Miete:

Aika on ylimääräinen ulottuvuus
jossa selittämätön on selitettävissä

　

　

ANNA

　

Olin juuri ohittanut yläkertaan rullaavat liukuportaat ja suunnannut kohti tavallisia rappuja. Jaksoin kyllä kävellä ne alas. Toiset rullaportaat olivat matkan päässä ja täynnä alaspäin säntäävää väkeä. Jokin häiritsi minua. Silmäkulmassa häivähti tutulta näyttävä hahmo.Se oli Anna, joka ainoana pyrki väen-tungoksessa ylöspäin ja häiritsi näin muita asiakkaita. Hämmästyneitä, vihaisia ilmeitä. Joku näytti sanovankin hänelle jotakin, mutta Anna vain kiipesi askel askeleelta vastavirtaan. Eikö tuo ole jo vaarallista, pohdin mielessäni ja seisahduin tuijottamaan outoa näkyä. Hän pääsi yläkertaan ja katsosi ihmisvilinään.

Oliko se Anna sittenkään? Huomasin miten mieletön tuo ajatus ja tunne oli ollut. Olen ylirasittunut ja näen näkyjä. Psykologeilla on aina järkevä selitys tällaisiin kokemuksiin. Olen ajatellut ja muistellut nuorta Annaa, siinä kaikki. Kuva nuoruudesta palautuu mieleen, joka on kaiken tallentanut. Yksityiskohdatkin. Mutta tämä Anna, jonka näin, oli jo ikäihminen.

Palasin rullaportaille ja lähdin nousemaan kohti seuraavaa kerrosta., jonne Anna näytti olleen matkalla. Perillä näin vain myymälätiskejä kierteleviä myyjiä ja asiakkaita. Olin tuntevinani kevyen, tutun tuoksun jonka vain nuori Anna voi jättää jälkeensä. Kiertelin osastoilla hetken aikaa ajatuksissa, Annaa enää näkemättä. Kello oli jo yli puoli viisi iltapäivällä. Oli aika palata kotiin.

Seuraavana päivänä työstä palatessa näin hänet uudelleen auton ikkunasta. Hän istui puiston penkillä ja luki kirjaa hyvin keskittyneen näköisenä. Hänen vieressään leikki kaksi lasta jotka kantoivat pikku lapioilla hiekkaa läheiseen roskikseen. Anna nosti päätään ja siristeli silmiä auringon valossa. Pitkä rivi kirjaimia valui silmistä takaisin kohti avointa kirjaa, jonka lehtiä tuulenvire käänteli. Auto jatkoi matkaa ja jätti hänet yksin puiston penkille.

Kotiin päästyä en kertonut Annalle näistä kokemuksista. Kaikki näytti olevan muuten ennallaan,
hän askarteli keittiössä ja kyseli ohimennen kuulumisia. – Miten sinä saat aikasi kulumaan nyt kun olet eläkkeellä? Joimme iltapäivän kahvit ja vaivihkaa tarkkailin Annan olemusta. Nämä kahdenkeskiset tuokiot olivat nykyään sitä smalltalkkia, rupattelua ilman sen kummempaa sisältöä. Oliko aina ollut näin? En millään muistanut, eikä se lopulta tuntunut tärkeältä. Me elimme yhdessä hitaasti kohti lopullista vanhuutta. Hänen sormiensa nivelet olivat vähän turvonneet ja silmien alla erotin tummia varjoja. Hän valitti nykyään unettomuutta.

Kahvin jälkeen menin työhuoneeseen ja avasin cd-soittimen. Carl Maria von Weberin klarinetti-konsertto sopi parhaiten tähän mielialaan. Etsin hyllystä valokuva-albumin ja kasan uudempiakin ku-via joita Anna ei ollut vielä järjestellyt. Ne näyttivät olevan aivan viime vuosilta, Anna. minä ja aikui-set lapset eri tilanteissa. Ristiäisiä ja sukulaisten hautajaisia, vierailuja. Kaikkialla olimme yhdessä Annan kanssa. Me olimme monien tuttavien mielestä harvinainen pari, vaikka seurustelu olikin vähi-tellen muuttunut arkiseksi. Kuvien taakse oli merkitty päivämääriä hänen käsialallaan. Tämän tavan olin itse hänelle opettanut.

Jokin kuvissa vaivasi mieltä. En löytänyt omaa kuvaani enää yhdestäkään, mikä oli otettu kolmen viimeksi kuluneen vuoden aikana. Vain Anna yksin tai vieraan ihmisen kanssa.
     - Anna, mikä vuosi nyt on? Huikkasin kysymyksen joka jäi hetkeksi roikkumaan ilmaan.
      - Kyllä kai sinä nyt sen tiedät, Anna vastasi. Vuosi 2015 tietysti, pöllö.

Ei voi olla. Hän sekoilee ajan kanssa, minä ajattelin. Tiedän että nyt eletään vasta vuotta 2012.
Katsoin edelleen hämmentyneenä kuvia pöydällä. Mieleen kupli jostakin tietoisuuden uumenista kysymys. Missä minä olen?