Y Ö   J A   U S V A










Kuva: Katynin luutnantti
(T.Yli-Rajala 1992)












Ne ovat tulleet. On kuin olisin kuullut jo satoja kertoja vaimean surinan, joka voimistuu
ja päättyy tämän kivisen ja synkän talon eteen. Ovien läimähdykset, rautaiset askeleet
mukulakivien kattamalla kadulla ja pihalla. Vaimeat, mutta teräviltä kuulostavat sanat.

Nyt pitäisi nousta vuoteelta ja katsoa verhon välistä öiselle kadulle, mutta se olisi turhaa,
sillä arki ei poikkea mielikuvista. Jäsenet  ovat raskaat ja vaikea on hengittää. Hiljaisuu-
den jälkeen kuuluu heikkoa kilinää ja sitten raskaita, etäisiä askeleita käytäviltä. Ne nou-
sevat hitaasti yhä ylemmäs ja niiden paino kasvaa jokaista porrasta kohti moninkertaiseksi.
Talo huojuu askelten tahdissa.

Ollakseni luonteva alan hyräillä vanhaa laulua Sah ein Knab ein Röslein rot. Toisaalta
voisi olla parasta mennä takaisin sänkyyn ja kääntää kylkeä. Mutta ovelle jo koputetaan
tarpeettoman kovasti ja sitä potkaistaan niin, että laudat natajavat. Avaan oven josta työn-
tyy sisään musta, hyvin lankattu saapas. Sitten vielä sotilas, ja useitakin sotilaita. He tarttu-
vat minun yönuttuni kaulukseen ja tuuppivat käytävään.

- Ei oo tarpeen pukeutua, yksi heistä äyskäisee. – Meillä on lämmin vaunu kuljetukseen.
Astellaan alas portaita ja minua jää vaivaamaan avoimena horottava ovi. Sulkiko asunnos-
ta viimeksi lähtenyt sotilas ulko-oven? Porrasaskelmat ovat korkeammat kuin muistinkaan.
On nosteltava jalkoja ja varottava kompuroimasta. Kadulle on pyasäköity suuri kuormuri,
jonka kuomulla peitetylle lavalle minut ohjataan. Sinne johtavat metallitikkaat joiden pääs-
sä odottaa täydellisen pimeä oviaukko. Kuvottavat hajut leijailevat sieltä vastaan kun minä
ryömin vähän peloissani lavan pimeään perukkaan asti. Nojaan selkää turvalliseen ohjaa-
mon seinään, joka huokuu kylmää. Kämmentä vasten tuntuu karhea lavan sorapinta ja jokin
pikku eliö juoksee sormen yli. Ovi suljetaan ja auto nytkähtää liikkeelle.

Ne ovat vanginneet minut pimeään neliöön ja kuljettavat nyt kohti metsää. Ovat etsineet
sopivan paikan jostakin kaupungin ulkopuolelta ja tarpeeksi kaukaa. Lava tärähtelee ja
keinuu epätasaisella metsätiellä. On pakko pysytellä keskellä kovaa lavaa nelinkontin tai
makuulla, sora hiertää kämmeniä ja polvia. Pakokaasua vuotaa koppiin. Muistan, että lap-
sena pidin sen pistävästä hajusta.

Auto on kääntynyt syrjäiselle sivutielle. Kulku hidastuu ja tuntuu että alamme kääntyä.
Voimakas nytkähdys, ja niin olemme ilmeisesti perillä. Oven läimähdyksiä ja heikko kei-
nahdus kun kopin etuosassa majailleet sotilaat hyppäävät kyydistä. Aamuisen taivaaan
himmeä kajo kehystää tummaa varjoa joka tuijottaa minua suoraan silmiin.  Joko nyt on
aamu, minä ihmettelen. Matka meni ihmeen nopeasti.

- Jaahah, ulos sieltä!  Ääni äyskäisee. – Ollaan niinku perillä.

Varjon takana häilähtelee toinen ja useitakin. Kuuluu ilotonta tekonaurua. – Ja tännepäin
sitten, olkaa hyvä! Ääni kuuluu rauhoittavasti suostuttelevan. – Tuokio vain.
Kuulin kuinka kiväärin lukkoja räplättiin ja sitten kuulin taas sen saman äyskivän äänen.

Ladatkaa! Tähdätkää!  Tulta!

Herättyä oli helpotus muistaa, että tämän saman unen minä näin ja kirjoitin noin viisi-
kymmentä vuotta sitten Kaltioon. Loppusanat ovat kadonneet niin kuin koko sen ajan
tarina, mutta jutun loppu on yhä sama. Ei maailma ole lyhyessä ajassa muuttunut, komento-
sanat äyskitään milloin milläkin kielellä ja moni meistä näkee samaa unta.

Kootut unet 1969 ; 2020