Minä

Minä
Tarmo Yli-Rajala on lähes keski-ikäinen kirjailija (79), kotoisin maaseudulta. Hän ei viihdy sisäänlämpiävissä kirjallisissa kuplissa ja on vailla työläistaustaa. Noususuhdanteisen tieteellisen uransa hän jätti lisensiaattitutkintoon, koska havaitsi saaneensa tutkimustyön tiimellyksessä peräpukamia ja lievää päänsärkyä. Kaunokirjoituksesta hänellä oli todistuksessa 9 ja palkinnoista mainittakoon 2. sija hiihtokilpailusta jossa oli kaksi osanottajaa. Joitakin vuosia sitten hän muutti Suomesta tänne ulkomaille, viettäen nyt joutoaikaa Akaan Viialan residenssissään runoillen ja nauttien kulttuurihistoriallisesti arvokkaan vesitornin maisemista.

perjantai 25. tammikuuta 2019


NON SUM QUALIS ERAM


Sulje silmäsi, nyt
sukelletaan!
(Garcia Marquez)



Tiitu-koira oli livahtanut ulos ja ilta oli kääriytynyt kotitalon ympärille. Poimin naulakosta puseron ja pukeuduin siihen, sillä sää näytti kylmänkostealta. Pihamaa oli autio, mutta pimeässä erotin koiran silmät. Ne olivat punaiset, mitä aina ihmettelin. Sellaisia en ollut koskaan ennen nähnyt, mutta tämä meidän Tiitumme oli poikkeus. Se piiloutui usein kaapin alle tai  mikä vielä pahempaa, seinän ja kaapin väliseen kapeaan solaan jossa se oli öisin tietysti näkymätön. Nyt se oli juossut ulkorakennuksen eteen, siihen mistä aukesivat autotallin ovet. Siellä näytti olevan kähinää ja erimielisyyksiä jonkin kulkukoiran kanssa, ja niinpä minä lähdin hätiin. Kävelin toimintojen keskipisteeseen, siihen jonka ympärillä koirat kisailivat toisiaan hännistä näykkien. Olin vähän vihainen Tiitulle, jolle on opetettu hyviä käytöstapoja, mutta jotka se oli nyt tyystin unohtanut. Kaappasin sen vinhasta koirakarusellista syliini ja lähdin kantamaan rimpuilevaa pikku otusta takaisin sisätiloihin. Ajattelin, että luojan lykky kun tämä meidän Tiitu on chihuahua, joka mahtuu tarpeen tullen vaikka taskuun. Nyt se kuitenkin osoitti mieltään huiskien häntäänsä minun silmilleni ja sätkimällä niin kiusallisen tehokkaasti, että tunsin kuinka kynnet raapivat ranteita ja veri jo valui tahraten puhtaan paidan hihat. 

Vastassamme oli kotiinpaluun vaikein osuus, metalliset palotikkaat jotka johtivat yläkerran ovelle. Yritin rauhoitella koiraa, joka tuntui olevan suunniltaan kauhusta. Meitä seurasi tikkailla äskeinen tappelupukari, koira joka osoittautui suureksi terrieriksi. Rodusta en osaa tarkemmin sanoa, mutta kun katse osui hämärissä Tiituun, oli hämmennys suuri. Sehän ei ollutkaan koira, vaan leveäposkinen kollikissa jota minä nyt rehasin portailla kohti turvaa. Katti raapi ja sätki niin, että harkitsin jo vakavasti sen heittämistä takaisin pihamaan hämyyn, mutta minä olen hyväluontoinen. Ikääntyessä olen rauhoittunut ja suhtaudun asioihin hyvin harkiten, jopa hitaasti. Kun joku joskus arvosteli muutosta, joka minussa oli iän myötä tapahtunut, sanoin hänelle non sum qualis eram. Tämä joku oli niitä tekniikan ja lunnontieteiden ihailijoita, joilta puuttuu yleissivistys, ja niin mies sulki äkisti suunsa ja hänen silmiinsä jäi harottava hämmentynyt katse. 

Näin me siis jatkoimme kiipeämistä kohti yläkerrassa avautuvaa ovea, josta näin ilokseni Roosan kasvot. 
Tule syömään sieltä ja lakkaa rähisemästä sen kissan kanssa. Ja mikä tuo vieras
koirakin on? Älä sitä tänne laahaa perässäsi. Meillä on jo tarpeeksi vaikeuksia mummon kanssa, joka ei suostu menemään nukkumaan.

Hyvä niin, minä aprikoin. Mutta mihin se Tiitunketale piiloutui?         (2019)


   


  

perjantai 18. tammikuuta 2019

SARGENTIN NAINEN


Miete:
Olen haapa, havisen tuulessa
Syksyn tultua
lasken huolestuneena lehtiäni





Joskus murrosikäisenä minulle tuli säännöllisesti Life, ihan Amerikoista asti.
Oli tarkoitus oppia siitä englantia. Sitten aikanaan tulivat eteen ylioppilaskirjoitukset ja minä asetin niissä riman alas. Kaikissa aineissa tähtäsin arvosanaan approbatur. Olin opiskellut realilinjalla ja sitä mieltä, että matematiikan numeroilla en halua leikkiä. En tuntenut viehtymystä numeroiden järjestelemiseen, enkä vielä silloin ymmärtänyt että niiden avulla voidaan päätellä näkymättömän aineen ja energian olemassaolo. Että kysymys oli siis hyvin eksistentialistisesta tiedosta. Nyt, ehkä liian myöhään minä vasta arvostan tuota kiehtovan ahdistavaa olemisen tiedostamista. Sain englannista
keväällä improbaturin, mutta syksyllä myöhemmin laudaturin.

Filosofian ja latinan opettajalle tähdensin, että jos on todellisuus, on se vain
hetkellinen ja ainutkertainen. Sen kuvaaminen on kuin piirtäisi numeroita ve-
teen ja että historia on tästä syystä fiktiota. Kaikki kulminoituu nyt tietoon,
että en ole vieläkään oppinut englantia.

Vaan ei se Life minulle turhaan tullut. Luin siitä artikkelisarjan jossa kerrot-
tiin sumerilaisesta kulttuurista ja eräänä päivänä törmäsin sen sivuilla Sargen-
tin maalaukseen joka kuvasi alastonta naista takaapäin. Tuolloin minä sain
ahaa-elämyksen, joka johti minut kirjallisuuden ja taiteen lavealle tielle. Ensi
töikseni veistin Sargentin kuvaa mallina tähyillen haapapuusta alastoman nai-
sen patsaan, joka eräänä päivänä herätti kotini olohuoneeseen kertyneen her-
raseurueen huomion. Nämä herrat upseerit olivat nauttineet isäni kaapista
löytyneen spiritus fortis pullon antimia joilla oli maustettu äitini keittämää ja
tarjoilemaa kahvia.

Joskus on niin, että muistelmat on hyvä lopettaa näytelmän katastasikseen. Mutta hyvä etten halunnut perehtyä tylsiin differentiaaliyhtälöihin, vaan
pitäydyin tiukasti taiteissa. Nyt minulla on tallessa paljon harrastajamaalauksia
menneiltä vuosilta ja aina tilaisuuden tullen tuikkaan entisiä käsikirjoituksia
takkatuleen. Komea liekki niistä nousee ja vähän savuakin, eli voidaan sanoa
että ne ovat tässä elämässä tehtävänsä tehneet.
(2019)


Kuva:  John S. Sargent, nainen jonka
           nimeä en muista.





lauantai 12. tammikuuta 2019


ENSIOIREET


Miete:
Tulen hyvin toimeen toisten kanssa.
Vika on siinä, että he eivät tule
toimeen minun kanssani.





Ensioireet järjenvalon himmenemisestä alkavat näkyä kun saavutamme 80 ikävuotta.
Minä havaitsin tämän tosiasian luettuani aikakauslehti Kanavasta Pentti Alasen kirjoittaman artikkelin ”Einstein, Wittgenstein ja fenomenologisen fysiikan mahdollisuus”. Keskeinen asia oli, että avaruus riippuu aineesta niin kuin kieli maailmasta. Wittgenstein sanoi, että mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava. 

Kokouksissa ja seminaareissa päätin noudattaa neuvoa ja olla hiljaa. Tämä olotila ei silti estänyt ihmettelemästä. Mietin tuota väitettä, että kieli riippuu maailmasta. Kun Tampe-
reella yritin käydä parturissa, törmäsin putiikkiin joka ilmoitti tarkoituksensa pelkästään englanniksi ja mainostikin samoin. Kohteena näytti olevan erityisesti nuoriso.

Toisin sanoen minä suhtaudun ihmisten puheisiin ja mielipiteisiin kuin agnostikko pyhiin kirjoituksiin. Kokouksissa ihmettelin aina sitä hinkua joka pani tietyt osallistujat aina kailottamaan mielipteensä äänekkäästi, nousemaan jopa istuimeltaan jalkeille että kaikki varmasti näkisivät. Ja hokemaan englantia. Okei ja fiilis.

Missä maailmassa minä elän? Kun havahtuu katselemaan ympärilleen, voi ihmetellä tuota ilmiötä. Samat tyypit ponkaisevat aina esiin vaikka heillä ei olisi mitään tähdellistä sanottavaa. Monet tunkevat kaikkeen niin sanottuja sivistyssanoja, vaikka eivät tietäisi niiden merkitystäkään. Uutistenlukijat matkivat tiedostamattaan vierasta aksenttia ja ääntävät vieraita sanoja niin kuin ne äännetään siellä mistä ne ovat lähtöisin. Juolahtaako kenellekään mieleen ihmetellä miten hyvin nuo konsonattipitoiset vieraat sanahirviöt sopivat pehmeään ja vokaalipitoiseen suomeen? Yhtähyvin kuin hiekka moottoriöljyyn. Vieraat ja ”oikein” äännetyt sanat keskellä soljuvaa suomea ovat kuin kivenmurikoita ryytimaalla. Kaiken typeryyden katonharjalla tepastelee tuo smoothie, sulkasatoa poteva riikinkukko.

Kyllä minua sitten kiukuttaa. Kokouksissa jäin usein miettimään Daniil Harmsin eksistentialistista havaintoa: viides, tosiolevainen merkitys on olemassa vain ihmisen ulkopuolella. Se on isätön, koditon ja maaton. Tällainen kohde leijuu.

Ajatus jäi siinä määrin vaivaamaan, että heti kokouksesta palattua join kupposen teetä ja nautin iltalääkkeet. Niitä oli jo noihinkin aikoihin kahdeksan pilleriä ja lusikallinen konjakkia. Tai lasillinen, en muista. Näiden toimenpiteiden jälkeen vedin herätyskellon ja toivorikkain mielin asetuin nukkumaan. Ennen uneen vaipumista ehdin vielä hetken ihmetellä olenko minä nykyään isänmaaton, kotimaaton ja äidinkieletön, sukupuoleton, vaiko joku muu joka vain leijuu. Virkeä ja lahjakas rouvani on taipuvainen kannattamaan tuota viimeksi mainittua vaihtoehtoa.




lauantai 5. tammikuuta 2019

VAKAA LUONNE



Tankamietteet:

Paperin valkeutta  
sivellin pyyhkii. 
 Tahroja täynnä
 mieleni musta taulu.







Joskus nuorempana tunsin miehen joka ei uskonut mihinkään. Hän oli sitä mieltä, että pelkkä uskominen ei riitä silloin, kun on kysymys todellisuudesta. Kun kysyin häneltä mikä on todellisuus, hän vastasi ettei usko että sellaista on olemassakaan. Hänen työpöydällään kaikki esineet olivat viivasuorissa riveissä ja puhelimeen hän vastasi sanomalla oman nimensä ja heti sen perään päivää. Miehen mielilukemista olivat raportit ja tuloslaskelmat, johin hän keskittyi kulmat kurtussa. Vaimoltaan hän oli joskus saanut joululahjaksi työntötulkin ja vesivaa´an ja antanut tälle vastalahjaksi munakellon ja pölynimurin.

Miehellä oli myös harrastuksia, vaikka hän ei niistä pahemmin puhellut ystäviensä kanssa. Tämä johtuu siitä, ettei hänellä ollut varsinaisia ystäviä, ainoastaan hyvän päivän tuttuja joita hän tervehti kadulla hipaisemalla hattunsa kulmaa. Silloin tällöin hänet nähtiin kävelemässä vaimonsa kanssa vakaasti kirkkoon sunnuntaiaamuisin. He kävelivät samaan tahtiin kuin olisivat olleet
marssilla. Ja vielä lisäksi hän oli absolutisti.

Tällä miehellä ja hänen rouvallaan oli tarpeellinen sanavarasto joihinkin tärkeisiin tilanteisiin. Niihin kuuluivat muiden muassa lyhyet,mutta sisältörikkaat lausahdukset: otan osaa, kiitos, entä itsellenne, palaan asiaan, saanko luvan. Viimeksi mainittu kysymys aiheutti hänelle kroonisen trauman, sillä lupaa hän ei todellakaan usein saanut muilta kuin rouvaltaan, joka oli frigidi. Hänen mielestään runot ja Kafkan proosa ovat käsittämättömiä. Jos hän joskus sattuu jotakin lukemaan muuta kuin niitä raportteja, niin dekkarit ja ajanviete ovat hänen suosikkejaan.

Jos nyt haluaisin lyhyesti muutamalla sanalla luonnehtia tätä entistä tuttavaa, voisin sanoa että mies on kuin kävelevä asiakirjasalkku joka tarkkailee ympäristöään kalan silmin ja jolla on korpin moraali. Ja oikeastaan koko kysymys todellisuudesta on aivan turha, koska sitä hänellä ei ole eikä hän sitä tarvitsekaan.

Ja lopuksi, kaikkeen suivaantuneena sanon uhallakin, että minäpä tästä nyt poistun asialle.