Kuva: Talo johonaki ahtehen takana Akvarelli 1980 Jaakko Yli-Rajala
Avasin silmät ja huomasin olevani vieläkin junassa. Matkalla mihin, sitä en heti muis-
tanut. Naamatuksin vastapenkillä, aivan edessä istui nainen joka näytti uneliaalta. Rip-
set painuivat raskaasti kiinni, ja vähän tuo hievautti hartioitaankin kun etsi parempaa asentoa.
Käsi puutui kyynärpään koukussa minullakin. Katselin hänen piirteitään. Niissä ei ollut mitään
tuttua. Hänen vieressään penkillä lojui kirja avoimena, lehdet ilmavirrassa lepattaen. Käytävän
päässä oli ovi hetken auki ja sieltä lehahti ohut läpiveto. Kirja kiinnosti minua, se näytti
käsittelevän varhaisromantiikan aikoja. Lattialle tipahtaneeseen paperinippuun oli kirjoitettu
junan nytkytyksessä haperalla käsialalla Jenan piiri.
Nainen näytti vaivaantuneelta, räväytti äkkiä silmänsä auki ja tähtäsi ne minuun. Tunsin outoa
syyllisyyttä. – Käläkätin soi, hän sanoi ja vilkuili matkapuhelimeen jonka olin unohtanut panna
äänettömäksi. Hän on pohjoisesta, kävi minun mielessäni samalla kun räpläsin puhelinta. Ei
käläkätintä muualla tunneta kuin Oulussa. Numerosta näin, että soittaja oli ollut sama maan-
vaiva joka oli tuputtanut minulle lehtitilausta jo aamulla. Ei maksa vaivaa vastata, sanoin
vastapäätä istuvalle naiselle. Panen puhelimen äänettömälle,. Ne tuputtavat sieltä kaikenlaista
ajanvietettä ja roskaa. Minä sanoin niille viimeksi, että näköä haittaa jos työntää päänsä pussiin.
Puhelin lyötiin korville. Vastapäätä istuva nainen kuunteli, mutta näytti vieläkin vähän uneliaalta.
– Minulta putosi puhelin aamulla vessan pyttyyn, hän ilmoitti hajamielisesti En minä sitä sinne
tahallani pudottanut, se oli vahinko. Hyvin on tultu toimeen sitä ilmankin, paitsi että nyt pitäisi
ilmoittaa myöhästymisestä. Juna ei ole ajassa. Vilkaisin kelloa ja huomasin, että hän oli oikeassa.
Tuntiviisari pyöri hitaasti taaksepäin, ja äkkiä huomasin että kulkusuuntakin oli muuttunut.
Minua alkoi oudosti ahdistaa. Kun tulin junaan, istuin niin, että kasvot olivat menosuuntaan. Se
tuntui jotenkin luontevalta. Vaan nytpä ikkunoissa vilisevä maisema lipui hitaasti tulosuuntaan
ja vaunuosaston ovi paukahti kuuluvasti. Kaksi virkapukuista miestä astui käytävälle.
Matkaliput ja henkilötodistukset, toinen heistä köhäisi tärkeilevästi. Naisen ilme oli nyrpeä ja
vähän pelokaskin. – Taas joku saamarin tarkastus, hän supatti. Eikö se aiempi terrori vielä
riittänyt. Nainen vilkaisi minua varoittavasti. Eihän sinulla vaan mitään kiellettyä ole laukussa
tai taskuissa? Vaikka papereita.
Kyseinen laukku könötti tuhdisti vieressä penkillä. Siihen oli sullottu epämääräinen nivaska
hävyttömiä kirjoituksia, aaneljä kokoa ja osa jo aasinkorvilla. – Jos sulla jotain on, niin piilota ne
äkkiä ennen kuin ne tulevat tänne meidän kohdalle, hän minua varoitteli. Virkapukuiset
lähestyivät jo parin pilttuun päässä. Ihmiset rapistelivat joutavia papereitaan, kaupan mainoksia
ja roskalehtiä. Esittelivät tarkastajille ristisanatehtäviä. Kuulin kuinka joku esitelmöi heille
monikulttuurin myönteisistä vaikutuksista tilastoihin. Minä avasin nyt salkun ja erotin sieltä
kaksi hiirtä ja vaaralliset kirjoitukset nippuina. Hiiret laskin vapauteen. Vilkuilin neuvottomana
ympärille ja nainen vinkkasi minulle neuvon: pane ne tuon vanhan lehden väliin. Se on Hesari
1990-luvulta. Sieltä ei kenellekään juolahda etsiä mitään kansallismielistä.
Hän oli varmaan oikeassa. Lehti oli moneen kertaan luettu ja rutisteltu selkänojasta roikkuvaan
säilytyspussiin. Tein neuvon mukaan ja heitin naiselle kiitollisen katseen. On kova paikka kun
runo vaihdetaan lakitekstiin, minä mietin ja keskityin kuuntelemaan kuulokkeista Cecilia
Bartolia. Tarkastajat saapuivat kohdalle, mutta henkilötodistukset nähtyään heidän ilmeensä oli
nyrpeä. Ei mitään hätkähdyttävää, ei kiihkomielistä kapinan lietsontaa. Heidän lähdettyään
nainen kaivoi pussukasta lankakerän ja puikot. Alkoi hidas näpertely, jonka tuloksena olisi
villasukka. Hän näytti rauhalliselta, kuin olisi vastikään puistellut hartioiltaan hämähäkin.
Minua alkoi askarruttaa kysymys siitä, miksi olin joutunut tälle matkalle. Juna nytkytti tasaista
tahtia takaisinpäin ja tuntui siltä, että olin taas myöhästynyt tärkeästä tilaisuudesta. Olin
matkalla dystopiasta kotiin, kohti heinäkuisia tuoksuvia kukkaketoja. Ajattelin, että ihminen
syntyi paratiisissa ja teki siitä itselleen vapaamielisen helvetin. (2022)
Käläkätin on kännykkä Oulussa, joka on Turkua isompi kaupunki Kainuunmeren rannalla.
Cecilia Bartoli, italialainen mezzosopraano. Jenan piiri, varhaisromantiikan kirjailijoita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti