torstai 27. helmikuuta 2020

    

          D O B R Y I  V E T S E R




Raukea syksyinen iltapäivä kiusaa mielen aina levottomaksi. Hiljaisuudessa muistui nytkin kaikenlaista elämän varrelta. Sekin rautasänky, jota joku voisi väittää vaikka luonnonilmiöksi. Linnuksi tai lepakoksi, jopa haravakoneeksi. Sängyn ruosteinen kitinä on kiusallista. Se pa-
lauttaa muistiin mielikuvia banderolleista ja mätiä munia paiskovista mieltään osoittavista maailmanparantajista, joiden silmät hehkuvat vihaa päähän vedetyn hupun rakosista. Palautui-
vat mieleen myös kypäräpäät, jotka pitivät aseitaan käden ulottuvilla sängyn vieressä. Osa
heistä makasi siinä nyrkkiä heristellen ja nauraen vinoa, irvokasta iloa tässä hädän keskellä.
Jotkut heistä puristivat kylmästä valkoisia sormiaan kiväärintukkiin. Kaikki he olivat rauhan-puolustajia, henkeen ja vereen.

Joskus nuorena poikana, ehkä neljätoistiaana kuuntelin radiosta kuunnelmaa, jossa kerrottiin rakastuneesta aasintammasta. Nyt tämän häpeämättömän rautasängyn elkeet ja liikehdintä
palauttivat muistiin tuon hörökorvaisen, tyhmän aasin. Kimeiden aasinkiljahdusten säestyk-
sellä rautasänky pyrki irtautumaan maan kamarasta ja räpiköimään lentoon. Se onnistuikin ja
väpätti ikkunan edessä hetken kaihomielisesti ulos katsellen . Sen messinkiputket kiiltelivät
ja vingahdukset sinkoilivat huoneessa sinne tänne.

Kun tätä menoa katselin, pohdin että voiko kukaan vakavasti otettava viranhaltija laskea tuota rakkinetta ulos vapauteen ikkunasta? Ajattelin kyllä niinkin, että mikä tässä enää auttaa, kun
sänky kerran noin hirnuu ja takaraajoillaan potkii tuolit kumoon. Ja vieläpä minun viskipullo-
nikin! Sehän on anteeksi antamatonta, lentäköön siis huut hiiteen mokomakin huonotapainen huonekalu, vanha hetekan rohilas jota ei haravakoneesta erottaisi.

Avasin ikkunalasin ja hetikohta sänky jo hujahti avoimesta lävestä raittiiseen syyshuuruiseen
ilmaan. Se huohotti happea ja hirnahteli vapaudesta juopuneena niin, että aloin sitä jo pakosta-
kin ihailla. Ympärilleen silmäillen se kohosi korkealle taivaalle ja parin klierroksen jälkeen
lähti määrätietoisesti lentää lekottamaan kohti sitä suuntaa, josta mielenosoittajien mekastus
tänne minun kamariini, rauhan tyyssijaan kantautui. Lentäessään se veisasi joko Marseljeesia 
tai Täh, tilipunalla? ;  ja voihan se olla vaikka Horst Wesselkin jos kuuloa vähän höristin.

Tilanne oli nyt rauhoittunut ja niinpä minä sytytin sikarin, huojentuneena siitä että anoppi ja
vaimo olivat matkalla rannikolle. Olin erehtynyt siitä pullostakin, ei se kaatunutkaan. Kaadoin muutaman tipan isoon lusikkaan ja nautin kulauksen. Päätin etten tällä kertaa soita kenellekään samanmieliselle, sillä muistin että lääkäri on kieltänyt minulta huonon seuran. Että sellainenkin
riesa vielä tässä iässä!

(Muistiinpanoja 2020). 

Monissa Venäjällä otetuissa valokuvissa näen usein kissan. Minä arvostan noita hauskoja ja
hyväntapaisia kotieläimiä. Kuvan yksilö on kotoisin Bulgakovin kokoelmista. Nimeä en muista,
mutta hauskaa meillä sen kanssa oli. Tämä katti käytti latinalaisia kirjaimia, niin että en ole
aivan varma vastaako se todellista ääntämystä, joka on tietysti meillä päin mjaauu. 
 
  

torstai 20. helmikuuta 2020












Y Ö   J A   U S V A










Kuva: Katynin luutnantti
(T.Yli-Rajala 1992)












Ne ovat tulleet. On kuin olisin kuullut jo satoja kertoja vaimean surinan, joka voimistuu
ja päättyy tämän kivisen ja synkän talon eteen. Ovien läimähdykset, rautaiset askeleet
mukulakivien kattamalla kadulla ja pihalla. Vaimeat, mutta teräviltä kuulostavat sanat.
Nyt pitäisi nousta vuoteelta ja katsoa verhon välistä öiselle kadulle, mutta se olisi turhaa,
sillä arki ei poikkea mielikuvista. Jäsenet  ovat raskaat ja vaikea on hengittää. Hiljaisuu-
den jälkeen kuuluu heikkoa kilinää ja sitten raskaita, etäisiä askeleita käytäviltä. Ne nou-
sevat hitaasti yhä ylemmäs ja niiden paino kasvaa jokaista porrasta kohti moninkertaiseksi.
Talo huojuu askelten tahdissa.

Ollakseni luonteva alan hyräillä vanhaa laulua Sah ein Knab ein Röslein rot. Toisaalta
voisi olla parasta mennä takaisin sänkyyn ja kääntää kylkeä. Mutta ovelle jo koputetaan
tarpeettoman kovasti ja sitä potkaistaan niin, että laudat natajavat. Avaan oven josta työn-
tyy sisään musta, hyvin lankattu saapas. Sitten vielä sotilas, ja useitakin sotilaita. He tarttu-
vat minun yönuttuni kaulukseen ja tuuppivat käytävään.

- Ei oo tarpeen pukeutua, yksi heistä äyskäisee. – Meillä on lämmin vaunu kuljetukseen.
Astellaan alas portaita ja minua jää vaivaamaan avoimena horottava ovi. Sulkiko asunnos-
ta viimeksi lähtenyt sotilas ulko-oven? Porrasaskelmat ovat korkeammat kuin muistinkaan.
On nosteltava jalkoja ja varottava kompuroimasta. Kadulle on pyasäköity suuri kuormuri,
jonka kuomulla peitetylle lavalle minut ohjataan. Sinne johtavat metallitikkaat joiden pääs-
sä odottaa täydellisen pimeä oviaukko. Kuvottavat hajut leijailevat sieltä vastaan kun minä
ryömin vähän peloissani lavan pimeään perukkaan asti. Nojaan selkää turvalliseen ohjaa-
mon seinään, joka huokuu kylmää. Kämmentä vasten tuntuu karhea lavan sorapinta ja jokin
pikku eliö juoksee sormen yli. Ovi suljetaan ja auto nytkähtää liikkeelle.

Ne ovat vanginneet minut pimeään neliöön ja kuljettavat nyt kohti metsää. Ovat etsineet
sopivan paikan jostakin kaupungin ulkopuolelta ja tarpeeksi kaukaa. Lava tärähtelee ja
keinuu epätasaisella metsätiellä. On pakko pysytellä keskellä kovaa lavaa nelinkontin tai
makuulla, sora hiertää kämmeniä ja polvia. Pakokaasua vuotaa koppiin. Muistan, että lap-
sena pidin sen pistävästä hajusta.

Auto on kääntynyt syrjäiselle sivutielle. Kulku hidastuu ja tuntuu että alamme kääntyä.
Voimakas nytkähdys, ja niin olemme ilmeisesti perillä. Oven läimähdyksiä ja heikko kei-
nahdus kun kopin etuosassa majailleet sotilaat hyppäävät kyydistä. Aamuisen taivaaan
himmeä kajo kehystää tummaa varjoa joka tuijottaa minua suoraan silmiin.  Joko nyt on
aamu, minä ihmettelen. Matka meni ihmeen nopeasti.

- Jaahah, ulos sieltä!  Ääni äyskäisee. – Ollaan niinku perillä.

Varjon takana häilähtelee toinen ja useitakin. Kuuluu ilotonta tekonaurua. – Ja tännepäin
sitten, olkaa hyvä! Ääni kuuluu rauhoittavasti suostuttelevan. – Tuokio vain.
Kuulin kuinka kiväärin lukkoja räplättiin ja sitten kuulin taas sen saman äyskivän äänen.

Ladatkaa! Tähdätkää!  Tulta!

Herättyä oli helpotus muistaa, että tämän saman unen minä näin ja kirjoitin noin viisi-
kymmentä vuotta sitten Kaltioon. Loppusanat ovat kadonneet niin kuin koko sen ajan
tarina, mutta jutun loppu on yhä sama. Ei maailma ole lyhyessä ajassa muuttunut, komento-
sanat äyskitään milloin milläkin kielellä ja moni meistä näkee samaa unta.

Kootut unet 1969 ; 2020 

torstai 13. helmikuuta 2020


Tyhjässä huoneessa




TYHJÄSSÄ HUONEESSA



Illalla huomasin että taivas halkeili säröille ja kuulin äänen joka muistutti lakanakankaan repeilyä. Ehkä alkoi leijailla taivaan sirpaleitakin keveästi jaloilleni, joita pisteli kylmä. Näin olin tuntenut  ennen kin kun katsoin hyvin korkealta alaspäin kohti mustaa vedenpintaa jossa pilvet uivat. oike-
astaan tuo ääni ei ollutkaan repeilyä vaan musiikkia. Tarkemmin kun kuuntelin, se oli mollisointui-nen Schubertin kahdeksas, se keskeneräinen h-mollisinfonia. Kallistin päätä ensin vasemmalle ja sitten oikealle niin, että näin koko pihamaan. Sen pinta oli ohuen valkoisen kuuran peitossa ja herukkapensaat tököttivät kohmeisia sormiaan kohti jo olematonta taivasta.

Minä yritin laskea noita sormia, mutta en onnistunut koska ne väräjivät himmeässä iltakajossa, ja hitaasti huojahtelivat kyntensä punaisiksi lakattuina. Ei se kuitenkaan verta ollut, vaan laskevan auringon kiloa ennen lopullista yötä. Pyydystin muistista pakoon lehahtaneen kuvan ja naulitsin sen mielen pohjalle kuin perhosen. Ecce homo, Maria, kaihoisa ja nuori katseensa suoraan minun silmiini hukkumaassa. Hetkeen pysähtynyt, mielen kokoelmaan neulalla lävistetty Maria kolme vuosikym-mentä sitten. Ikkunasta näkyivät nyt vain läheiset puut, rakennuksen pääty ja kukkien kimppu. Viimeisen ehtoollisen karvas maku vielä suussa.

Mutta nyt, tässä minä istuin olohuoneen nojatuolissa ja muistin, että tämä oli jo neljäs viikko ilman Mariaa. Vielä viimeisellä vieraskäynnillä hän varoitti minua jättämästä lieden levyä päälle. Joskus paljon myöhemmin sinä ymmärrät miksi minä varoitin sinua monista muistakin asioista. Ja ellet sinä tee yhtään virhettä, et myöskään ymmärrä mistä minä sinua varoitin, hän kuiski minulle sairaan äänellään.

Minun mieleni oli musta ja liikkumaton kuin avaimenreikä, nurkkaan jähmettynyt torakka. Viisi tuntia olin  nyt vain istunut hämärissä, uskaltamatta sytyttää valoja tai vilkaista kelloa. Olin  kuunnel-lut tuolin narahtelua hitaassa iltayössä, etäisiä askelia vaikka tiesin ettei Maria enää koskaan tule. Ajattelin että elämän kaikki tarinat ovat keskeneräisiä, elämä ei noudata ihmisen mielessä idäteltyä kaavaa, vaikka slltä saattaa  joskus näyttää. Ihminen on luonut nuo kaavat omiksi ansoikseen.

Ja ajattelin siinä niinkin, että uni on mielikuva elämästä. Sekään ei tunnusta sääntöjä, se on ehdoton kaaos. Koko uni on vain pelkkää katastaasia, ei koskaan loppunäytös. Unen sisisäinen jännite on sen näkijän korvien välissä, sille on turha etsiä loppua. Se haipuu ja siirtyy toiseen tapahtumaan vieraassa ulottuvuudessa. Ja pitää vain muistaa että uni kyllä loppuu miten ja milloin vain. Usein se loppuu vapauttavaan tai haikeaan tunnelmaan, etkä sinä ole valmis avaamaan ovea unesta arkipäivän ahdistavaan tunnelmaan.

Nyt minä elän täällä tyhjässä huoneessa ja muistelen tulevaisuutta joka näyttää loputtoman
pitkältä unelta.
(2020)

torstai 6. helmikuuta 2020








Välitunti
(Kerttu 7 v.)











K O U L U K I U S A A JA



Tunnistin hänet jo kaukaa. Siinä hän istui kuin ahdistunut huuhkaja villakaulaliinaan kiedottuna ja näytti kuumeiselta. Nuokkui puistonpenkillä, pullea muovipussi jalkojensa vieressä. Siitä oli jo vuosikymmeniä kun viimeks tavattiin. Minulle hän oli menneisyyden tartunnan kantaja, kaunan virus kaukaa vuosikymmenien takaa. Muistin kuinka oli porukassa vähän leikkimielellä pohdittu mitä meistä myöhemmin aikuisina tulee. Vaikka se olikin leikkiä, näkyivät arvioissa yhteiskunnan arvostukset. Oppiarvoja, hyviä tuloja. Useimmat noudattivat tiedostamattaan omien vanhempiensa antamia ohjeita ja toiveita. Puolet porukasta tähtäsi lääkäriksi, arkkitehdiksi, diplomi-insinööriksi tai tuomariksi koska arveltiin, että niissä ansaitsee parhaiten. Nekin joita todellisuus johti elämässä rautatie-virkailijoiksi, kaupparatsuiksi ja trukinkuljettajiksi, eivät sitä silloin halunneet tunnustaa.

Hän huomasi minut, ja näytti siltä kuin olisi halunnut juosta pakoon. Tulin asemalta päin ja ajattelin kulkea puiston halki ennen kuin palaisin kotiin. Vaihdeltiin siinä vaisusti tervehdyksiä ja minä menin penkille hänen viereensä. Oliko hän jotenkin poissa tolaltaan, koska silmät katsoivat vähän kieroon ja välttelivät katsekontaktia. Tuntui oudolta, tämä oli ensimmäinen kerta vuosikymmeniin kun olimme näin läheisissä tekemisisssä. Minä sain päähänpiston istua penkille hänen viereensä. Hän oli aikoinaan pitkä ja vahvarakenteinen kiusaaja jota oli pakko välttää jos halusi selvitä päivästä ilman mustaa silmää ja nöyryytyksiä. Nyt hänen olemuksensa oli jotenkin lysähtänyt, vaistosin häpeilyä ja alemmuudentuntoa. Mitähän lie pohtinut minut nähtyään. Ehkä hän harkitsi ottaa kiinni kauluksesta ja latoa kourallisen märkää soraa minun niskaani paidan alle. Näinhän se aikoinaan usein meni

Niistä ajoista ei nyt puhuttu sanaakaan. Minä kerroin työmatkastani kaikkea sellaista mikä ei häntä kiinnostanut, mutta pakkohan se oli. En kehdannut udella tarkemmin mitä hänelle kuuluu, kun katsoin ohimennen hänen asuaan. Hänestä lemahti lian ja ulon haju, ja nyt huomasin että myös vanhan viinan. Ajattelin että ehkä minä jäin hänelle silloin aikoinaan jotakin velkaa, sen mikä oli alusta alkaen hiertänyt meidän välejämme. Että minulla meni kaikki kohtuullisen hyvin vaikka en mikään välkky ollutkaan. Minulla oli vain pitkäjänteisyyttä ja tasaista sietokykyä. Nyt en vielä tiennyt, mutta jälkeen päin kuulin, että hän oli lomaillut pari kertaa linnassa rötöksistään. Hän oli eronnut avoliitostaan ja seilannut laivojen matkassa maailmalla. Mutta hän oli oppinut tietämään
mistä oli lähtöisin, ja kuin koira jolta on kuritettu oma luonto, hän palasi aina kotipaikkakunnalle. Nyt hän oli asunnoton ja työtön, ja minä olin velkaa vaikka hän oli joskus nuorena kohdellut minua väärin ja ollut ylimielinen. Halusin näyttää, että minä tässä vielä yritän elää niin kuin kirkko opettaa. Koh-
tele muita kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan. Koska olen mielestäni hienotunteinen, valehtelin että minulla on nälkä. Tule mukaan niin piffaan sulle murkinat.

Tarjous hyväsyttiin ja niin minä vein hänet perässäni baariin, jossa ei onneksi ollut paljon väkeä.
Kukaan siellä ei tuntenut minua.Vähitellen hän tuli puheliaammaksi kun luuli, etten minä muista-
nut koulukiusaamista. Jaariteltiin siinä niitä näitä ja kun aika oli kypsä, halusin poistua
näyttämöltä. Siihen hän jäi vielä istumaan baaripöydän ääreen ja hörppimään  kahvia.

Kotimatkalla minua kalvoi outo epäilys. Olinko minä maksanut velkani hänelle
vai itselleni. Kuulunko minäkin niihin erivapauden haltijoihin, jotka voivat tehdä tarpeensa taivaan portin pieleen ja joille kansa aina kumartaa? Ja matkalla muistin Kolkovin, jonka kättä alkoi särkeä. Ja niin alkoi minunkin kättäni särkeä, ja kipu pakotti minut istahtamaan hetkeksi jalkakäytävälle.
(2019)