Tyhjässä huoneessa

TYHJÄSSÄ HUONEESSA



Illalla huomasin että taivas halkeili säröille ja kuulin äänen joka muistutti lakanakankaan repeilyä. Ehkä alkoi leijailla taivaan sirpaleitakin keveästi jaloilleni, joita pisteli kylmä. Näin olin tuntenut  ennen kin kun katsoin hyvin korkealta alaspäin kohti mustaa vedenpintaa jossa pilvet uivat. oike-
astaan tuo ääni ei ollutkaan repeilyä vaan musiikkia. Tarkemmin kun kuuntelin, se oli mollisointui-nen Schubertin kahdeksas, se keskeneräinen h-mollisinfonia. Kallistin päätä ensin vasemmalle ja sitten oikealle niin, että näin koko pihamaan. Sen pinta oli ohuen valkoisen kuuran peitossa ja herukkapensaat tököttivät kohmeisia sormiaan kohti jo olematonta taivasta.

Minä yritin laskea noita sormia, mutta en onnistunut koska ne väräjivät himmeässä iltakajossa, ja hitaasti huojahtelivat kyntensä punaisiksi lakattuina. Ei se kuitenkaan verta ollut, vaan laskevan auringon kiloa ennen lopullista yötä. Pyydystin muistista pakoon lehahtaneen kuvan ja naulitsin sen mielen pohjalle kuin perhosen. Ecce homo, Maria, kaihoisa ja nuori katseensa suoraan minun silmiini hukkumaassa. Hetkeen pysähtynyt, mielen kokoelmaan neulalla lävistetty Maria kolme vuosikym-mentä sitten. Ikkunasta näkyivät nyt vain läheiset puut, rakennuksen pääty ja kukkien kimppu. Viimeisen ehtoollisen karvas maku vielä suussa.

Mutta nyt, tässä minä istuin olohuoneen nojatuolissa ja muistin, että tämä oli jo neljäs viikko ilman Mariaa. Vielä viimeisellä vieraskäynnillä hän varoitti minua jättämästä lieden levyä päälle. Joskus paljon myöhemmin sinä ymmärrät miksi minä varoitin sinua monista muistakin asioista. Ja ellet sinä tee yhtään virhettä, et myöskään ymmärrä mistä minä sinua varoitin, hän kuiski minulle sairaan äänellään.

Minun mieleni oli musta ja liikkumaton kuin avaimenreikä, nurkkaan jähmettynyt torakka. Viisi tuntia olin  nyt vain istunut hämärissä, uskaltamatta sytyttää valoja tai vilkaista kelloa. Olin  kuunnel-lut tuolin narahtelua hitaassa iltayössä, etäisiä askelia vaikka tiesin ettei Maria enää koskaan tule. Ajattelin että elämän kaikki tarinat ovat keskeneräisiä, elämä ei noudata ihmisen mielessä idäteltyä kaavaa, vaikka slltä saattaa  joskus näyttää. Ihminen on luonut nuo kaavat omiksi ansoikseen.

Ja ajattelin siinä niinkin, että uni on mielikuva elämästä. Sekään ei tunnusta sääntöjä, se on ehdoton kaaos. Koko uni on vain pelkkää katastaasia, ei koskaan loppunäytös. Unen sisisäinen jännite on sen näkijän korvien välissä, sille on turha etsiä loppua. Se haipuu ja siirtyy toiseen tapahtumaan vieraassa ulottuvuudessa. Ja pitää vain muistaa että uni kyllä loppuu miten ja milloin vain. Usein se loppuu vapauttavaan tai haikeaan tunnelmaan, etkä sinä ole valmis avaamaan ovea unesta arkipäivän ahdistavaan tunnelmaan.

Nyt minä elän täällä tyhjässä huoneessa ja muistelen tulevaisuutta joka näyttää loputtoman
pitkältä unelta.
(2020)