Fiktio syntyy arjen sirpaleista
PUISTOSSA
(Kirjailija 2017:1)
Täysikuu oli tulossa taivaanlaelle ja näytti kuin
maailma olisi uponnut vihreään veteen
(Marquez)
Tiheän pensaan oksien lomasta näin tutun rakennuksen jonka vilpolan ovesta hän astui pihalle. Katsahti ympärilleen, piti sormillaan kiinni olkihatun reunoista ja tuijotti minua. Mitä hyötyä oli piiloutua tähän puistoon, tunkeutua hiirenvirnapensaan suojaan? Hän näki ja lähti jo astelemaan minua kohti. Jostakin lammen rannalta kantautuu Carl Maria von Weberin ensimmäisen sinfonian andante. Mihin minä olisin tästä paennut ja miksi? Meillä oli paljon puhuttavaa, mutta en tiennyt mitä pitäisi sanoa. Katsoin puiston pimeydessä lähestyvää hahmoa joka liikkeestä huolimatta näytti pysyvän paikallaan. Nuo silmät olivat nauliutuneet minuun, mutta silti tuntui kuin hän olisi nähnyt minun lävitseni. Lammelta kantautuva musiikki vaimeni hyvin hiljaiseksi ja veden pinnasta nousi vihreä pystysuora taso. Hän oli nyt saapunut aivan eteeni ja katsoi hämmentyneenä kohti. Missä minä olen ollut? Ääni oli melkein syyttävä ja minua kauhistutti. Eikö hän sitä tiedä? – En minä tiedä, vastasin hänelle. Näin vain sen että tulit talon ovesta ulos ja näytit heti eksyneeltä. Mutta eikö meidän olisi nyt parasta mennä istumaan vanhalle paikalle lammen rantaan. Värit alkavat kohta haihtua ja tulee aamu, meitä ei enää tarvita.
Hän näytti epävarmalta. Katsoin noita tuttuja piirteitä hämmästyneenä. Ikään kuin en olisi koskaan aiemmin nähnyt tai katsellut, niin outo oli hänen ilmeensä. - Minua pyörryttää, hän valitti mutta lähti silti kävelemään lammen suuntaan. Kuulin kuinka hän astellessaan hyräili sitä laulua jonka minä olen unohtanut. Istuimme tutulle paikalle suuren koivun juureen. Kaikki oli niin kuin ennen, sukeltajakuoriaiset ja veden pinnalla kisailevat vesilukit.
Hän istui ja katseli samaa näkyä. Muistatko sinä enää sitä kun me jonkin elokuvareissun jälkeen oltiin tässä samassa paikassa ja tehtiin sopimus? - Mikä sopimus? minä kysyin. En muista mitään sopimuksia. Sen muistan, että sinulla oli pusero jossa oli valkoisella pohjalla punaisia palloja. Ja että se heijastui lammen pinnasta niin, että minä sain siristellä silmiä. Ja sinähän lauloit tuota samaa laulua mitä äsken hyräilit. Mutta sen minä olen unohtanut. Mesovimme että joskus vuosikymmenien kuluttua otetaan yhteyttä ja kerrotaan omasta elämästä. Mitä on tehty ja missä on oltu.
Niin, mitä on tehty, minä muistelin. Epäilin että sinä halusit tietää vain siksi että saisit nauraa minulle. Enkä minä halunnut olla missään muualla, kaukana täältä koska sinä olit täällä. Ja olet vieläkin. Se tuntuu nyt uskomattomalta.
- Et sinä sitä uskokaan, hän sanoi ja kääntyi katsomaan suoraan kohti.
Enkä minä todellakaan nähnyt enää mitään. Musiikki oli kadonnut ja yö oli valkenemassa aamuksi. Hän oli kadonnut jo vuosikymmeniä sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti