Minä

Minä
Tarmo Yli-Rajala on lähes keski-ikäinen kirjailija (79), kotoisin maaseudulta. Hän ei viihdy sisäänlämpiävissä kirjallisissa kuplissa ja on vailla työläistaustaa. Noususuhdanteisen tieteellisen uransa hän jätti lisensiaattitutkintoon, koska havaitsi saaneensa tutkimustyön tiimellyksessä peräpukamia ja lievää päänsärkyä. Kaunokirjoituksesta hänellä oli todistuksessa 9 ja palkinnoista mainittakoon 2. sija hiihtokilpailusta jossa oli kaksi osanottajaa. Joitakin vuosia sitten hän muutti Suomesta tänne ulkomaille, viettäen nyt joutoaikaa Akaan Viialan residenssissään runoillen ja nauttien kulttuurihistoriallisesti arvokkaan vesitornin maisemista.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Miete:

Pidän yömyssyistä. Siksipä nautinkin niitä
jo päivällä

 



Olen kirjoitellut tähän blogiin joutavanpäiväisiä, keveitä tarinoita.
Olisiko nyt aika siirtyä vakavampaan sportin aihepiiriin. Pyhä urheilu
on aihe joka saa isänmaallisuuden niskakarvat pöyhistymään ja leuka-
parrat väräjämään. On meilläkin täällä mm. rullaluisteluyhdistys, jonka
jäsenet valitaan kirjallisen menestyksen mukaan. Itse kuulun sen siivek-
keeseen, jonka tunnuksena on rullaluistelu ilman rullia. Kerron nyt edell-
isen vuosikokouksemme tapahtumista, joiden johdosta valtakunnallisen

lehden toimittaja joutui akuuttiin pakkohoitoon.





 
HAJAMUISTELMIA RULLALUISTELUSEURAN KOKOUKSESTA




 

 
 
Meitä intomielisiä rullaluisteluseuran jäseniä oli koko remmi koolla toisen kerroksen peltikatolla. Kysymyksessä oli pankin haaraosaston lisäsiiveke, jonka johtaja Hyppönen oli luovuttanut käyttöömme. Hyppösen lisäksi paikalla oli Taimaasen kunniakonsuli Hikomasi Tinavati, kersantti John Carter Heliumista, agentti mr. Tolvanen keskusrikospoliisista, korpraali Urpo Pulloaho tyttöystävänsä Herman Filtmansonin kanssa, lehtimies Tintti sekä vielä seuramme sihteeri, Esteri Vinopilviö. Hänet valittiin sihteeriksi, koska hänellä on selkeä ja kaunis käsiala. Myös Hoo Moilanen oli paikalla, joskin hieman epätietoisena.

Urheilukäytäntömme rakentuu yksiselitteisesti sporttitoimenpiteestä, jossa kukin vuorollaan ja
joskus myös peräkanaa hyppää pukkihyppyä noudatten ns. Telemarkin tyyliä, eli huomattavasti
joko etu- tahi takakenossa. Hyppysuorituksen jälkeen johtokunta paneutui kuuntelemaan esseetä, joka luettiin Hoo Moilasen toimesta heti hänen herättyään. Esseen oli kirjoittanut kansainvälistä mainetta saavuttanut riippumaton tutkija, ja se perustui hänen väitöskirjaansa "Riippumaton käyttö maalaisväestön keskuudessa ajanvieton näkökulmasta".

Johtokunta kokeili myös agentti Tolvasen revolverin kuntoa, jolla hän yleensä lähettää juoksu-kilpailijat matkaan ampuen myös varaslähdöissä, eli kuten nykyään mieluummin sanotaan vilppi-lähdöissä. Mehän kaikki tiedämme, että hän ei aina osu maaliin.

Seuraamme liittyi myöhemmin illalla myös tri Mujunen, alkuaan pellonpääläistä agraarisu-
kua. Pääainettaan hän ei muista, mutta italialaiselle kummisedälleen hän on antanut kirjeopistossa
suorittamansa tutkinnon todistuksen. Kummisetä on kotoisin Sisiliasta, ja niinpä joku meistä totesi-kin kohtalaisen hyväntahtoisesti, että Sicilia est insula (insuliinia Sisilasta). Kävi ilmi, että Mujusen tarkoitus oli suunnistaa apteekkiin, mutta kiipesikin hän epähuomiossa paloportaita pitkin jo maini-tulle peltikatolle, ollen nyt hämillään ja epätietoinen hänkin.

Kokous päättyi poistumiskäytäntösuoritukseen paloportaita pitkin, tällä kertaa takaperin, koska ylöskiivetessä olimme kavunneet etuperin. Havaitsimme tällöin, että metalliportaat oli voideltu tum-melilla eli tummeloitu jonkun terroristin taholta. Niinpä päädyimme alas tyylikkäästi, joskin hieman epämukavasti.

Kun avasin silmät, muistui heti ensimmäiseksi mieleen Espanjan kirjallisuus, jota olen opiskellut universiteetissä putkimaisterin muodossa. Elämä on unta, sanoi espanjalainen kirjailija Calderon jo kauan sitten. Untahan se vain olikin, sillä juuri kun meidän piti valmistautua kulttuurimatkalle Hampuriin, sikäläiseen kirjailijaresidenssiin Reperbahnille, sattui näin. Oppinut lukija voi hyvinkin tietää, miten järkyttävä kokemus on päättää värikäs ja monipolveinen kirjallinen interaktio ja herätä sitten vuoteen vierestä lattialta paksua tyynyä halaten, sillä luulin tyynyä Esteriksi.

Noh, ainahan tässä voi, ajattelin aamuyön tunteina, ryhtyä pohtimaan kesken jäänyttä ongelmaa
sekä pilkun käyttöä virkkeessä. Tai että mitä eroa on sanoilla ulkomaalainen ja sisämaalainen?
Tai että mikä on turvallinen porras? Miksi viitataan turpaan ja mitä tarkoitusperäkäytäntöä se palvelee paitsi realistista tarinaperinnettä ?

perjantai 22. syyskuuta 2017

Miete:
Fiktio syntyy arjen sirpaleista




PUISTOSSA
(Kirjailija 2017:1)


Täysikuu oli tulossa taivaanlaelle ja näytti kuin
maailma olisi uponnut vihreään veteen
(Marquez)


Tiheän pensaan oksien lomasta  näin tutun rakennuksen jonka vilpolan ovesta hän astui pihalle. Katsahti ympärilleen, piti sormillaan kiinni olkihatun reunoista ja tuijotti minua. Mitä hyötyä oli piiloutua tähän puistoon, tunkeutua hiirenvirnapensaan suojaan? Hän näki ja lähti jo astelemaan minua kohti. Jostakin lammen rannalta kantautuu Carl Maria von Weberin ensimmäisen sinfonian andante. Mihin minä olisin tästä paennut ja miksi? Meillä oli paljon puhuttavaa, mutta en tiennyt mitä pitäisi sanoa. Katsoin puiston pimeydessä lähestyvää hahmoa joka liikkeestä huolimatta näytti pysyvän paikallaan. Nuo silmät olivat nauliutuneet minuun, mutta silti tuntui kuin hän olisi nähnyt minun lävitseni. Lammelta kantautuva musiikki vaimeni hyvin hiljaiseksi ja veden pinnasta nousi vihreä pystysuora taso. Hän oli nyt saapunut aivan eteeni ja katsoi hämmentyneenä kohti. Missä minä olen ollut? Ääni oli melkein syyttävä ja minua kauhistutti. Eikö hän sitä tiedä? – En minä tiedä, vastasin hänelle. Näin vain sen että tulit talon ovesta ulos ja näytit heti eksyneeltä. Mutta eikö meidän olisi nyt parasta mennä istumaan vanhalle paikalle lammen rantaan. Värit alkavat kohta haihtua ja tulee aamu, meitä ei enää tarvita.
      Hän näytti epävarmalta. Katsoin noita tuttuja piirteitä hämmästyneenä. Ikään kuin en olisi koskaan aiemmin nähnyt tai katsellut, niin outo oli hänen ilmeensä. - Minua pyörryttää, hän valitti mutta lähti silti kävelemään lammen suuntaan. Kuulin kuinka hän astellessaan hyräili sitä laulua jonka minä olen unohtanut. Istuimme tutulle paikalle suuren koivun juureen. Kaikki oli niin kuin ennen, sukeltajakuoriaiset ja veden pinnalla kisailevat vesilukit.
      Hän istui ja katseli samaa näkyä. Muistatko sinä enää sitä kun me jonkin elokuvareissun jälkeen oltiin tässä samassa paikassa ja tehtiin sopimus?  - Mikä sopimus? minä kysyin. En muista mitään sopimuksia. Sen muistan, että sinulla oli pusero jossa oli valkoisella pohjalla punaisia palloja. Ja että se heijastui lammen pinnasta niin, että minä sain siristellä silmiä. Ja sinähän lauloit tuota samaa laulua mitä äsken hyräilit. Mutta sen minä olen unohtanut. Mesovimme että joskus vuosikymmenien kuluttua otetaan yhteyttä ja kerrotaan omasta elämästä. Mitä on tehty ja missä on oltu.
      Niin, mitä on tehty, minä muistelin. Epäilin että sinä halusit tietää vain siksi että saisit nauraa minulle. Enkä minä halunnut olla missään muualla, kaukana täältä koska sinä olit täällä. Ja olet vieläkin. Se tuntuu nyt uskomattomalta.
      - Et sinä sitä uskokaan, hän sanoi ja kääntyi katsomaan suoraan kohti.
      Enkä minä todellakaan nähnyt enää mitään. Musiikki oli kadonnut ja yö oli valkenemassa aamuksi. Hän oli kadonnut jo vuosikymmeniä sitten.






lauantai 16. syyskuuta 2017

Miete:
Nuoruutta ei osteta rahalla
(5. vuotias Emmi isälleen)



NUKET



Jätin pyörän ojan reunaan ja silmäilin sitä arvioivasti. Kukaan ei sitä tuosta näe, eikä sillä mitään teekään vaikka varastaisi. Veera oli ehkä samaa mieltä koska ei sanonut mitään. Halkopino oli entisellä paikallaan rakennuksen seinustaa hipoen. Katselimme ylös, jossa kuudennen kerroksen ikkuna kiilsi iltavalossa. Talon ulko-ovella seisoi vahti jonka turvana oli suuri saksanpaimenkoira. Schäferiksikö sellaisia sanotaan, en ole varma. Veera näytti vähän neuvottomalta, mutta minun mielessäni oli itämässä jo rohkea ja yllättävä ratkaisu. Me pääsemme takaisin kuudenteen kerrokseen kiipeämällä halkopinoa pitkin ikkunoiden tasalle asti. Pinon huippu ylti juuri sopivasti ikkunan kohdalle ja näin, miten siellä majaillut mies poltteli savuketta kaikessa rauhassa ja silmäili ulos. Se ei meitä osaa nyt odotella, yllätetään se, ehdotin Veeralle joka oli ehtinyt jo kerätä kimpun päivänkakkaroita ojan kaltaalta. Mitä sinä niillä aiot tehdä, kysyin häneltä vähän kiukkuisesti. – Ei noiden kanssa ole helppoa kiipeillä, niin että  jätä ne siihen pinon juureen. Joku ne  siitä löytää ja vie maljakkoon, lohdutin samalla koska tiesin Veeran hyvin tunteelliseksi naiseksi.
       Hän mietti hetken, mutta teki niin kuin ehdotin. Asetteli kukkakimpun koivuhalkojen väliseen rakoon niin että se jäi pystyssä törröttämään kuin ihmettelisi asioiden saamaa äkillistä käännettä. Lähdimme kiipeämään rinta rinnan. Halkopino oli väljästi ladottu niin, että siihen jäi turvallisia jalansijoja. Veera otti kuitenkin kengät jaloistaan ja roikotti niitä nauhoista hampaillaan samalla kun kiipesi. Tähyilin ylös ja näin kuinka mies ikkunasta oli kadonnut ikään kuin olisi säikähtänyt meitä. Lasi oli avattu ja sieltä leuhahti paksu tupakan savu. – Nyt minä muistan, sanoin kiipeämisestä huohottavalle Veeralle. Se mies tuolla ylhäällä on sama joka ohitti meidät tulomatkalla. Muistatko? Niitä oli useita ja ne pyyhälsivät meidän ohi siinä kadun risteyksessä jossa se työkaverisi jäi auton alle.
- Ai Roosa vai, Veera kysyi.
- No se. Ei kai siinä kukaan muu jäänyt? Kuinka sen Roosan kävikään, minä en yhtään muista.
- Ei sen kuinkaan käynyt, Veera sanoi. Hänen oli vaikea puhua kun roikotti suupielessään kengännauhoja. Ei tässä elämässä kaikki pääty traagisesti vereen ja halvaukseen. Tai edes kuolemaan, hän vielä jatkoi epäselvästi sökeltäen.
      Olkoon miten vain, minä ajattelin ja nyt huomasin, että me olimme kiivenneet jo ikkunan korkeudelle. Vedin lasia auemmas ja autoin Veeraa kömpimään sisään. Seurasin itse perässä ja totesimme, että mies oli häipynyt. Muistelin niitä ohi pyyhältäneitä urheilijoita. Heidän takkiensa liepeet lepattivat tuulessa kun vauhti oli melko kova, mutta kaikesta huolimatta näin heidän salaisuutensa. Nilkkojen ja ranteiden taitekohdista erotin selvästi, että kysymyksessä olivat tavaratalon muovinuket, merkkivaatteisiin tällättyinä. Yksi niistä käänsi ohi ajaessaan päänsä ja näin hänen elottoman katseensa porautuvan minuun.  
- Ne ovat jättäneet meille lapun, Veera tiedotti. Hän oli löytänyt pöydältä paperipyyhkeestä repäistyn lepareen jota leyhytteli silmiensä tasalla. Tässä lukee, että liittykää kilpapyöräilijöiden  klubiin, on osoite, puhelinnumero ja kaikki.
       Kaikkea kanssa, minä ajattelin. Vihoviimeinen idea, että minä liittyisin urheiluseuraan jonkun liikuntavääpelin määräiltäväksi. Meidän on syytä häipyä täältä ennen kuin ne tulevat takaisin isommalla joukolla, ja sehän tiedetään miten käy jos enemmistö painostaa. Ne alkavat painostaa ensin salakavalasti Veeraa ja kun ovat saaneet tämän puolelleen, kääntävät tuijotuksensa minuun. Kuin sillä ohimatkalla, mutta tällä kertaa ei vain yksi vaan koko remmi. Ne ovat määrätietoisia urheilijoita joiden päässä ei muuta liiku kuin sekuntien sadasosia vuosikymmenien takaisista kilpailuista. Niin että kuka voitti silloin ja silloin yhden sadasosa sekunnin erolla toiseksi tulleeseen. Sitä tietoahan me emme Veeran kanssa tarvitse, vaan nyt on tärkeää keksiä poistumistie ja pohtia vaikka Hegelin ideaa kansasta. Halkopino huojuu tuulessa ja ainakin minua hirvittää korkeuskammo.
       Vieläkö se vahti hurttineen kyttää talon portilla, minä mietin. Veera tutki komerosta löytämiään urheilutamineita. Täällä oli seinillekin liimattu kunniakirjoja, palkintokaappi oli pullollaan hopean värisiä pikareita. Silmänlumetta tuo hopea on, sanoin Veeralle ja Roosalle, joka hänkin oli jostain ilmaantunut paikalle. Ei tuo auton alle jääneeltä näytä, ajattelin ja ihailin hänen kiemuraisia kiharoitaan. Ne valuivat poskien yli kuin korkkiruuvit.
- Et kai sinä ole niiden houkutuksiin langennut, kysyin Roosalta.
- En tiedä, Roosa vastasi aatoksissaan. – Mutta miten me päästään täältä ulos?
Meillä kaikilla oli siis sama ongelma ja minä olin siihen syypää niin kuin on tavallista. Itse olin ehdottanut Veeralle halkopinoa. Lisäksi minua vaivasi nyt lievästi kahden erimielisen naisen ongelma. Astelin määrätietoisesti hissin ovelle joka ei ollut wc- niin kuin aluksi luulin. Täältä meille ratkaisu löytyy, sanoin naisille ja työnsin heidät hissin ovesta sisään. Painoin heidät kellarikerrokseen asti ja etsin alas johtavat kierreportaat. Kaidetta pitkin laskettelin ensi kerrokseen, tervehdin saksanpaimenkoiraa ja säntäsin kadulle. Siellä lehmukset riiputtivat metisiä oksiaan jalkakäytävälle, jota pitkin lähdin astelemaan luultavasti kotia kohti. Missä lienee sekin, en tällä haavaa ollut siitä aivan tietoinen. Mietin sitäkin, miten Veera ja Roosa saavat aikansa kulumaan taloyhtiön kellarissa. Ehkä he alkavat taas riidellä.
       Ilma oli kuulas ja siinä kävellessä pyrki väkisin mieleen Johan Sebastian Bachin Stirb in mir, Welt und alle deine Liebe.



lauantai 9. syyskuuta 2017

Miete:

Aika on ylimääräinen ulottuvuus
jossa selittämätön on selitettävissä

 

 

ANNA


 

Olin juuri ohittanut yläkertaan rullaavat liukuportaat ja suunnannut kohti tavallisia rappuja. Jaksoin kyllä kävellä ne alas. Toiset rullaportaat olivat matkan päässä ja täynnä alaspäin säntäävää väkeä. Jokin häiritsi minua. Silmäkulmassa häivähti tutulta näyttävä hahmo.Se oli Anna, joka ainoana pyrki väen-tungoksessa ylöspäin ja häiritsi näin muita asiakkaita. Hämmästyneitä, vihaisia ilmeitä. Joku näytti sanovankin hänelle jotakin, mutta Anna vain kiipesi askel askeleelta vastavirtaan. Eikö tuo ole jo vaarallista, pohdin mielessäni ja seisahduin tuijottamaan outoa näkyä. Hän pääsi yläkertaan ja katsosi ihmisvilinään.

Oliko se Anna sittenkään? Huomasin miten mieletön tuo ajatus ja tunne oli ollut. Olen ylirasittunut ja näen näkyjä. Psykologeilla on aina järkevä selitys tällaisiin kokemuksiin. Olen ajatellut ja muistellut nuorta Annaa, siinä kaikki. Kuva nuoruudesta palautuu mieleen, joka on kaiken tallentanut. Yksityiskohdatkin. Mutta tämä Anna, jonka näin, oli jo ikäihminen.

Palasin rullaportaille ja lähdin nousemaan kohti seuraavaa kerrosta., jonne Anna näytti olleen matkalla. Perillä näin vain myymälätiskejä kierteleviä myyjiä ja asiakkaita. Olin tuntevinani kevyen, tutun tuoksun jonka vain nuori Anna voi jättää jälkeensä. Kiertelin osastoilla hetken aikaa ajatuksissa, Annaa enää näkemättä. Kello oli jo yli puoli viisi iltapäivällä. Oli aika palata kotiin.

Seuraavana päivänä työstä palatessa näin hänet uudelleen auton ikkunasta. Hän istui puiston penkillä ja luki kirjaa hyvin keskittyneen näköisenä. Hänen vieressään leikki kaksi lasta jotka kantoivat pikku lapioilla hiekkaa läheiseen roskikseen. Anna nosti päätään ja siristeli silmiä auringon valossa. Pitkä rivi kirjaimia valui silmistä takaisin kohti avointa kirjaa, jonka lehtiä tuulenvire käänteli. Auto jatkoi matkaa ja jätti hänet yksin puiston penkille.

Kotiin päästyä en kertonut Annalle näistä kokemuksista. Kaikki näytti olevan muuten ennallaan,
hän askarteli keittiössä ja kyseli ohimennen kuulumisia. – Miten sinä saat aikasi kulumaan nyt kun olet eläkkeellä? Joimme iltapäivän kahvit ja vaivihkaa tarkkailin Annan olemusta. Nämä kahdenkeskiset tuokiot olivat nykyään sitä smalltalkkia, rupattelua ilman sen kummempaa sisältöä. Oliko aina ollut näin? En millään muistanut, eikä se lopulta tuntunut tärkeältä. Me elimme yhdessä hitaasti kohti lopullista vanhuutta. Hänen sormiensa nivelet olivat vähän turvonneet ja silmien alla erotin tummia varjoja. Hän valitti nykyään unettomuutta.

Kahvin jälkeen menin työhuoneeseen ja avasin cd-soittimen. Carl Maria von Weberin klarinetti-konsertto sopi parhaiten tähän mielialaan. Etsin hyllystä valokuva-albumin ja kasan uudempiakin ku-via joita Anna ei ollut vielä järjestellyt. Ne näyttivät olevan aivan viime vuosilta, Anna. minä ja aikui-set lapset eri tilanteissa. Ristiäisiä ja sukulaisten hautajaisia, vierailuja. Kaikkialla olimme yhdessä Annan kanssa. Me olimme monien tuttavien mielestä harvinainen pari, vaikka seurustelu olikin vähi-tellen muuttunut arkiseksi. Kuvien taakse oli merkitty päivämääriä hänen käsialallaan. Tämän tavan olin itse hänelle opettanut.

Jokin kuvissa vaivasi mieltä. En löytänyt omaa kuvaani enää yhdestäkään, mikä oli otettu kolmen viimeksi kuluneen vuoden aikana. Vain Anna yksin tai vieraan ihmisen kanssa.
     - Anna, mikä vuosi nyt on? Huikkasin kysymyksen joka jäi hetkeksi roikkumaan ilmaan.
      - Kyllä kai sinä nyt sen tiedät, Anna vastasi. Vuosi 2015 tietysti, pöllö.

Ei voi olla. Hän sekoilee ajan kanssa, minä ajattelin. Tiedän että nyt eletään vasta vuotta 2012.
Katsoin edelleen hämmentyneenä kuvia pöydällä. Mieleen kupli jostakin tietoisuuden uumenista kysymys. Missä minä olen?

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

lauantai 2. syyskuuta 2017

Miete:
Koska ajatuksia ei voi sensuroida,
ne on pakko unohtaa


OMENAPUU
( Vyö avoimena, solki lerpattaen 2016)




Iltapäivällä etsin varastosta Galsworthyn pienoisromaania Omenapuu. Halusin lukea
sen uudelleen, sillä viime kerrasta oli kulunut jo parisen kymmentä vuotta. Nainen siirsi hyllyä ja veti kirjojen välistä sinistä villalankaa. Sitä näytti kertyvän metrikaupalla ja hän kietoi lankaa vasemman kämmenensä ympärille. Näin vilaukselta sormen, jonka sanotaan olevan vena amoris. Jostakin ylhäältä, portaiden suunnasta alkoi kuulua askelia ja ovea käännettiin. Minua hävetti. En halunnut näyttäytyä täällä, kun tuo nainenkin oli sotkeutunut asioihin. Hän seisoi selin minuun nähden. Minä otin hyllystä väärän kirjan ja piilouduin vuoteen alle. Sieltä katsoen kellari näytti entisen kotitalon olohuoneelta.Seinillä jo kauan sitten unohdetut taulut, nurkassa takorautainen jalkalamppu jossa oli vaaleanpunainen varjostin. Yläkerrasta saapui lapsia, joista yksi heittäytyi vuoteelle makaamaan. Hänen päänsä ilmestyi  vuoteen reunan yli, hiukset lattiaa hipoen. Silmät tarkkailivat minua hämmentyneesti.
     Päätin näytellä nukkuvaa. Kuulin kuinka joku mies asteli lähemmäs ja kysyi lapselta :  onko se vielä sängyn alla? Noloa, sillä huomasin, että minulla oli vain alushousut ja omenapuun kuivettunut oksa pään alla. Miksi mies oli minusta kiinnostunut?  - Se etsi täältä jotain, nainen kuului sanovan. Käskin hänen mennä vuoteen alle piiloon ennen kuin muut tulevat. Ne ovat kateellisia ja epäluuloisia vaikka minä vain yritin auttaa häntä. Ja tällaisen palkan sitten sain! Nainen keri lankaa niin, että sen pää jäi roikkumaan aivan silmieni kohdalle.  Se keinui hitaasti ilmavirrassa, jonka naisen lähestyvä hengitys sai aikaan.– Tule esiin sieltä, hän maanitteli. Ei meitä tarvitse pelätä.
      Huoneesta, jostakin yläpuolelta kuului tömiseviä askelia. Joku käveli siellä her-mostuneesti eestaas.Ryömin esiin vuoteen alta ja säntäsin saman tien jo kohti ulko-rappusia. Nainen ja vastasaapunut mies jäivät kellariin tai ullakolle, en tiedä. Olin menettänyt suuntavaistoni. Heillä kuului olevan riitaa, sillä mies tuijotti vihaisena naisen kasvoihin ja etsi tämän pälyileviä silmiä. –Älä luule, etten minä tiedä! Mies tivasi.
      Kapusin portaat yläkertaan tai alakertaan ja saman tien jo pihalle. Unikot siellä kukkivat, ja angervot.  Piharakennuksen kylkeen kyhätty halkopino tuoksui sahatulle
puulle ja mereltä puhalsi kevyt tuulenvire. Hetken aikaa luulin, että olen taas Ykspih-
lajan Laajalahdella ja että rantahietaan on piiloutunut muurahaisleijona.  Mutta sitten rakennuksen tornikello alkoi lyödä vimmatusti ja kuului naisen hätäinen kirkaisu. Näin kuinka hän liihotti vauhdilla korkealta tornista katukiveykselle.
      Oliko mies työntänyt hänet, koska kurkisteli nyt avoimesta ikkunasta ja kampasi hiuksiaan? Nainen kadulla nousi istumaan ja sitten jo jalkeille. Hän kaivoi laukustaan esiin kirjan, jonka kanteen oli suurin kirjaimin kirjattu nimi: Omenapuu. Kaulassa naisella oli huivi; en saanut selvää sen väreistä mutta tuuleen se liehui.
Hän kuuluu toiseen aikaan, minä mietin ja lähdin astelemaan katua pitkin näyte- ikkunoita silmäillen. Olisinpa ehtinyt ottaa enemmän selvää hänen mielipiteistään ja
luomaan vaikka kestävämmän suhteen. Sininen villalanka ei siihen riitä. Sillä minä tarvitsen seuraa ja tukea, koska tunnen itseni äärimmäisen yksinäiseksi. Aika ajaa minua takaa, ajatuksia ja tunteita on vaikea teljetä rajojen sisään. Ne liihottavat
tuuleen, eikä vieras saa niistä otetta. En anna saada