Miete:
Koska ajatuksia ei voi sensuroida,
ne on pakko unohtaa


OMENAPUU
( Vyö avoimena, solki lerpattaen 2016)

Iltapäivällä etsin varastosta Galsworthyn pienoisromaania Omenapuu. Halusin lukea
sen uudelleen, sillä viime kerrasta oli kulunut jo parisen kymmentä vuotta. Nainen siirsi hyllyä ja veti kirjojen välistä sinistä villalankaa. Sitä näytti kertyvän metrikaupalla ja hän kietoi lankaa vasemman kämmenensä ympärille. Näin vilaukselta sormen, jonka sanotaan olevan vena amoris. Jostakin ylhäältä, portaiden suunnasta alkoi kuulua askelia ja ovea käännettiin. Minua hävetti. En halunnut näyttäytyä täällä, kun tuo nainenkin oli sotkeutunut asioihin. Hän seisoi selin minuun nähden. Minä otin hyllystä väärän kirjan ja piilouduin vuoteen alle. Sieltä katsoen kellari näytti entisen kotitalon olohuoneelta.Seinillä jo kauan sitten unohdetut taulut, nurkassa takorautainen jalkalamppu jossa oli vaaleanpunainen varjostin. Yläkerrasta saapui lapsia, joista yksi heittäytyi vuoteelle makaamaan. Hänen päänsä ilmestyi  vuoteen reunan yli, hiukset lattiaa hipoen. Silmät tarkkailivat minua hämmentyneesti.
     Päätin näytellä nukkuvaa. Kuulin kuinka joku mies asteli lähemmäs ja kysyi lapselta :  onko se vielä sängyn alla? Noloa, sillä huomasin, että minulla oli vain alushousut ja omenapuun kuivettunut oksa pään alla. Miksi mies oli minusta kiinnostunut?  - Se etsi täältä jotain, nainen kuului sanovan. Käskin hänen mennä vuoteen alle piiloon ennen kuin muut tulevat. Ne ovat kateellisia ja epäluuloisia vaikka minä vain yritin auttaa häntä. Ja tällaisen palkan sitten sain! Nainen keri lankaa niin, että sen pää jäi roikkumaan aivan silmieni kohdalle.  Se keinui hitaasti ilmavirrassa, jonka naisen lähestyvä hengitys sai aikaan.– Tule esiin sieltä, hän maanitteli. Ei meitä tarvitse pelätä.
      Huoneesta, jostakin yläpuolelta kuului tömiseviä askelia. Joku käveli siellä her-mostuneesti eestaas.Ryömin esiin vuoteen alta ja säntäsin saman tien jo kohti ulko-rappusia. Nainen ja vastasaapunut mies jäivät kellariin tai ullakolle, en tiedä. Olin menettänyt suuntavaistoni. Heillä kuului olevan riitaa, sillä mies tuijotti vihaisena naisen kasvoihin ja etsi tämän pälyileviä silmiä. –Älä luule, etten minä tiedä! Mies tivasi.
      Kapusin portaat yläkertaan tai alakertaan ja saman tien jo pihalle. Unikot siellä kukkivat, ja angervot.  Piharakennuksen kylkeen kyhätty halkopino tuoksui sahatulle
puulle ja mereltä puhalsi kevyt tuulenvire. Hetken aikaa luulin, että olen taas Ykspih-
lajan Laajalahdella ja että rantahietaan on piiloutunut muurahaisleijona.  Mutta sitten rakennuksen tornikello alkoi lyödä vimmatusti ja kuului naisen hätäinen kirkaisu. Näin kuinka hän liihotti vauhdilla korkealta tornista katukiveykselle.
      Oliko mies työntänyt hänet, koska kurkisteli nyt avoimesta ikkunasta ja kampasi hiuksiaan? Nainen kadulla nousi istumaan ja sitten jo jalkeille. Hän kaivoi laukustaan esiin kirjan, jonka kanteen oli suurin kirjaimin kirjattu nimi: Omenapuu. Kaulassa naisella oli huivi; en saanut selvää sen väreistä mutta tuuleen se liehui.
Hän kuuluu toiseen aikaan, minä mietin ja lähdin astelemaan katua pitkin näyte- ikkunoita silmäillen. Olisinpa ehtinyt ottaa enemmän selvää hänen mielipiteistään ja
luomaan vaikka kestävämmän suhteen. Sininen villalanka ei siihen riitä. Sillä minä tarvitsen seuraa ja tukea, koska tunnen itseni äärimmäisen yksinäiseksi. Aika ajaa minua takaa, ajatuksia ja tunteita on vaikea teljetä rajojen sisään. Ne liihottavat
tuuleen, eikä vieras saa niistä otetta. En anna saada