sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

VAPAANA VIHDOIN




"Alkukala pyörillä"
Olen huomannut että kaikki insinöörit eivät ole kuin ruostuneita saranoita.Heidän joukostaan voi joskus löytää jopa aidon humanistin.Vuosia sitten tunsin insinöörin joka harrasti astrologiaa. Sinä olet vaaka, hän sanoi. Tasapainoton ja sinipunainen. Eikö totta?Sinun on vaikea
tehdä lopullisia päätöksiä, jätät ne mieluummin huomiseen. Hän tunnisti tähtimerkin heti kun vain näki minun naamani, ja näin kuului käyneen monille muillekin. Toinenkin harrastus hänellä oli: pienten kivien keräily. En tiedä etsikö hän niistä vihjeitä malmista, mutta epäilen että miestä viehättivät kivien värit ja pintakuviot. Ehkä niistä kuului musiikkia. Silti hänen teki mieli heittää sellaisella toimistorakennuksen ikkunaa. Tunsin syvää myötätuntoa tuota miestä kohtaan, joka oli epäonnistunut puolisonsa valinnassa. Nainen näytti hevoselta, ja ehkä kysymyksessä olikin taloudellinen tai kulttuurinen ratkaisu. Hän oli hienoa ja vanhaa sukua, tämä nainen.
      Näitä muistelin kun vähän ärtyneenä kävelin kohti linjuripysäkkiä. Irrottelen vähän tänään, onhan nyt lauantai. Veera oli koko aamun motkottanut jostakin käsittämättömästä syystä, jota en tunnustanut. Hän muun muassa väitti, että minä muka olen piilottanut hänen ruman hattunsa, heittänyt sen muka epähuomiossa roskiin. Eipä silti, ei tuon hatun menetys minua itkettänyt. Annan tyttelin ostaa uuden ja entistä rumemman kun vain jättää minut rauhaan. Pidän Veeran olemuksessa eniten rauhasta, jota hän osaa ylläpitää aina kun odottaa huomionosoituksia.
Sellaisia, että sipaisen ohimennen hänen hiuksiaan tai ihastelen noita suuria silmiä. Naiset ovat sellaisia, oikeat naiset. En minä mistään kehonrakentajasta tai tiukkapipoisesta feminististä välittäisi pitää. Eivätkä minua viehätä poliittisesti äkämystyneet maailmanparantajatkaan, ne jotka syyttävät kaikesta fasisteja tietämättä edes mitä nämä ovat. Tai olivat, - nimittäin sosialisteja. Ja niin olivat muuten natsitkin. Ja sitten oli kaikenlaisia anarkisteja, nisteja, listeja, jotka yhteis-
toimin panivat viime vuosisadan sekaisin.
      Auto möyrysi jo kohti pysäkkiä ja niinpä nousin siihen. Sanoin että perille asti, mitä se sitten lieneekään. Kovin kaukana paikka ei voinut olla, koska sain rahasta vielä takaisinkin. Istuin vanhan mummon viereen ja jatkoin pohdintaa. Niin että olihan siinä sekasorrossa osuutensa nokkavilla siirtomaaisänilläkin. Niille kun ei sopinut millään ajatus, että joku muukin voisi opettaa alkuasukkaita pukeutumaan säädyllisesti ja johtaa nuo onnettomat länsimaisen sivistyksen piiriin.
Puhumaan englantia ja kumartelemaan isäntiään. Taisin nupista näitä itsekseni, koska mummo loi minuun arvioivan silmäisyn.- Minä tässä arvostelen nykymaailman menoa, sanoin hänelle. Oletteko kanssani samaa mieltä, että meillä on liikaa noita vapaamielisiä jotka hyväksyvät vain omat
mielipteensä? Hän ei vastannut mitään, vaan kohenteli ostoskassiaan ja siirtyi istumaan lähemmäs kuljettajaa.
      Seuraavalla pysäkillä viereeni istahti kovin nätin näköinen ja nuori fröökynä. Kynnet vihreiksi lakattuina ja hiukset pään pintaa myöten tiukasti suittuina. Korvakorutkin olivat teelautasen kokoiset. – Eikö tuollainen kampaus tunnu epämukavalta, kysyin häneltä. Eikö se kiristä otsanahkaa niin, että ajatuksetkin pysähtyvät? Harrastat varmaankin hevirokkia vai mitä se nyt onkaan, en
oikein pysy kärryillä nykymusiikin suuntausten kakofoniassa.
      Näitä kysellessä ihmettelin samalla, että mikä sai tämän neitokaisen istahtamaan juuri minun viereeni. Minulla oli sellainen pakkomielle, että haisen epämiellyttävästi. Kysymys ei ole tupakasta, jonka Veera on minulta kieltänyt. Eikä liioin viinastakaan, koska olin vasta aikeissa poiketa sopivaan kapakkaan. Ja kaiken lisäksi minulla oli tulenpalava virtsaamisen tarve. Istahtaminen minun
viereeni osoitti harkintakyvyn tilapäistä häiriötä, sillä yleensä paikka vieressäni pysyi vapaana päätepysäkille asti. Ehkä ihmiset pelkäävät syvämietteisyyttä?
      Kun bussi seuraavan kerran pysähtyi ottamaan vastaan uusia tulokkaita ja päästämään ulos ahdistuneimmat matkaajat, nousi nuori nainen paikaltaan ja teki minulle sormillaan hävyttömän eleen. Hän löysi uuden paikan sen mummon vierestä ja heidän välilleen näytti syntyvän yksimieli-nen keskustelu. Se ilhadutti minua, sillä itse en voi sietää poliittisia palavereja joissa kaikki huutavat yhtä aikaa kuulematta edes omaa ääntään. Olen joskus sanonut, että sellainen väki pitäisi roudata
kuorma-auton lavalla elämysmatkalle Pohjois-Vietnamiin. Tai Ruotsiin, jossa kuulemma  työpaikoillakin puhutaan nykyään vain englantia.
      Edellä jo mainittu pakottava tarve oli nyt yltymässä kestämättömäksi. Jäin seuraavalla pysäkillä kyydistä ja aloin silmäillä ympäristöä sillä silmällä. Kävelin jalat vähän ristissä ja horjuen leveän bulevardin keskellä piileksivää sorakatua, mutta täällähän riiti väkeä joka puskan juureen.
Sitten huomasin kadulla oven, joka näytti työmaaravintolan sisäänkäynniltä ja niinpä minä kiiruhdin vointinit äärirajoilla sinne. Avasin raskaan oven ja mikä helpotus! Edessäni oli laaja ja ihmisistä täysin tyhjä aula. Vaatenaulakkorivistöjä, jonkinlainen vahtimestarin koroke istuimineen.
Aulan päässä näin vapauttavan oven, jonka päälle oli liimattu kukon kuva. Marssin sitä tervehtimään ja piilossa kaikilta ihmiskunnan uteliailta heitin reippaasti vettä laulaen kovaäänisesti Marseljeesia.
       Helpottuneessa mielentilassa palasin takaisin aulaan, joka oli nyt typaten täynnä väkeä. Olin lievästi hämmentynyt. Vaatenaulakoiden edessä oleva pitkä koroke oli nyt kuin baaritiski, sitä vasten nojaivat rennosti hattupäiset gangsterit rupattelemassa pankkiryöstöistään. Myös naiset, paitsi että olivat toinen toistaan kauniimpia, olivat kuin 1920-luvulta. Lyhyet hameet ja piikkikorkoiset kengät, jopa saumasukat. Heidän ehostuksensakin oli kaukaa menneisyydestä, ja niin he rä-
pyttelivät raskaita silmäripsiään. Tuijotin näkyä hölmistyneenä enkä heti tajunnut, että povitaskussa oleva matkapuhelin pirisi kiukkuisesti. Naiset aloittivat juuri laulua My blue heaven.
       Ja sitten Veeran ääni. – Missä ihmeessä sinä taas maleksit? Meidänhän pitti mennä kylään Vaikkulaan, vai onko päässyt unohtumaan?
       Tyttökvartetti oli päässyt jo hyvään vauhtiin ja heidän hivelevät äänensä kiemurtelivat jo Veeran korviin.
- Missä hitossa sinä olet? Ala tulla sieltä nyt jo tai sano osoite niin minä tulen hakemaan.
- Hyvä on, vastasin hänelle ja suljin puhelimen. Panin sen jopa äänettömälle. Lähellä nojailevalta gangsterilta kysyin tiukasti: missä minä olen? Mikä tämä paikka oikein on?
       Hän korjasi hatun lieriä vähän ylemmäs että näki minut.
- Tämä on työväenteatterin aula. Vietetään täällä harjoitusten lomassa taukoa.

Paluumatkalla kotiin mietin ankarasti, missä muodossa tämä kokemus pitäisi Veeralle esittää. Vai onko parempi valittaa vatsakipuja ja kieltäytyä lähtemästä latkimaan kahvia Vaikkulaan.









lauantai 10. kesäkuuta 2017

Miete:

Hiljaa lapset! Opettaja tulee ja kertoo teille totuuden.






MUUTTOPÄIVÄ



Päivä lipuu silmien yli, väistää yötä
Valo kahisee nurmikolla


Iltapäivällä kuorma oli ajettu jo pihaan ja kaksi miestä purki tavaroita oven eteen. Minua vaivasi tunne siitä, että olimme tulleet liian aikaisin. Lähtöpäätöskin oli epämääräinen ja kaikki tuntui jääneen kesken. Mihin tämä perustui? En muistanut tehtyjä päätöksiä enkä niiden perusteluja. Työpaikalla eivät osanneet odottaa, että ilmaannun sinne takaisin ja muutan entiseen asuntoon joka on jo ajat sitten annettu muiden käyttöön. Muuttokuorman ympärillä pyöri tuttu koira, Pontus joka oli muistaakseni kuollut jo kolme vuosikymmentä sitten. Mutta eihän se niin voinut olla, muuttomies heitti koiralle makkaranpalan ja nojasi lavaa vasten.
      Talon ikkuna avattiin ja siihen työntyi utelias ja uninen pää, joka pälyili pihamaan tapahtumia. Minä kysyin, että heräsikö hän auton ääneen kun ajoimme pihaan. Eikö hän enää muista kuka minä olen? Roosa muisteli, että hänelläkin on täällä joku tuttu, jonka nimi alkoi ehkä koolla. Katariina? Jätimme muuttomiehet purkamaan lastia ja lähdimme etsimään hänen tuttavaansa sairaalasta. Se löytyi keskeltä mäntymetsää ja Roosa muisteli, että hänen tuttavansa makasi rakennuksen ylimmässä kerroksessa. Nousimme portaita ja huomasin, että Roosan vieressä  käveli joku nainen. Katselin häntä tarkemmin ja mietin, että tuo vieras nainen oli Roosaa pidempi. Saavuimme ovelle ja näimme kuinka tuttava nousi vuoteellaan istuma-asentoon ja jäi tuijottamaan meitä. Roosa syöksyi onnittelemaan häntä nimipäivän johdosta. En ollut ottanut sellaista huomioon ja tunsin oloni vähän noloksi. Annoin Katariinalle kättä ja puristin vähän liian kovasti, koska hän näytti kiusaantuneelta.
      Minua kalvoi tunne, että kaikki ei nyt ollut kohdallaan.
      Viereisessä vuoteessa makaava tumma mies selitti sairastavansa kurkkutulehdusta. Kerroin hänelle, että minullakin oli se viime viikolla, joten en voi saada enää tartuntaa. Tuo Katariina jota olimme tulleet täältä etsimään, näytti vähän vaivaantuneelta. Ja niin näytti Roosakin. Ymmärsin äkkiä, että he olivat lopulta aivan vieraita toisilleen eivätkä keksineet järjellistä puheenaihetta. Lähdimmekin sairaalasta, ja heti ulos päästyä tien risteyksessä huomasin että Roosa oli kadonnut. Minua kiukutti ja lähdin seuraamaan edellä kulkevaa vanhaa miestä, joka sanoi olevansa matkalla kotiin. Se näytti olevan suuri maalaistalo, pihapiirissä useita talleja. Vasta siellä näin Roosan, joka oli tullut etukäteen kyselemään kuulumisia. Hän näytti huolestuneelta. Kukaan ei tiedä meidän tulostamme mitään, hän sanoi. Meitä ei ole ilmoitettu ja asuntokin on annettu muille. Sain silti järjestettyä meille tilapäismajoituksen koulun ullakolta. Hellahuone ja makuualkovi, ei sisävessaa.
      Kiusallinen tuntemus vaivasi edelleen mieltä. Kaikki ei ollut ihan kohdallaan ja tuntui kuin jokin häiritsevä muistikuva pyrkisi koko ajan pintaan.
      Tämä on sietämätöntä, minä ajattelin ja pyyhkäisin kengänkantaa ruohotuppaaseen. Kuka tästä on vastuussa? Tallien takana hiipi joukko miehiä kompassit käsissään, ympärilleen pälyten. Katsoin kummeksuen näkyä ja kysyin paikalle saapuneelta talonmieheltä mitä tuo touhu tarkoittaa. Hän vilkaisi meitä molempia kierosti ja naurahti ikään kuin häpeillen. Ne ovat saaneet tehtäväksi etsiä teitä ja viedä kunnantalolle jossa kuulustelu tapahtuu.
      – Mikä helvetin kuulustelu? Minä ulvahdin ja vähällä olin jo huitaista tuota makeilevaa hymyä. Talonmies vakavoitui, koska huomasi että minä en ollut selvillä varsinaisesta asiasta.
      - Minä en tiedä siitä enempää, mutta hevoset täytyy nyt ruokkia. Hän tarttui hankoon ja nosti heinät pilttuun reunan yli. Näin vilaukselta hevon mulkosilmät ja ruskean otsatukan. Autoin miestä haromaan heiniä kasaan ja huomasin Roosan malttamattoman olemuksen. – Meidän on paras lähteä täältä takaisin, sanoin Roosalle. Minä en heidän kuulusteluihinsa aio osallistua.
      -Mutta miten se muuttokuorma? Hän kysyi. – Nehän kantavat meidän omaisuuden sinne koulun ullakolle.
      - Ei pohdita sitä nyt, minä vastasin päättävästi. Se ei kuulu heille missä meidän tavarat ovat. Oma on häpeänsä, koska eivät noudata sopimuksia.
      - Millaisen sopimuksen sinä olet tehnyt, Roosa kysyi. –Miksi minä en tiedä siitä mitään? 
      - En muista, mutta tuskin sillä merkitystä on, minä hänelle vastasin. - Palataan takaisin ja vaaditaan että lähettävät meidän tavarat takaisin mahdollisimman pian.
      Roosa seurasi minua vaitonaisena, katse keskittyneenä tiehen jolla asteli. –
      -Mutta asuntohan on siellä nyt tyhjä, hän sanoi ja kääntyi katsomaan minua.
      Tämä oli yllättävä näkökulma jota en ollut ottanut huomioon. Kaukaisuudesta kuului jo lähestyvän junan kohina ja pitkä, vähän surumielinen vihellys.

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Eläköön Suomen neuvostotasavalta
  




Päivän miete: Demokratiassa ei tunneta marssijärjestystä





ET ERAT NOX


On Espanjallani kolme pyhää suojelijaa. Pyhä Debiili, pyhä Seniili ja pyhä Fossiili. Näin päättelee  Zafon. Minä askartelin aikoinani toimitustyössä, jonka tuloksena syntyi suomalaisen merimiehen, Leo Fbritiuksen muistelmateos Espanjan sisällissodasta. Ällistelin maailmaa joka voidaan kauniisti paketoida, pitipä se sisällään mitä hyvänsä. On sanoja joiden puolesta kaikki vannovat. Tasavalta, demokratia, tasa-arvo, kansainvälisyys.Ne ovat karamelleja joita tarjoillaan värikkäissä pusseissa, mutta jokainen maistaa ne eri tavalla. Yksi noista hokemilla omaa egoaan korostavista tyypeistä on sama, joka vainoaa pappeja ja hajottaa kirkkoja, hän joka ei siedä muita kuin omat mielipiteensä. Kirjallinen onanisti, joka tuntee empatiaa vain itseään kohtaan. Hän katsoo karsaasti vääriä tunteita ja vieroksuu aistien väittämän maailman kuvaamista ellei se häntä miellytä. Onanistin on vaikea hyväk-syä omistaan poikkeavia ajatuksia ja mielipiteitä. Hän kyllä ilmoittautuu vapaamieliseksi, mutta ivaa sitä mitä ei itse voi hyväksyä. Ja se, mitä hän ei hyväksy, tulee jostakin ulkopuolelta. Siihen pitää varautua epäluuloisesti ja ivaten. Onanistit sulkeutuvat luomaansa kuplaan jossa nauttivat samanmielisten tuesta. Yritykset tunkeutua sinne ulkopuolelta tarjutaan yhteisvoimin.
      Tänään luin Malrauxin romaania Toivo. Jäin pohtimaan erityisesti kohtaa, jossa kuvataan hyökkäystä:  Puigin ympärillä ryntäilivät liberaalit, UET:n ja CNT:n miehet, anarkistit, tasavaltalaiset, sydikalistit ja sosialistit yhdessä vihollisen konekiväärejä kohti.
      Kaikkiko nämä keskenään riitelevät, kaunaiset porukat puolustivat demokratiaa ja vapautta? Olivatko vastapuolen maailmankuva ja tuntemukset ehdottoman tuomittavia ja vääriä? Paraneeko maailma siitä, että tämän hetken tieto ja maailmankuva projisoidaan menneisyyteen, joka tuomitaan vääristynein argumentein? Onko todellisuuden vääristyminen kertomus todellisuudesta niin kuin Karl Kraus väittää.
      Näkikö Andre Malraux Barcelonan kaduilla Jeesuksen jakamassa kiväärejä tuolle
kirjavalle joukolle, kun väitti että Kristuskin oli anarkisti? Mies, joka sanoi opetuslapsilleen, että antakaa keisarille mikä keisarin on ja kääntäkää viholliselle toinenkin poski jolle hän voi lyödä.