lauantai 27. toukokuuta 2023

     

                               MITÄ TEKIS


                                                            Anonyymi

Raha ja valta ovat saatanan täsmäaseet.

Pitkän proosan kirjoittaminen on minulle ollut aina vaikeaa. Tarina lähtee kyllä helposti, mutta eksyy risukkoon josta ei ole ulospääsyä. Jo nuorena minulle viisaat kriitikot sanoivat, että onnistun parhaiten lyhytproosassa. Niinpä kirjoittelin novelleja lehtiin ja kilpailuihin, vaan huonolla menestyksellä. Kunniamainintoja sekä yksi vaatimaton voitto vaatimattomassa kilpailussa oli tulos. Mistä tuo kangertelu johtui? Syytän ammattia, jota jotkut menestyneemmät sanoivat yhteiskunnan suojatyöpaikaksi. Se vaati kaiken ajan pintapuoliseen byrokratiaan ja näpertelyyn. Jätän tuon mielipiteen omaan arvoonsa. Kaikilla ei ole humanistista yleissivistystä sen vertaa, että tietäisi tuon ammatin arvostuksen kautta aikojen.

Kuusi vuotta sitten sain idean. Kun en pitkää osaa, niin kokeilenpa pätkää. Mikähän se blogi oikein on? Otin selvää. Keskitetty asia lyhyesti, minimi 300 sanaa. Yksi asia kerrallaan ja otsikko, joka ehkä kiinnostaa lukijoita. Hyvä kieli ja ingressin pituus pari lausetta. Tällaisen muotin viisaat kirjoittajalle antavat. Minun blogissani ingressi on (yleensä) itse maalattu kuva. Sen tarkoitus ei ole olla viimeisenpäälle korkeatasoinen taidevalokuva, vaan se on matkapuhelimella otettu, väärin valotettu ja mitä nyt milloinkin. Moinen ”ingressi” ei välttämättä edes sovi aiheeseen, mutta parhaimmillaan olen huomannut, että se vetää lukijoiden huomion.

Toinen omituisuus on lyhyt aforismi, yleensä sekin on oma. Sen tarkoitus on panna lukija räpyttelemään silmiään. Siksi näin, koska minä pessimistinä ja vainoharhaisena yritän johdattaa lukijan huomion sorakuopalle tai halkopinoon, jotka ovat useimmille tutumpia kohteita. Olen myös huomannut, että ainoa mikä ihmisiä kiinnostaa on raha ja kuuluisuus.

Olen uteliaasti kysellyt lukijoilta mitä he ovat mieltä sen viikon blogista. Minähän kirjoitan niitä joka viikko, mikä on tietysti ärsyttävää niistä, jotka eivät saa aikaan tekstiä edes useassa viikossa. Eivät tututkaan aina kohteliaita ole. He antavat mielellään neuvoja siitä miten jokin asia pitäisi sanoa. Vieraimmilta olen saanut myönteisimmät arvostelut.

Pelastit päiväni, kiitos!

On vähän kyseen alaista pyytää arvostelua ammattikriitikolta. Tulee mieleen epäily, että tämä maksusta ylistää tekstiä tai valehtelee omasta mielipiteestään. Niinpä lähetin kirjoituksia anonyyminä ja mutkan kautta. Tekstit ovat vahvoja, omaperäisiä ja taidokkaita hän kirjoitti. Unenomainen tyyli on taitavasti toteutettuna harvinainen suomalaisessa kirjallisuudessa. Olet lahjakas ja poikkeuksellisen omaperäinen kirjoittaja (: Sonetti neljälle viululle ja yhdelle haitarille).

Anonyyminä esiintyminen ei oikein onnistu, jos kirjoitustapa paljastaa tekijän. Mutta mitäpä siitä! Ei minun tarvinnut kritiikistä itse maksaa, ja olen nyt hyvin ollakseni. Olipa todella lahjakas kriitikko, joka antoi palautetta toki enemmänkin kuin tuon edellä esitetyn katkelman.

Siinä kaikki, sanoi Daniil Harms aikoinaan. Lyhytproosani on sellaista, että lukijakunta on hyvin marginaalinen. Sitä on Suomessa parhaimmillaan satakunta, muualla risat. Sellaista tekstiä eivät kustantajat arvosta. On niitä jotka ”lukevat” silmäilemällä niin, etteivät ehdi ajatella. On niitäkin jotka pelkäävät ajatella ja etsivät luettavakseen ajanvietettä tai kodinkoneoppaitten käännöstekstejä. On liian uskovaisia ja liian liberaaleja. Kun lähetin lyhytproosaa kirjalliseen lehteen, sanoi toimittaja: mutta eihän tämä mikään novelli ole! Minä siihen, ettei sen ole tarkoituskaan olla novelli. Sanokaa sitä vaikka lastuksi, miten vain. Minä olen sitä mieltä, että jos nauta panee päänsä pilttuuseen, tulee  isäntä ja kytkee sen ketjuun.

Notta mitä tekis jotta mainitaas? Ajaasko mukulat krannihin vai tällääskö kissin prunnihin, sanoo larvakylän isäntä

Tuohon mitä tekis -aiheeseen liittynee sekin kokemus, että joku on ihastunut naamakuvaani niin, että lähettelee sen kanssa ja nimelläni varustettuja sijoitusehdotuksia ihmisille. Voin vakuuttaa, että sijoittajana olen hyvin vaatimaton. Sain vaimolta juuri viikkorahani, 2 euron kolikon enkä oikein tiedä mihin sen sijoittaisin. Täytyy toivoa, että identiteettivaras onnistuu ja minä saan tililleni uusia valuuttavirtoja. Lupaan lahjoittaa sellaiset tulot Kirjailijaliitolle. Nyt aion kyllä lopettaa koko facebook-tilini. En ole sitä juurikaan tarvinnut ja olen vain pari kertaa vuodessa käynyt sitä uteliaisuuttani vilkaisemassa.





 

lauantai 13. toukokuuta 2023


                                                                            

ALKUPERÄISKANSA




                                                          Kuva: Kaksi kansaa


Italialainen tutkimusmatkailija Acerbi uteli suomalaiselta Porthanilta keitä te suomalaiset oikein olette. Hän sai kuulla, että suomen kieltä pidetään lapin murteena. Sillä on paljon sukukieliä venäjällä, ja hämmästyttävää on, että myös unkari kuuluu niihin. Porthanin mukaan pohjoiseen suuntautui kaksi tataarilaisten heimojen vaellusta. Ensimmäiseen vaellukseen kuuluivat saame-laiset, toiseen suomalaiset. Itämeren suomalaisei heimot hallitsivat läntistä ja eteläistä venäjää Kaspianmerelle asti, mutta joutuivat väistymään mongolien tieltä pohjoiseen.

Historian professori Kyösti Julku esitti ajatuksen jääkauden aikaisista refugiumeista,paikoista johin ihmiset kerääntyivät turvaan ankaralta ilmastolta. Mustanmeren seudulla oli itäisin refugium, josta ihmiset lähtivät vaeltamaan jokivarsia pitkin länteen ja pohjoiseen. Siihen aikaan Suomen ja Skandina-vian välissä oli Ancylus-järvi. Nyky-Suomesta vain itäisimmät osat olivat paljastuneet veden alta. Luoteeseen saapuvat ihmiset asettuivat Laatokan ja Äänisjärjen seuduille. Nykyisen käsityksen mukaan saamelaiset saapuivat idästä Jäämeren rannikon eteläpuolisia reittejä pitkin ja he asuttivat pohjoisia rannikkoalueita, suomea ja pohjois-Skandinaviaa Etelä-Suomen korkeudelle asti. Täällä Suomessa, Karjalassa ja pohjois-Ruotsissa oli historialliselle ajalle, aina 1800-luvulle asti itämerensuomalainen väestö. Se eli rinnan saamelaisten kanssa, jotka olivat aikaisemmin omaksuneet heiltä myös suomalaisen kanta-kielen. Että suomenkielinen väestö oli tässä tapauksessa antava osapuoli, johtui varmaankin väestötiheydestä ja elintavoista. On vaikea ymmärtää, miksi saamelaiset nimetään alkuperäiskansaksi, vaikka he näillä seuduilla omaksuivat paikallisen väestön kielen. Ehkä viisaammat tietävät. Minulle nuo Acerbin tietoihin pohjautuvat käsitykset selventävät sitä sitkeää tietoa, että suomalai-set ova t mongolien sukua. Nykypäivän tutkimus osoittaa selvästi, että ugrikie-liä puhuvat olivat eurooppalaisia siinä kuin indokielisetkin.

Ei mongolienkaan verenperimässä mitään vikaa tai hävettävää olisi, kielteinen asenne vaan on rotukiihkoilijoiden typeryyttä. Kuka on alkuperäisväestöä, kuka muualta tullut on kimurantti kysymys. Vasta historiallisella ajalla yltivät valtioiden valtasuhteet pohjoisiin erämaihin. Saamelaiset ja suomalaiset metsästivät ja kalastivat samoilla mailla ja vesillä, ja molemmat kansat saivat toisiltaan myös verenperimää. Vieraat tulivat ja vetivät rajoja, pystyttivät rajakiviä piittaamatta paikallisen väestön elinkeinoista ja sukulaisuuksista. 

Vieraat toivat mukanaan myös käsityksen, että maa kuuluu hallitsijalle, joka jakaa sen osia kenelle tahtoo. Metsän riista ja kalat ovat hallitsijan omaisuutta, siksi hänelle maksetaan niiden käyttöoikeudesta veroa Alkujaan maa ei ollut kenenkään omaisuutta, se kuului kaikille niin kuin ilma. Nälkä oli kuningas, joka hallitsi taloutta. Kuninkaat ja muut herrat hallitsivat miekalla pienempiä kansoja. Heidän piirtämänsä rajat ovat muuttumattomia. Ei ollut Suomi -nimistä valtiota.

No, eipä ollut Venäjää eikä Ruotsiakaan tarkkaan ottaen. Oli vain niiden aihiot, jotka itivät rajariitoja ja joiden keskellä alkuperäisten asukkaiden oli elettävä. Valloittajat tulivat muualta. Saamelaiset ja suomalaiset ovat kuin Amerikan intiaanit, molemmat tarpeeksi alkuperäisiä tulokkaiden rinnalla.

Nulli secundus, ei toista vertaista


perjantai 5. toukokuuta 2023

   Uskomatonta

           

                                           Kuva: Talo johonaki ahtehen takana  Akvarelli 1980 Jaakko Yli-Rajala


Miete:  Kirjoitin taas tarinan, jota
joku lukee silmiä räpytellen
                            

Avasin silmät ja huomasin olevani vieläkin junassa. Matkalla mihin, sitä en heti muis-

tanut. Naamatuksin vastapenkillä, aivan edessä istui nainen joka näytti uneliaalta. Rip-

set painuivat raskaasti kiinni, ja vähän tuo hievautti hartioitaankin kun etsi parempaa asentoa.

Käsi puutui kyynärpään koukussa minullakin. Katselin hänen piirteitään. Niissä ei ollut mitään

 tuttua. Hänen vieressään penkillä lojui kirja avoimena, lehdet ilmavirrassa lepattaen. Käytävän

päässä  oli ovi hetken auki ja sieltä lehahti ohut läpiveto. Kirja kiinnosti minua, se näytti

käsittelevän varhaisromantiikan aikoja. Lattialle tipahtaneeseen paperinippuun oli kirjoitettu

junan nytkytyksessä haperalla käsialalla Jenan piiri.

Nainen näytti vaivaantuneelta, räväytti äkkiä silmänsä auki ja tähtäsi ne minuun.  Tunsin outoa

syyllisyyttä. – Käläkätin soi, hän sanoi ja vilkuili matkapuhelimeen jonka olin unohtanut panna

äänettömäksi. Hän on pohjoisesta, kävi minun mielessäni samalla kun räpläsin puhelinta. Ei

käläkätintä muualla tunneta kuin Oulussa. Numerosta näin, että soittaja oli ollut sama maan-

vaiva joka oli tuputtanut minulle lehtitilausta jo aamulla. Ei maksa vaivaa vastata, sanoin

 vastapäätä istuvalle naiselle. Panen puhelimen äänettömälle,. Ne tuputtavat sieltä kaikenlaista

 ajanvietettä ja roskaa. Minä sanoin niille viimeksi, että näköä haittaa jos työntää päänsä pussiin.

Puhelin lyötiin korville. Vastapäätä istuva nainen kuunteli, mutta näytti vieläkin vähän uneliaalta.

 – Minulta putosi puhelin aamulla vessan pyttyyn, hän ilmoitti hajamielisesti En minä sitä sinne

tahallani pudottanut, se oli vahinko. Hyvin on tultu toimeen sitä ilmankin, paitsi että nyt pitäisi

ilmoittaa myöhästymisestä. Juna ei ole ajassa. Vilkaisin kelloa ja huomasin, että hän oli oikeassa.

Tuntiviisari pyöri hitaasti taaksepäin, ja äkkiä huomasin että kulkusuuntakin oli muuttunut.

Minua alkoi oudosti ahdistaa. Kun tulin junaan, istuin niin, että kasvot olivat menosuuntaan. Se

 tuntui jotenkin luontevalta. Vaan nytpä ikkunoissa vilisevä maisema lipui hitaasti tulosuuntaan

ja vaunuosaston ovi paukahti kuuluvasti. Kaksi virkapukuista miestä astui käytävälle. 

Matkaliput ja henkilötodistukset, toinen heistä köhäisi tärkeilevästi. Naisen ilme oli nyrpeä ja

 vähän pelokaskin. – Taas joku saamarin tarkastus, hän supatti. Eikö se aiempi terrori vielä

 riittänyt. Nainen vilkaisi minua varoittavasti. Eihän sinulla vaan mitään kiellettyä ole laukussa

 tai taskuissa? Vaikka papereita.

Kyseinen laukku könötti tuhdisti vieressä penkillä. Siihen oli sullottu epämääräinen nivaska

hävyttömiä kirjoituksia, aaneljä kokoa ja osa jo aasinkorvilla. – Jos sulla jotain on, niin piilota ne

 äkkiä ennen kuin ne tulevat tänne meidän kohdalle, hän minua varoitteli. Virkapukuiset

 lähestyivät jo parin pilttuun päässä. Ihmiset rapistelivat joutavia papereitaan, kaupan mainoksia

 ja roskalehtiä. Esittelivät tarkastajille ristisanatehtäviä. Kuulin kuinka joku esitelmöi heille

 monikulttuurin myönteisistä vaikutuksista tilastoihin. Minä avasin nyt salkun ja erotin sieltä

kaksi hiirtä ja vaaralliset kirjoitukset nippuina. Hiiret laskin vapauteen. Vilkuilin neuvottomana

 ympärille ja nainen vinkkasi minulle neuvon: pane ne tuon vanhan lehden väliin. Se on Hesari

 1990-luvulta. Sieltä ei kenellekään juolahda etsiä mitään kansallismielistä.

Hän oli varmaan oikeassa. Lehti oli moneen kertaan luettu ja rutisteltu selkänojasta roikkuvaan

säilytyspussiin. Tein neuvon mukaan ja heitin naiselle kiitollisen katseen. On kova paikka kun

runo vaihdetaan lakitekstiin, minä mietin ja keskityin kuuntelemaan kuulokkeista Cecilia

 Bartolia. Tarkastajat saapuivat kohdalle, mutta henkilötodistukset nähtyään heidän ilmeensä oli

nyrpeä. Ei mitään hätkähdyttävää, ei kiihkomielistä kapinan lietsontaa. Heidän lähdettyään

 nainen kaivoi pussukasta lankakerän ja puikot. Alkoi hidas näpertely, jonka tuloksena olisi

 villasukka. Hän näytti rauhalliselta, kuin olisi vastikään puistellut hartioiltaan hämähäkin.

Minua alkoi askarruttaa kysymys siitä, miksi olin joutunut tälle matkalle. Juna nytkytti tasaista

 tahtia takaisinpäin ja tuntui siltä, että olin taas myöhästynyt tärkeästä tilaisuudesta. Olin

 matkalla dystopiasta kotiin, kohti heinäkuisia tuoksuvia kukkaketoja.  Ajattelin, että ihminen

syntyi paratiisissa ja teki siitä itselleen vapaamielisen helvetin.    (2022)                                         

Käläkätin on kännykkä Oulussa, joka on Turkua isompi kaupunki Kainuunmeren rannalla. 

Cecilia Bartoli, italialainen mezzosopraano. Jenan piiri, varhaisromantiikan kirjailijoita.