HEI SIT VAA

                

          

Jos intuitio eksyy syyn jaseurauksen ketjusta,

 se voi johtaa odottamattomaan lopputulokseen.

  Ilta  hotellissa kului rattoisasti. Talvi ja kevätlaulujen  lisäksi kävimme Katjan kanssa  läpi  kaikki mieleen juolahtaneet  syys ja joululaulut niin, että loppuillasta  alkoi  äänikin  jo kähetä. Stripparivaiheessa Katja oli paiskonut  kaikki  vaatteensa ovi-  pieleen ja komeroon henkareitten  sekaan, esittäen kuuluisaa sopraanoa, jonka nimeä meistä kumpikaa ei muistanut.

Meni  ehtoo ja  tuli aamu. Minä heräsin kovaan  päänsärkyyn ja  olo tuntui samanlaiselta kuin  Tsitsikofilla kollegisihteerskä Natasja  Petrownan luona juuri silloin, kun eksynyt  kärpänen istahti korvalehdelle ja  toinen hyväkäs harkitsi, että eiköhän   tuota sopisi istahtaa ihan  silmään. Katjaa  en nyt nähnyt edes ovenraosta ja oletin  unenpöperöisessä, että likka oli lähtenyt  omin avuin aamupalalle.  Selälläni maaten ja rentoutuen pohdin nyt vähän  filosofisia ongelmia. Neropatti Descartes sanoi, että koska minä  ajattelen, olen siis todennäköisesti olemassa. Vaan minun mielestäni olemassaolo riippuu näkökulmasta. Muut oliot näkevät minut olentona, siksi luulen siis olevani. Kun joku väittää, että  minä tässä nyt vaan valehtelen, niin sopii myös muistaa, että se kuuluu  minun olemukseeni. En yhtään keksi tai  teeskentele, sillä joku toinen puhuu  minun näkökulmastani katsoen pelkkää epätotta. On tietysti  sellaistakin, mistä ei voi valehdella vaikka miel kuinka tekisi. Ne  ovat asioita, joita  pidän hyvin tärkeinä ja joita  olen hartaasti tutkiskellut. Niistä jos  yrittäisin valehdella, joutuisin perin juurin häpeään.

 Niin että miten minä  tämän episodin ja nämä kokemukset aion   kotopuoleen palattua  selittää? Nousin istumaan vuoteen reunalle ja tunsin kylmän lattian paljaita jalkoja vasten. Jossakin vasemmalla lojui Katjan halpa korvakoru  ja  seinien takaa kuului hissin hyminä. Piti kai lähteä Katjan perään sinne -aamupalalle. Peilin edessä,pienellä pöydällä äkkäsin hänen avainkorttinsa  ja  paperilapun. Siihen lappuun oli hätäisellä käsialalla kirjatu  tiedonanto:  Hei  sit vaan ja hymyillään ku tavataan!

Tutkin nyt epäluuloisena  pikkutakin taskut ja huomasin, että lompakosta olivat kadonneet pankkikortit ja käteiset, jopa hekilökortti ja passikin. Istahdin uudelleen hotellivuoteen reunalle ja vedin henkeä syvään. Tällaiseltako  tuntuu 

kuolla kesken iloisen uintiretken? Eikä minua silti ja oikeastaan edes kaduttanut. 2019,  2026-

Muisti eilistä iloa
sanan lausui leikillänsä:
talo työlle, vieras tielle
Hoi, on jo herätä aika

Eino  Leino, Helkavirsiä 

  

 ETKÖ USKALLA MUA RAKASTAA

Lyhytproosaa

    I KNOW WHY

Tenori saksofonilla1956

Ikkunan alla näkyi valkoinen kukkapilvi, alkukesän omenapuu.

Ei mikään voi kuolla, ei kukat, ei tuuli , ei rakkaus kuolla voi.

 Lun joutessani Aila Meriluodon runoja. Soitin saksofonilla I know why ja katsoin ikkunan maisemaa. Minä olin yhdek-säntoista vuotias. Näin ikkunasta rautaportin joka aukesi ja josta sinä kävelit minua kohti, mutta meidän välissämme oli lasi. Katse lävisti sen ja minä tunsin värinän joka kulki koko olemukaeni läpi. Halusin halata ja suudella sinua, jolla oli siniharmaat silmät. I know why soi korvissa, mutta en ollut varma kuulitko sinä sen, mitä pehmeä tenorisaksofoni soi.

Minä improvisoin ja näin kuinka sinå katosit rakennuksen nurkan taakse. Maa peittyi valkoisista terälehdistä ja hieno tuulen vire pyöritteli niitä. Ripustin sakksofonin naulaan seinälle ja rohkaisin mieleni. Tiesin että hän istui yläkerran kamarissa ja luki biologiaa. Huomenissa oli kokeet. Hän otti minut vastaan vähän hämmentyneenä. Tähän asti olimme vain silmäisseet

toissiamme, ei mitään puhuttu. Istuin hänen lukupöy-

 tänsä tuolille ja vaihdoimme jonnin joutavia  mielipi teitä.

Hän pelkäsi opettajaa, jolta puuttui kyky empatiaan.

Vaan ei se ohi menevä silmäisy ollut totta. Me olimme kiinnostuneita toisistamme. Se ei perustunut pelkkään ulkonäköön, joka minua viehätti. Ääni ja katse, arka hymy. Minä olin pyörällä päästäni ja menetin puhekykyni. Katsoin salaa hänen käsiään joiden sormien kynnet oli maalattu vaalean punaisiki

Mitä siis tunnen, ellen rakkautta., ihmetteli Peetrarca aikoinaan.

Tämä ihastuksen kohde istui nyt pöydän ääesssa ja katsoi minua. Hän kirjoitti paperille jotain ja viikkasi sen kasaan. Minua heikotti kummallisella tavalla, olin neuvoton. Katsoin häntä silmiin äkkiä, ja sitten ikkunaa. Hän ei katsetta väistänyt.

Nyt vihdoin sain suuni auki ja aloimme puhua iskelmistä. Hän

 kertoi misstä piti, ja minä kerroin jazzista, sanoin että se voi olla yhtä hienoa kuin arvostettu konserttimusiikki. Hän näytti vähän epäilevältä. Oletko kuullut Dave Brubecin soittavanpreludia E-mollissa? Halusin tehdä vaikutuksen tyttöön.

Mutta Nooran ajatukset olivat aivan muualla. Hän pyöritteli sormissaan paperilappua, jolle oli jotain kirjoitellut.

- Mitä sinä kirjoitit, kysyin häneltä, Mutta ei hän vastannut vaan antoi lapun minulle. – Älä avaa sitä vielä. Lue vasta sitten kun olet taas kämpilläsi.

Mitä ihmettä hän salailee, minä ajattelin. Mutta aika oli rientänyt, ja tiesin että Nooran vanhemmat palaisivat ihan tuossa tuokiossa kaupasta kotiin. Niinpä minä lähdin haikein mielin pois Nooran luota. Kun pääsin omaan huoneeseen naapuri-talossa, istuin tutulle paikalle ikkunan eteen. Avasin lapun ja luin iskelmän sanat.

Etkö uskalla mua rakastaa, miksen vastausta sulta saa. Miksi muuri sinut piilottaa?

Voi kun minä kaipaan taas nuoruutta.

P.S.  kuva vuodelta 1956 on heikko laatuinen huonolla kameralla otettu. Onpahan muistona vain. Excusez moi

Tämä on romantiikkaa. Jso joku  kaipa realismia, lukekoon vanhaa almanakkaa.

Asiasana: Dave Brubeck: Prelude in E minor

VIHREÄ NAINEN 

lyhytproosaa

Anna lumien sataa 

ja nuku unesi pois

Olit minulle Modiglianin vihreä nainen, eksynyt, sanoja vajaa. Muodot valuivat, liikkuivat,ja hajosiat , Parvi täynnä pahoja silmiä, halua käydä käsiksi ja kurittaa. Tai halata ja suudella. Se oli nimeltään mustasukkaisuutta. Sinä vaikenit ylimielisesti ja sanoit, että mitä sitten vaikka minä teinkin niin. Se ei kuulu sinulle

Minä maalasin sinut kankaalle.

 Oli pakko hyvkstä tuo ajatus. Minä olin luonut itselleni harha-kuvan, jota pidin häkissä. Olin hänet vanginnut. Vaan silti hän oli vapaa. Olit kuva minun sielussani.

 Mietin kuiinka joutavia meidän riitamme olivat. Kaikki oli väärinkäsitystä ja pettyneitä toiveita. Eihän minulla ollut oikeutta kieltää sitä, minkä hän itse oli valinnut. Ihmisellä on vapaa tahto, ja hän on vastuussa valinnoistaan. Olen ortodoksi.

. Oli pintapuolista anteeksiantoa, vaikka kumpikaan ei tiennyt mitä pitäisi antaa anteeksi. Ehkä vain sitä, että me molemmat olim- me ihmisiä. Kumpikin meistä teki erehdyksiä, ja syrjä-hyppyja arkiselta polulta. Ja kumpikin meisttä nautti teoista, joiden tiesi olevan vääriä. Me emme niistä kertoneet toisi-llemme,vaan salailimme ja aivot häivyttivät ne pois muistoista. Sinä väitit ettei niitä edes ole koskaan ollut.

 Mutta eivät katoa sellaiset muistot, jotka järkyttävät mielen tasapainoa. Ne ovat osa meistä itsestämme. Ne asuvat meissä.

 Kevät hengittää taas hanget ja herättää puiden jäykät oksat elämään, piikkisormiset lehmusten kädet, ja kaikki tämä tapahtuu jäsenissä, joiden oikomiseen käytän annetun hetken. Kuvittelen, ettei keväällä ole merkitystä. Luulen että yhteys vuodenaikaan on kuin naiseen, kalpeaan ja verettömään tai silmin nähtävästi vanhenevaan. Nyt häntä on vaikea tunnistaa, mutta arvelen, että hän on vieläkin tuo vihreä nainen jota minä halusin ja jonka kuvaa säilytän sielussani.

 Modigliani maalasi soikeita kasvoja. Vaikka ne ovat monesti luonnottoman näköisiä, minä olen niihin aina ihastunut. Niilä on salaperäinen hymy ja niiden katse osuu minun silmiini kuin -

vaatisi jotain. Rinnastan heihin sinut ja kuljen vierelläsi kuin olisin turvas-sa. Mutta tiedän, että turvallisuude tunne on petos-ta. Elämä ei tarjoa turvaa, sen kädessä on terävät kynnet ja niitä on pakko pelätä. 

 Olen kulkenut ennenkin tällä tiellä ja kaikki muisot seuraavat minua. 

( 2026)

Asia: modigliani

 

KUKA USKALTAA PUHUA

Lyhyttä proosaa

Selasin vuoden 1990 Säpäpäleita. Heti alusta, sivulta 3 osui silmiin Teuvo Saavalaisen lyhytproosaa. Isku. Kaikki mikä elää, on alituisessa kuoleman vaarassa, hän kirjoitti. Hänellä elämää oli silloin jäljellä toista kymmen-tä vuotta. Teuvo on nyt edes mennyt ja minä melkein sokea.

Muutin Kemistä Virroille syksyllä 1977. Tutustuimme pian, koska Teuvo oli jostain äkännyt, että olin pohjoi-sessa touhunnut kirjallisten harrastusten parissa. Työ teollisuuslaitoksessa, tutkimusjohtajan alaisena oli hy-vä oppi ja Kemissä tutustuin Kari Aronpuroon, Erno Paasilinnaan ja Liisa Enwaldiin. Kosketus jäi pintapuo-liseksi ja lyhyeksi, mutta piti yllä kaunokirjallisuuden genreä. Kaipasin humanistisempaan ympäristöön. Opin tietämään, etteivät kaikki insimöörit ja tekniikan ihmisetkään robotteja ollet, Heistä löytyi yllättäviä piirteitä. Joku keräsi värikkäitä kiviä*,’ joku toinen tutki sukua.

Joku keräsi maalaustaidetta kotinsa seinille. Virroilla minusta tuli lainaston hoitaja. Oli käsittämätöntä että kirjoitin kirjaston historiikin, että otin yhteyksiä läänin rajan takana oleviin kollegoihin ja huolehdin edeltäjäni antiikkikirjojen kokoelmaa, joka homehtui kosteassa kellarissa. Että olin Liettuan kansaalliskirjaston kanssa yhteydessä Toin pohjoisesta tullessani ajatuksen läänin harrastajille tarkoitetusta lehdestä, joka antaisi tilaa harrastajille. Teuvo innostui ajatuksesta. Syntyi 0ptimis-ti.

Kirjllisuuden harrastajia oli paljon. Pidimme yllä kirjoit-tajapiiriä ja puuhasimme antologiaa jolle annoimme nimen Säpäleitä. Niitä ehti ilmestyä kolme. Idea oli, että kynnys ei olisi ylivoimainen. Kirjoittajien joukossa oli useita Teuvon entisiä oppilaita. mutta myös syrjässä pysyneitä vaatimattomia yrittäjiä. Yksi innokkaimmmista oli Unto Kuusenaho, jonka käsi-kirjoituksia sidotin kirjaston kokoelmiin. Kirjoittajapiirin kokouksissa vierailivat Teuvon lisäksi myös Matti Sum-manen, ja Anelma Järvenpää-Summanen, Arto Kytö-honka jaLatviasta Anna Zigure. Olihan niitä, mutta tarkoitus ei ole nyt tehdä heistiä kafkamaista raporttia aka temialle. Minulla oli stereotypioista poikkeva kuva siitä, mikä on asiakas palvelua ja mikä on kirjastonjohtajan tehtävä. Ei vain jakaa lainoja tai ottaa vastaan palautuksia. Noiden toimien rutiineihin ei tarvita loppututkintoja

Syksy, akvarelli  ia. T.Y-R.

 

C ´EST LA VIE

Lyhytproosaa

Syyshalavia, Akvarelli T.Y-R. 1985.

 Eetåisyyden vaikutelmaan tarvitaan vasen ja oikea silmä.

Jos suljet vain toisen silmän, näet totuuden.

                                                                                                                                      

Mustassukkaisuus on sairasta,sanotaan, Ei se niin ole, minä olen sitä mieltä että mustasukkaisuus ja siitä kumpuava viha kuulu-vat rakkauteen. Ei ole rakkautta ilman mutasukkaisuutta ja suuttumusta, viha. Ilman niitä tuntemuksia kaksi ihmistä elää vain yhdessä ilman tunteita. Usein se johtaa eroon, avio-- tai parisuhde-eroon. Perimmäisin syy on loukattu itsetunto ja itsekkyys.

Ihmisten suhteita hallitsee kaksi voimakasta viettiä. ihastus     aineellisen olemukseen, ulkonäköön ja käyttäytymiseen. Viimeksi mainittu voi kiehtoa selittämättömällä tavalla. Tunne on niin voimaas, että itsekritiikki pettää.

Toinen hallitseva tekijä on henkinen yhteys. Kaksi ihmistä tuntee olevansa samalla aaltopituudella. Tämä tila ei kaipaa selittelyä, niin vain on. He sanovat sitä rakkaudeksi.

Tuttava kertoi omista kokemuksistaan. Jossakinn juhlassa hän sattui yllättämään vaimonsa ja vieran miehen puuhastele massa kamarin nurkassa. He olivat kyläilemässä, ja olivat vähän juovuksissa. Muut olivat piipahtaneet ulos katsomaan kadulla sattunuttaa kolaria. Tuttava aikoi käydä käsiksi tuohon vieraa-seen mieheen, antaa sille ihan turpiin.

Hän katsoi paria joka kaulaili kiihkeästi ja tietämättömänä hänestä, mustasukkaisesta aviomiehestä. Raivostuttavinta oli nähdä ja kuulla, miten vaimo nautti siitä, että oli innokkaan halailun kohde. Tuttava kerttoi, että hän vain seisoi tuijot-tamassa tuota uskomatonta näyä.

Hänen piinansa päättyi siihen, että muut vieraat ja talon emäntä rulivat hälisten takaisin sisään ja asettuivat paikoilleen kahvi-pöydäm ääreen. Olisitte tulleet katsomaan, mitä te täällä kyh-jäätte, joku sanoi. Auto oli aivan rutussa ja joku vietiin sieltä sairaalaan.

Minä katsoin vaimoa silmiin ja hän käänsi katseensa muu-alle, tuttava kertoi. Hänen satunnainen rakastajansa siemaili juomasekoitusta jonka illan isäntä hänelle tarjoili. Ja minä päätin jättää sen turpiin antamisen toiseen kertaan, hän jatkoi.

Se oli oikea ratkaisu, minä sanoin. Tapahtunutta ei saa millääm katoamaan , eikä sillä ole merkityst. Se on totta ja sitä on vaikea hyväksyä.

C´est la vie, minä sanoin viisaasti tuttavalleni.

Omituisinta oli, että se näky on kiihottanut minua ja kiihottaa vieläkin, tuttava jatkoi. Se on ristiriitainen tunne. Hulluinta on, kun toivon ettei se jää ainoaksi keraksi. Nautin salaa myös siitä, että vaimo huomaa kelpaaavansa muillekin kuin minulle.

 Mutta häm ei enää katso minua silmiin, ja vaikeaa se minullekin on.

 

OPPITUNNILLA

jOS ET TIEDÄ, KYSY KIRJASTONHOITAJALTA

Guten Tag, Veera sanoi ja avasi oven. Wie get es dir? Ojensin hänelle kukat jotka olin napsinut kukkapenkistä. Danke schön, komm her, Veera kehoitti. Menimme istumaan taas sinne sohvalle, jolla me aina vieretysten ratkoimme kieliopillisia ongelmia. Veera, mutta vain yhdellä veellä, koska hän oli tullut saksankielisestä maasta.

Gut, hän sanoi, ja sitten vilkaisi typerään kielioppiin. Vilkaisi hän minuakin, koska arveli että minä käyn taas kuumana. Hän oli kahdeksan vuotta vanhempi, mutta korkeasta iästä huolimatta hyvän näköinen. Lähes musta tukka kiehkuralla posken päällä, sitä hän hipaisi kädellä syrjään. Alka tästä, hän sanoi vierraalla aksentill. Se hyvä, mitä siinä on?

Veera kumartui tekstin puoleen, niin että sain tilaisuuden tähystää kaula-aukkoon. Teki mieli vähän silittää pystyjä rintaoja joiden nupukat olivat paisuneet isoiksi. Olin kuudentoista, ja näky oli minulle jotain uutta. Iltaisin mietin, että saankohan minä koskaan olla naisen kanssa silleen ja miltä se sitten tuntuu. Veera tuoksui niin hyvältä, hänellä oli pitkät mustat ripset. Hän hivuttautui lähemmäs niin, että minulta melkein hengitys salpautui.

Oppikirja putosi pöydältä lattialle, sen lehdet selautuivat umpeen. Ach, Veera sanoi. Schade. Hän nosti minun velton käteni reidelleen ja kiehnäsi parempaan asentoon. Minä nostin kirjan lattialta ja samalla vilkuilin hänen sääriään. Nätit kengät naisella. Nousin takaisin istumaan ja nyt tapahtui jotain yllättävää. Hän kiersi vasemman kätensä hartioitteni yli ja meidän kasvomme lähestyivät, Minä sain suudella oikeaa naista ens ikerran elämässäni. Se kesti ihmeellisen kauan ja aloin täristä kuin olisin palellut. Veera veti minun käteni lähemmäs ja näytti kynällä kohtaa joka piti selvittää. Se oli se ryökäleen oppikirja. Oikaisimme leveälle sohvalle. Ja äkkiä älysin, että hypotenusaa on lyhyempi kuin molemmat kateetit yhteensä.

Veera nauroi viehättävällä aksentilla ja nousi takaisin istumaan. Minä sain asento-huimauskohtauksen, enkä pystynyt nouemaan jalkeille heti. Donner Wtter kun tämä on vaikeaa vieraalla kielellä, minä ajattelin. (2026)

Asiasanat:-

 Murrrosikä . Epikuros.

 

NUORUUDEN RAKKAUS

Elämä on näytelmä ilman kulisseja                    Arja

                            

Vielä nyt kahseksan yhdeksättä ikäisenä minä katson häntä silmiin ja muistan.Noihin silmiin minä olenrakastunut yhdeksäntoistiaaana. Siitä kaukaisesta ajasta lähtien me olemme kulkeneet yhdessä, Kun hän oli aurinkolomalla etelässä, minä katsoin kuuta iltataivaalla ja ajatteli, että hän näkee siellä kaukana saman kuun.

Hiljattain muistelimme noita aikoja. Minä kerroin tuon muistoniltakuusta, ja hän ihmetteli. Minä katsoin samaa kuuta tuhan-sien kilometrien päässä, ja ajattelin, että näetkö sinä sen. Niin hän sanoi minulle.

Elämä on tuonut paljon murheita meidän eteemme, mutta tässä me vaan pakerramme yhdessä kohti päätepistettä. On opittu tietämään, että vihaa ja kostonhaluaa ei saa kantaa mielessä yön yli. Sellaisiakin ajatuksia ja tunteita on tunkenut vuosien varraella usein mieleen. Mustasukkaisuus on sielunvihollisen lyömäase, sitä on ollut monesti pakko väistää. Me olemme horjuneet yhteiseltä polulta, ja anteeksianto on tuntunut ylivoimaiselta. Se on kuitenkin ainoa tie ahtaasta portista ulos, takaisin elämään. On ollut pakko nöyrtyä ja hyväksyä, että syy kaikkiin vastoinkäymisiin on itsekkyys. Se sielunvihollinen kurkistelee omasta peilistä.

Nyt kun katson noita silmiä, niistä näkyy myös pettymystä ja ikävää. Hänkin ikävöi sitä katsetta jonka hän näki minun silmistäni. Nyt on kuin edessä olisi läpi näkyvä harso, joka ei peitä mitään. Se harso kätkee taakseen sen mitä ihminen luulee totuudeksi. Jos en ummista silmiä, näen valon säteen. Ja siinä valossa palaat taas minun näkööni ja näen ne samat nuoruuden aikaiset silmät.  Kuu siellä nuoruuden taivaalla on peittynyt pilveen, muttapilkahtaa taas näkyviin, jos vain niin haluan. 2026

Anteeksi heikko kuvan laatu.

Asiasana: young love:  Gerry Mulligan: Etydi E-molli. /F.R. Chopin.

 

MISSÄ PITÄISI OLLA 

( myös 20.5.2026 )

                                                         

Sade jatkui vielä iltapäivällä. Vesipisarat valuivat ikkunan ruudulla alaspäin ja minä päätin pysyä tämän päivän sisällä. Ripustin puseron takaisin naulaan. Päätä särki taas niin kuin eilenkin, mutta ei se mitään vaarallista ollut. Joku, en muista kuka, kertoi minulle samasta vaivasta joka ei ollut jatkuvaa vaan ajoittaissta. Vilaukselta näin taas ketun joka juoksi häntä suora-na pihamaan yli. Muistelin nuoruuden ystävää, joka kaiversi mi-nulle puulaatan ex libristä varten. Se jäi kesken, koska hän oli aina humalassa ja osasi vain aloittaa jotain mutta ei päättää mitään. Siinä hän oli erilainen kuin minä, joka osasin lopettaa kaiken kesken.

Tuo nuoruuden ystävä seisoi nyt talon nurkalla, vaikka muistelin hänen kuolleen jo vuosi sitten. Näytti hän olevan siinä tupakalla, tarkkaiilemassa samaa kettua jonka minäkin olin ohimennen huomannut. Hänheitti sätkän tumpin herukkapensaan juureen, vaikka tiesi hyvin että Veera oli sen kieltänyt. Siivoa itse minkä sotket, Veera kimitti hänelle vielä puolitoista vuotta sitten, ennen sitä kohtalokasta lääkärissä käyntiä. Siellä lääkärissä ystävälle oli lyöty eteen madonluvut. Lopeta se tissuttelu jos haluat vielä vähän elääkin. Sulla on rasva-maksa niin iso, että voisit sen torilla myydä laihemmille.

Vaan eihän Aleksi mitään myynyt. Törmäsin häneen terveyskeskuksen käytävällä ja näimme siinä viimeisen kerran. Hän laahusti tupakkahuonetta kohti ja epäilen, että hänellä oli jossain piilossa taskumatti. Joko painolaatta on valmis, minä kysyin ja kaduin samalla typerää puheenaihetta. Hän lupasi lähettää sen minulle lentopostissa, mikä minua ihmetytti. Noinko epätoivoinen hän jo oli.

Vilkaisin taas ikkunaan ja arvasin oikein. Aleksi oli sytyttänyt uuden sätkän ja puhalsi harmaan savukiehkuran ilmoille. Kettu ilaant-ui uudelleen herukkapensaan alta ja alkoi kiehnätä hänen jaloissaan. Aleksi rapsutti otusta korvan takaa ja näyttti puhuvan sille. Kettu käänsi päänsä ja irvisti minulle, näytti keltaisia raateluhampaitaan. Myös Aleksi katsoi minua pitkään ja hämmentyneen näköisenä. Avasin nyt kamarin ikkunan, koska sade oli tauonnut. Miten ihmeessä sinäkin täällä olet, hän minlta kysyi.

Mitä hän tarkoitti? Missä minun olisi hänen mielestään pitänyt olla? Olin sitä ehtinyt jo itsekin vähän ihmetellä. Elämä tuntui epävarmal-ta enkä oikein muistanut mitään. Päätin lähteä jutte-lemaan hänen kanssaan, mutta oleminen tuntui oudon epävar-malta. Askel oli kevyt, hetkeen en erottanut mikä on oikealla ja mikä vasemmalla. Muistin Sartren sanoneen, että mielettömyys on imisen elämän välttämätön tila. Mitä minä olen tekemässä? Cogito, ergo sum nihil, Kettu tuijotti minua herukkapensaan-alta,

                                        Istun kiven päällä

                                        Lyhytproosaa 2026

                                        KIRJAKAUPOISSA

                         

                                                

IHMISEN MIELI

LYHYTPROOSAA

 

                          

Viime yönä hereillä juolahti mieleen, että kaikkeuden keskipiste on ihmisen mieli. Se on avaruuden musta aukko, joka nielee huomion. Se nielee myös valon ja toivon, se on ehdoton pimeys. Mielen ympärillä pyörii pilvi kuin Saturnuksen kiekko, se on täynnä puhetta ja turhaa äänisaastetta. Se on pakottamista ajattelemaan niin kuin käsketään, se on täynnä vihaa ja kiukkua. Se kieltää ja syyttää, se istuu tuomarin pöydän takana ja tuijottaa tyhjää. Tuijottaa sinua joka sen silmissä et ole mitään, olet sen lammen peilissä jota lintu ei siivellään hipaise.

Millainen itsetietoisuus ja varmuus sisältyykään sanoihin minä olen tie totuus ja elämä. Sen taustalla täytyy olla jotain, joka tulee tuon mustan aukon ulkopuolelta. Se on tuomari joka näkee peilin ohi. Se on itse näkymätön, mutta sen olemassaolon voi todistaa matemaattisesti. Se on näkymätöntä energiaa joka virtaa ihmisen vähäjärkiseen mieleen. Se tuo mukanaan myötätunnon, anteeksiannon ja rakkauden. Se sanoo älä tapa, älä tee huorin, älä anna väärää todistusta lähimmäisestäsi. Paljon se sanoo asioita, jotka me olemme unohtaneet.

Pimeitä ovat polut, mustia puiston kukat. Tänään ne nuokkuvat lammen pintaan jota lintu ei siivellään hipaise, josta ei aurinko kuvaansa peilaa. Uohdan hetkeksi kaiken muun ja kuuntelen puiden hengitystä. Lopulta kaikki on hyvin yksinkertaista. Ymmärtämiseen ei tarvita derivaattoja eikä kvanttifysiikkaa, ei todennäköisyyksien laskentaa. Halkaise halko, niin löydät minut. Käännä kivi, sielläkin minä olen. . (3.11.2025)

Asia: Kafka, selonteko akatemialle. 

Ajatuksia:

Onko piree aina paree? Vaiko päin vastoin.

Katso taaksesi. Olet risteyksessä, mutta mihin kaikki muut menivät?

Materialistin taivas mahtuu puukirstuun

-                                

Kirjakaupoissa

                              

                                                                           
                

7

                                                      

 

EN MINÄ SINUA TUNNE¨

En enää muista kuka löi vetoa matkasta, mutta arvioin sen  sadaksi metriksi. Lähtö oli sovittu 

talon kulmalta suuren puun  juurelta ja sieltä takaisin. Kävelin tuota matkaa nyt  edestakaisin 

jo yhdeksättä kertaa, kun joku  porukasta huusi, että riittää jo, et sinä siitä enää pisteitä saa.4

Olin kävellyt hyvää vauhtia niin, että hiki pyrki pintaan. Muut olivat vetäytyneet kentän lai-

tamille istuilemaan ja näyttivät jakelevan siellä jäätelötuutteja. – Tule tänne vaan,  kyllä näitä

 riittää kaikille!-

Minä jatkoin silti  vielä matkaa puun kohdalle ennen kuin päätin lopettaa.Tuntui uskomatomalta,

 että saatoin jaksaa noin  hyvää vauhtia jo yhteensä lähes kilometrin verran. Liityin nyt  muiden

 seuraan. Jäätelöpapereia ja muuta roskaaoli  oli   siroteltu

 maahan ja seurue oli valmistautumassa kuutelemaan esitelmää. Joku

naisista  tarjosi minulle tuutin ja niinpä istahdin hänenviereensä. Syrjäs-

tä katsoen hän näytt tutulta, lyhyt vaalea tukka ja sinivihreät silmät.

Toinenkin nainen siinä oli, ja yhdessä he  nauroivat jollekin asialle, jota en 

ehtinyt kuulemaan. Minusta he jotain sanoivat. Kuuntelin puhetta kauempana, se kuului 

koskettelevan demokratiaa. Outo aihe tällaiseen kokoukseen, minä ajattelin ja  sanoinkin 

vieressä istuvalle naiselle. Todellista demokratiaa on se,  että saan tehdä mitä haluan ja olla 

yrittämättä hankkia typeriä pisteitä hokemalla jotain  mantraa. Hän istui aivan liki, niin että 

tunsin kuinka tukka kutitti poskea. Huomasin esitelmää pitävän Manun kaulassa kirjavan

solmion, jossa oli isokokoisia kukkia  ja joka oli tiukasti kiinitetty paidan napituksen väliin

 metallipinnalla. Nainen nojasi minuun niin, että alkoi jo  nolottaa. Laskin käteni hänen

lantiolleen ja yritin keksiä  arkisia puheenaiheita.

Raotin taas vähän silmiä ja panin merkille, että seinäkello herkesi äkkiä raksuttamasta ja alkoi

kiivaasti soida. Luulen että se soitti  mollivoittoista nocturnoa. 

Taas minä mäen tätä samaa unta, ajattelin ja käänsin päätä.

Muu seurue oli nyt noussut seisomaan ja lähti kipuamaan  portaita, kohti kaivantoa. Kuuntelin

kuinka joku opasti joukkoa kuvailemalla vapaussodan aikaisia tapahtumia.  Nainen käänsi

päänsä ja näin hänen kasvoillaan häm mentyneen ilmeen.  Vapaussota ? hän kuiskasi. Tunsin hä-

nen äänessään kysymyksen. – Niin,  vapaussota yhtä lailla, koska  vapaudestahan iinä  molemmat

 osapuolet  väittivät sotivansa, minä häntä valistin.

Porrastasanteella istui vanha mies haulikko käsissään. –Mä en tylkkää tästä, kuka on antanu

luvan oikasta mun pihamaani kautta? Hän uteli ja näytti vihaiselta. – Emme me ole ulkomaa-

laisia, joku vastasi hänelle. Eikä Suomessa ole lupa ammuskella kulkijoita vaikka he oikaisevat

tästä, mistä matka lyhenee ainakin kilometrillä. Ei nyt olla Amerikassa. 

Muistin edestakaisin ravaamani kilometrin ja ajattelin, että koko touhu oli ollut aivan turhaa.

Ohitimme vanhuksen joka ei enää puhunut mitään. Rakennukse takaa aukesi laaja kenttä. Siellä

oli joskus ollut kaivantoja, sitä täplittivät päivänkakkaroiden ja horsmien peittämät matalat

kummut. Tänne on haudattu kymmeniä kaatuneita, matkanjohtaja kuului luennoivan. Heidät

ammuttiin  siihen ja kuoppa peitettiin ettei kukaan saisi jälkeen päin tietää  mitä täällä tapahtui.

Nainen painautui yhä tiiviimmin kainalooni ja tunsin kuinka käsi alkoi jo puutua. Erosimme 

muusta  joukosta  syrjään  ja lähdimme astelemaan polkua pitkin kohtim  metsäsaareketta. Hän

kumartui ja poimi maasta sinne  ripoteltuja ruostuneita hylsyjä, keräsi niitä huivillisen sy-

 liinsä. Istuimme hetkeksi turvalliseen pensaikkoon josta  pyrähti parvi varpusia. Siinä istuessaan

nyt rauhallisena minun vieressäni huomasin, että hän näyttikin aivan vieraalta.

– En minä sinua tunne, hän sanoi. Ja miksi yrität johdatella minua tänne, syvemmälle  met- 

sään jonne kukaan ei osaa meitä seurata? Hän näytti nyt vihaiselta.

Katsoin hänen profiiliaan sivulta ja muistelin.- Saatat olla oikeassa, myönsin hänelle ja nostin

käteni  pois hänen  lanteeltaan. En minä oikein itsekään tiedä mistä  tämä johtuu ja mitä

oikeastaan ajattelin.  Mutta nyt  meidän pitäisi taas lähteä. 

- Mihin me olemme menossa, nainen kysyi ja vilkuili etäällä vielä näkyvän muun porukan perään.

 – En tiedä, minä vastasin. Mutta ei  ainakan tuonne, sillä he ovat mebossa aivan väärään 

suuntaan. 

Niin me lähdimme etääntymään muusta seurueesta, ja  mitä kauemmin matka kesti, sitä

tutummaksi hän  alkoi minulle käydä.

                                                                                 

Miete:

Absurdia ei tarvitse todistella koska se on totta