Välitunti

(Kerttu 7 v.)











K O U L U K I U S A A JA



Tunnistin hänet jo kaukaa. Siinä hän istui kuin ahdistunut huuhkaja villakaulaliinaan kiedottuna ja näytti kuumeiselta. Nuokkui puistonpenkillä, pullea muovipussi jalkojensa vieressä. Siitä oli jo vuosikymmeniä kun viimeks tavattiin. Minulle hän oli menneisyyden tartunnan kantaja, kaunan virus kaukaa vuosikymmenien takaa. Muistin kuinka oli porukassa vähän leikkimielellä pohdittu mitä meistä myöhemmin aikuisina tulee. Vaikka se olikin leikkiä, näkyivät arvioissa yhteiskunnan arvostukset. Oppiarvoja, hyviä tuloja. Useimmat noudattivat tiedostamattaan omien vanhempiensa antamia ohjeita ja toiveita. Puolet porukasta tähtäsi lääkäriksi, arkkitehdiksi, diplomi-insinööriksi tai tuomariksi koska arveltiin, että niissä ansaitsee parhaiten. Nekin joita todellisuus johti elämässä rautatie-virkailijoiksi, kaupparatsuiksi ja trukinkuljettajiksi, eivät sitä silloin halunneet tunnustaa.

Hän huomasi minut, ja näytti siltä kuin olisi halunnut juosta pakoon. Tulin asemalta päin ja ajattelin kulkea puiston halki ennen kuin palaisin kotiin. Vaihdeltiin siinä vaisusti tervehdyksiä ja minä menin penkille hänen viereensä. Oliko hän jotenkin poissa tolaltaan, koska silmät katsoivat vähän kieroon ja välttelivät katsekontaktia. Tuntui oudolta, tämä oli ensimmäinen kerta vuosikymmeniin kun olimme näin läheisissä tekemisisssä. Minä sain päähänpiston istua penkille hänen viereensä. Hän oli aikoinaan pitkä ja vahvarakenteinen kiusaaja jota oli pakko välttää jos halusi selvitä päivästä ilman mustaa silmää ja nöyryytyksiä. Nyt hänen olemuksensa oli jotenkin lysähtänyt, vaistosin häpeilyä ja alemmuudentuntoa. Mitähän lie pohtinut minut nähtyään. Ehkä hän harkitsi ottaa kiinni kauluksesta ja latoa kourallisen märkää soraa minun niskaani paidan alle. Näinhän se aikoinaan usein meni

Niistä ajoista ei nyt puhuttu sanaakaan. Minä kerroin työmatkastani kaikkea sellaista mikä ei häntä kiinnostanut, mutta pakkohan se oli. En kehdannut udella tarkemmin mitä hänelle kuuluu, kun katsoin ohimennen hänen asuaan. Hänestä lemahti lian ja ulon haju, ja nyt huomasin että myös vanhan viinan. Ajattelin että ehkä minä jäin hänelle silloin aikoinaan jotakin velkaa, sen mikä oli alusta alkaen hiertänyt meidän välejämme. Että minulla meni kaikki kohtuullisen hyvin vaikka en mikään välkky ollutkaan. Minulla oli vain pitkäjänteisyyttä ja tasaista sietokykyä. Nyt en vielä tiennyt, mutta jälkeen päin kuulin, että hän oli lomaillut pari kertaa linnassa rötöksistään. Hän oli eronnut avoliitostaan ja seilannut laivojen matkassa maailmalla. Mutta hän oli oppinut tietämään
mistä oli lähtöisin, ja kuin koira jolta on kuritettu oma luonto, hän palasi aina kotipaikkakunnalle. Nyt hän oli asunnoton ja työtön, ja minä olin velkaa vaikka hän oli joskus nuorena kohdellut minua väärin ja ollut ylimielinen. Halusin näyttää, että minä tässä vielä yritän elää niin kuin kirkko opettaa. Koh-
tele muita kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan. Koska olen mielestäni hienotunteinen, valehtelin että minulla on nälkä. Tule mukaan niin piffaan sulle murkinat.

Tarjous hyväsyttiin ja niin minä vein hänet perässäni baariin, jossa ei onneksi ollut paljon väkeä.
Kukaan siellä ei tuntenut minua.Vähitellen hän tuli puheliaammaksi kun luuli, etten minä muista-
nut koulukiusaamista. Jaariteltiin siinä niitä näitä ja kun aika oli kypsä, halusin poistua
näyttämöltä. Siihen hän jäi vielä istumaan baaripöydän ääreen ja hörppimään  kahvia.

Kotimatkalla minua kalvoi outo epäilys. Olinko minä maksanut velkani hänelle
vai itselleni. Kuulunko minäkin niihin erivapauden haltijoihin, jotka voivat tehdä tarpeensa taivaan portin pieleen ja joille kansa aina kumartaa? Ja matkalla muistin Kolkovin, jonka kättä alkoi särkeä. Ja niin alkoi minunkin kättäni särkeä, ja kipu pakotti minut istahtamaan hetkeksi jalkakäytävälle.

(2019)