Missä minun pitäisi olla

                                    Kuva:  Veera, tahtonainen. Akvarelli, Hoomoilasen tyttärentytär , noin v. 2017 .

Sartre: On olemassa oleva ja ei-oleva, ei mikään

Sade jatkui vielä iltapäivällä. Vesipisarat valuivat ikkunan ruudulla alaspäin ja minä päätin pysyä tämän päivän sisällä. Ripustin puseron takaisin naulaan. Päätä särki taas niin kuin eilenkin, mutta ei se mitään vaarallista ollut. Joku, en muista kuka, kertoi minulle samasta vaivasta joka ei ollut jatkuvaa vaan ajoittaista. Vilaukselta näin taas ketun joka juoksi häntä suorana pihamaan yli. Muistelin Aleksia, joka kaiversi minulle puulaatan ex libristä varten. Se jäi kesken, koska hän oli aina humalassa ja osasi vain aloittaa jotain mutta ei päättää mitään.

Nyt hän seisoi talon nurkalla vaikka muistelin hänen kuolleen jo vuosi sitten. Näyt-ti olevan siinä tupakalla. Hän tarkkaili samaa kettua jonka minäkin olin ohimennen huomannut ja heitti sätkän tumpin herukkapensaan juureen, vaikka tiesi hyvin että Veera oli sen kieltänyt. Siivoa itse minkä sotket, Veera kimitti hänelle vielä puolitoista vuotta sitten, ennen sitä kohtalokasta lääkärissä käyntiä. Siellä lääkärissä Aleksille oli lyöty eteen madonluvut. Lopeta se tissuttelu jos haluat vielä vähän elääkin. Sulla on rasvamaksa niin iso, että voisit sen torilla myydä laihemmille.

Vaan eihän Aleksi mitään myynyt. Törmäsin häneen terveyskeskuksen käytävällä ja näimme siinä viimeisen kerran. Hän laahusti tupakkahuonetta kohti ja epäilen, että hänellä oli jossain piilossa taskumatti. Joko painolaatta on valmis, minä kysyin ja kaduin samalla typerää puheenaihetta. Hän lupasi lähettää sen minulle lentopostissa, mikä minua ihmetytti. Noinko epätoivoinen hän jo oli.

Vilkaisin taas ikkunaan ja arvasin oikein. Aleksi oli sytyttänyt uuden sätkän ja puhalsi harmaan savukiehkuran ilmoille. Kettu ilmaantui uudelleen herukkapensaan alta ja alkoi kiehnätä hänen jaloissaan. Aleksi rapsutti otusta korvan takaa ja näytti puhuvan sille. Kettu käänsi päänsä ja irvisti minulle, näytti keltaisia raateluhampaitaan. Myös Aleksi katsoi minua pitkään ja hämmentyneen näköisenä. Hän katsoi suoraan kohti, mutta minusta tuntui kuin hän olisi katsonut jonnekin ohi. Avasin nyt kamarin ikkunan, koska sade oli tauonnut. Miten ihmeessä sinäkin täällä olet, hän minulta kysyi.

Mitä hän tarkoitti? Missä minun olisi hänen mielestään pitänyt olla? Olin sitä ehtinyt jo itsekin vähän ihmetellä. Elämä tuntui epävarmalta, enkä oikein muistanut mitään. Päätin lähteä juttelemaan hänen kanssaan, mutta oleminen tuntui oudon omituiselta. Askel oli kevyt, hetkeen en erottanut mikä on oikealla ja mikä vasemmalla. Mikä oli ylhäällä ja mikä alhaalla. Muistin Sartren sanoneen, että mielettömyys on ihmisen elämän välttämätön tila.

Kun nyt nostin katsetta, näin ketun joka oli piiloutunut herukkapensaan alle. Se irvisti minulle, mutta Aleksia en enää nähnyt.

Jean Paul Sartre. Eksistentialismi.