässä. Ne nukkuivat lujissa vuoteissaan, lujan katon alla. Lakanoiden välissä, peittojen alla, kylmän taivaan alla kokoon kerääntyneinä, sinne heitettyinä niin kuin silloin kerran, autiolla maan kamaralla. Käänsin kasvoni naiseen päin ja kysyin miksi sinä valvot kun me muut nukumme. Jonkun täytyy valvoa, tämä sanoi. Jonkun täytyy viipyä tässä niin kauan että ne ratsastavat taas meidän ohitsemme ja palaavat sinne mistä tulivat. Ratsastajien mielestä me emme tule toimeen ilman heitä ja he haluavat hallita kaikkia muita. (2022/x)

Unen logiikka