lauantai 10. kesäkuuta 2017

Miete:

Hiljaa lapset! Opettaja tulee ja kertoo teille totuuden.






MUUTTOPÄIVÄ



Päivä lipuu silmien yli, väistää yötä
Valo kahisee nurmikolla


Iltapäivällä kuorma oli ajettu jo pihaan ja kaksi miestä purki tavaroita oven eteen. Minua vaivasi tunne siitä, että olimme tulleet liian aikaisin. Lähtöpäätöskin oli epämääräinen ja kaikki tuntui jääneen kesken. Mihin tämä perustui? En muistanut tehtyjä päätöksiä enkä niiden perusteluja. Työpaikalla eivät osanneet odottaa, että ilmaannun sinne takaisin ja muutan entiseen asuntoon joka on jo ajat sitten annettu muiden käyttöön. Muuttokuorman ympärillä pyöri tuttu koira, Pontus joka oli muistaakseni kuollut jo kolme vuosikymmentä sitten. Mutta eihän se niin voinut olla, muuttomies heitti koiralle makkaranpalan ja nojasi lavaa vasten.
      Talon ikkuna avattiin ja siihen työntyi utelias ja uninen pää, joka pälyili pihamaan tapahtumia. Minä kysyin, että heräsikö hän auton ääneen kun ajoimme pihaan. Eikö hän enää muista kuka minä olen? Roosa muisteli, että hänelläkin on täällä joku tuttu, jonka nimi alkoi ehkä koolla. Katariina? Jätimme muuttomiehet purkamaan lastia ja lähdimme etsimään hänen tuttavaansa sairaalasta. Se löytyi keskeltä mäntymetsää ja Roosa muisteli, että hänen tuttavansa makasi rakennuksen ylimmässä kerroksessa. Nousimme portaita ja huomasin, että Roosan vieressä  käveli joku nainen. Katselin häntä tarkemmin ja mietin, että tuo vieras nainen oli Roosaa pidempi. Saavuimme ovelle ja näimme kuinka tuttava nousi vuoteellaan istuma-asentoon ja jäi tuijottamaan meitä. Roosa syöksyi onnittelemaan häntä nimipäivän johdosta. En ollut ottanut sellaista huomioon ja tunsin oloni vähän noloksi. Annoin Katariinalle kättä ja puristin vähän liian kovasti, koska hän näytti kiusaantuneelta.
      Minua kalvoi tunne, että kaikki ei nyt ollut kohdallaan.
      Viereisessä vuoteessa makaava tumma mies selitti sairastavansa kurkkutulehdusta. Kerroin hänelle, että minullakin oli se viime viikolla, joten en voi saada enää tartuntaa. Tuo Katariina jota olimme tulleet täältä etsimään, näytti vähän vaivaantuneelta. Ja niin näytti Roosakin. Ymmärsin äkkiä, että he olivat lopulta aivan vieraita toisilleen eivätkä keksineet järjellistä puheenaihetta. Lähdimmekin sairaalasta, ja heti ulos päästyä tien risteyksessä huomasin että Roosa oli kadonnut. Minua kiukutti ja lähdin seuraamaan edellä kulkevaa vanhaa miestä, joka sanoi olevansa matkalla kotiin. Se näytti olevan suuri maalaistalo, pihapiirissä useita talleja. Vasta siellä näin Roosan, joka oli tullut etukäteen kyselemään kuulumisia. Hän näytti huolestuneelta. Kukaan ei tiedä meidän tulostamme mitään, hän sanoi. Meitä ei ole ilmoitettu ja asuntokin on annettu muille. Sain silti järjestettyä meille tilapäismajoituksen koulun ullakolta. Hellahuone ja makuualkovi, ei sisävessaa.
      Kiusallinen tuntemus vaivasi edelleen mieltä. Kaikki ei ollut ihan kohdallaan ja tuntui kuin jokin häiritsevä muistikuva pyrkisi koko ajan pintaan.
      Tämä on sietämätöntä, minä ajattelin ja pyyhkäisin kengänkantaa ruohotuppaaseen. Kuka tästä on vastuussa? Tallien takana hiipi joukko miehiä kompassit käsissään, ympärilleen pälyten. Katsoin kummeksuen näkyä ja kysyin paikalle saapuneelta talonmieheltä mitä tuo touhu tarkoittaa. Hän vilkaisi meitä molempia kierosti ja naurahti ikään kuin häpeillen. Ne ovat saaneet tehtäväksi etsiä teitä ja viedä kunnantalolle jossa kuulustelu tapahtuu.
      – Mikä helvetin kuulustelu? Minä ulvahdin ja vähällä olin jo huitaista tuota makeilevaa hymyä. Talonmies vakavoitui, koska huomasi että minä en ollut selvillä varsinaisesta asiasta.
      - Minä en tiedä siitä enempää, mutta hevoset täytyy nyt ruokkia. Hän tarttui hankoon ja nosti heinät pilttuun reunan yli. Näin vilaukselta hevon mulkosilmät ja ruskean otsatukan. Autoin miestä haromaan heiniä kasaan ja huomasin Roosan malttamattoman olemuksen. – Meidän on paras lähteä täältä takaisin, sanoin Roosalle. Minä en heidän kuulusteluihinsa aio osallistua.
      -Mutta miten se muuttokuorma? Hän kysyi. – Nehän kantavat meidän omaisuuden sinne koulun ullakolle.
      - Ei pohdita sitä nyt, minä vastasin päättävästi. Se ei kuulu heille missä meidän tavarat ovat. Oma on häpeänsä, koska eivät noudata sopimuksia.
      - Millaisen sopimuksen sinä olet tehnyt, Roosa kysyi. –Miksi minä en tiedä siitä mitään? 
      - En muista, mutta tuskin sillä merkitystä on, minä hänelle vastasin. - Palataan takaisin ja vaaditaan että lähettävät meidän tavarat takaisin mahdollisimman pian.
      Roosa seurasi minua vaitonaisena, katse keskittyneenä tiehen jolla asteli. –
      -Mutta asuntohan on siellä nyt tyhjä, hän sanoi ja kääntyi katsomaan minua.
      Tämä oli yllättävä näkökulma jota en ollut ottanut huomioon. Kaukaisuudesta kuului jo lähestyvän junan kohina ja pitkä, vähän surumielinen vihellys.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti