EN MINÄ SINUA TUNNE¨

En enää muista kuka löi vetoa matkasta, mutta arvioin sen  sadaksi metriksi. Lähtö oli sovittu 

talon kulmalta suuren puun  juurelta ja sieltä takaisin. Kävelin tuota matkaa nyt  edestakaisin 

jo yhdeksättä kertaa, kun joku  porukasta huusi, että riittää jo, et sinä siitä enää pisteitä saa.4

Olin kävellyt hyvää vauhtia niin, että hiki pyrki pintaan. Muut olivat vetäytyneet kentän lai-

tamille istuilemaan ja näyttivät jakelevan siellä jäätelötuutteja. – Tule tänne vaan,  kyllä näitä

 riittää kaikille!-

Minä jatkoin silti  vielä matkaa puun kohdalle ennen kuin päätin lopettaa.Tuntui uskomatomalta,

 että saatoin jaksaa noin  hyvää vauhtia jo yhteensä lähes kilometrin verran. Liityin nyt  muiden

 seuraan. Jäätelöpapereia ja muuta roskaaoli  oli   siroteltu

 maahan ja seurue oli valmistautumassa kuutelemaan esitelmää. Joku

naisista  tarjosi minulle tuutin ja niinpä istahdin hänenviereensä. Syrjäs-

tä katsoen hän näytt tutulta, lyhyt vaalea tukka ja sinivihreät silmät.

Toinenkin nainen siinä oli, ja yhdessä he  nauroivat jollekin asialle, jota en 

ehtinyt kuulemaan. Minusta he jotain sanoivat. Kuuntelin puhetta kauempana, se kuului 

koskettelevan demokratiaa. Outo aihe tällaiseen kokoukseen, minä ajattelin ja  sanoinkin 

vieressä istuvalle naiselle. Todellista demokratiaa on se,  että saan tehdä mitä haluan ja olla 

yrittämättä hankkia typeriä pisteitä hokemalla jotain  mantraa. Hän istui aivan liki, niin että 

tunsin kuinka tukka kutitti poskea. Huomasin esitelmää pitävän Manun kaulassa kirjavan

solmion, jossa oli isokokoisia kukkia  ja joka oli tiukasti kiinitetty paidan napituksen väliin

 metallipinnalla. Nainen nojasi minuun niin, että alkoi jo  nolottaa. Laskin käteni hänen

lantiolleen ja yritin keksiä  arkisia puheenaiheita.

Raotin taas vähän silmiä ja panin merkille, että seinäkello herkesi äkkiä raksuttamasta ja alkoi

kiivaasti soida. Luulen että se soitti  mollivoittoista nocturnoa. 

Taas minä mäen tätä samaa unta, ajattelin ja käänsin päätä.

Muu seurue oli nyt noussut seisomaan ja lähti kipuamaan  portaita, kohti kaivantoa. Kuuntelin

kuinka joku opasti joukkoa kuvailemalla vapaussodan aikaisia tapahtumia.  Nainen käänsi

päänsä ja näin hänen kasvoillaan häm mentyneen ilmeen.  Vapaussota ? hän kuiskasi. Tunsin hä-

nen äänessään kysymyksen. – Niin,  vapaussota yhtä lailla, koska  vapaudestahan iinä  molemmat

 osapuolet  väittivät sotivansa, minä häntä valistin.

Porrastasanteella istui vanha mies haulikko käsissään. –Mä en tylkkää tästä, kuka on antanu

luvan oikasta mun pihamaani kautta? Hän uteli ja näytti vihaiselta. – Emme me ole ulkomaa-

laisia, joku vastasi hänelle. Eikä Suomessa ole lupa ammuskella kulkijoita vaikka he oikaisevat

tästä, mistä matka lyhenee ainakin kilometrillä. Ei nyt olla Amerikassa. 

Muistin edestakaisin ravaamani kilometrin ja ajattelin, että koko touhu oli ollut aivan turhaa.

Ohitimme vanhuksen joka ei enää puhunut mitään. Rakennukse takaa aukesi laaja kenttä. Siellä

oli joskus ollut kaivantoja, sitä täplittivät päivänkakkaroiden ja horsmien peittämät matalat

kummut. Tänne on haudattu kymmeniä kaatuneita, matkanjohtaja kuului luennoivan. Heidät

ammuttiin  siihen ja kuoppa peitettiin ettei kukaan saisi jälkeen päin tietää  mitä täällä tapahtui.

Nainen painautui yhä tiiviimmin kainalooni ja tunsin kuinka käsi alkoi jo puutua. Erosimme 

muusta  joukosta  syrjään  ja lähdimme astelemaan polkua pitkin kohtim  metsäsaareketta. Hän

kumartui ja poimi maasta sinne  ripoteltuja ruostuneita hylsyjä, keräsi niitä huivillisen sy-

 liinsä. Istuimme hetkeksi turvalliseen pensaikkoon josta  pyrähti parvi varpusia. Siinä istuessaan

nyt rauhallisena minun vieressäni huomasin, että hän näyttikin aivan vieraalta.

– En minä sinua tunne, hän sanoi. Ja miksi yrität johdatella minua tänne, syvemmälle  met- 

sään jonne kukaan ei osaa meitä seurata? Hän näytti nyt vihaiselta.

Katsoin hänen profiiliaan sivulta ja muistelin.- Saatat olla oikeassa, myönsin hänelle ja nostin

käteni  pois hänen  lanteeltaan. En minä oikein itsekään tiedä mistä  tämä johtuu ja mitä

oikeastaan ajattelin.  Mutta nyt  meidän pitäisi taas lähteä. 

- Mihin me olemme menossa, nainen kysyi ja vilkuili etäällä vielä näkyvän muun porukan perään.

 – En tiedä, minä vastasin. Mutta ei  ainakan tuonne, sillä he ovat mebossa aivan väärään 

suuntaan. 

Niin me lähdimme etääntymään muusta seurueesta, ja  mitä kauemmin matka kesti, sitä

tutummaksi hän  alkoi minulle käydä.

                                                                                 

Miete:

Absurdia ei tarvitse todistella koska se on totta