MISTÄ SINÄ TULET

Joka ei tiedä mihin on matkalla

ei päädy mihinkään (Garcia Marquez)

Kävelin kadulla jota reunustivat lehmusrivit. Tai ehkä muistan väärin, oli kevät ja katuvieri valkoisten sireenin kukkien peitossa. Olin matkalla kirjastoon koska minulla oli siellä tapaaminen. Hidastin kulkua vähän neuvottomana, sillä kadun varressa, sireenin kukkien alla  istui maassa vanha mies, jonka edessä oli risainen lippalakki. Ohikulkijat olivat lakkiin heitelleet lantteja, ja mies katsoi minua anovasti. - Mihin sinä olet menossa, hän kysyi.  Sanoin hänelle mihin olin matkalla : kirjastoon, jossa voi oppia asioita joita ei arkipäivisin juolahda mieleen.

Hän jäi siihen istumaan. Minä jatkoin matkaa koska en löytänyt taskun pohjalta yhtään kolikkoa. Tapaus kalvoi vähän omaatuntoa. Miehellä oli kainalosauvat ja sokeain valkoinen keppi, silmillä mustat aurinkolasit. Niiden läpi hän oli minut heikos-ti nähnyt, mustan hahmon kirkkaassa kevätvalossa.  Jatkoin matkaa, ja perillä kirjas-tossa näin tutut kirjapinot, mutta en muistanut enää niiden tarkoitusta. Olivatko ne jonkun muistelmia? Oliko niiden sivuille kätketty jonkun toisen ihmisen tunteita ja ajatuksia. Mitä minä niillä tekisin, ja miksi. Koko ajatus alkoi häiritä. Aloin olla kärsimätön ja valehtelin, että minulla oli vielä  muitakin tärkeitä asioita toimitettavina, Tämä oli vain yksi niistä. En täsmentänyt hänelle mikä oli tärkeä tehtävä, joten virkai-lija vain hymyili osaaottavasti. Ainakin piti käydä uuden liikkeen avajaisissa.

Lähdin paluumatkalle samaa katua pitkin ja toivoin, että vanha mies olisi kadonnut paikaltaan. Mutta petyin pahasti, sillä siellä hän istui vieläkin, ja kun saavuin hänen kohdalleen, kuulin taas uteliaan kysymyksen. Mistä sinä tulet ja mihin olet taas menossa? Tällainen uteliaisuus alkoi  jo ärsyttää. Vilkaisin vähän ylimielisesti lakkia johon oli kertynyt joitakin kolikoita. Minulla oli vain paperiseteleitä enkä halunnut alkaa niitä siinä kadulla jakamaan. Kertyisi vielä lisää kerjäläisiä jotka alkaisivat seurata jonossa minua. 

Että mihinkä minä menen, kivahdin kerjäläiselle joka istui kadun varrella.  Kauppaan tietysti! Siellä on alennusmyynti ja tavaroita saa nyt edullisesti. En kehdannut tunnus-taa, että kirjastosta en saanut enää mitään, koska olen menettänyt lukutaitoni ja ymmärryskin on vuosien myötä rapistunut. Käyn siellä vain istumassa ja aikaa kuluttamassa. 

Mutta nyt minulla oli kiire. Kaupan ovet tultaisiin jo kohta avaamaan. Ne olivat uuden liikeyrityksen avajaiset. Katsoin rannekelloa. Aamupäivän aurinko häikäisi silmiä niin, että aloin epäillä oliko tämä sama mies jonka aiemmin olin nähnyt. Jotakin tuttua hänen olemuksessaan kyllä oli, mutta myös vierasta. Missä minä olin hänet joskus nähnyt, missä häntä kuunnellut?

Mies tähysti minua aurinkolasien läpi. - Monet ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja monet viimeiset ensimmäisiksi, hän sanoi. Ja minä ajattelin, että hän onkin sokea joka ei tiedä mistä tulee ja mihin menee. 

Matt.10:31

                                      

                                 SOTAPOLIISI  ISTUI  PUSIKOSSA

Sotapoliisi istu johonaki pusikos. Akryyli tai joku sekavärityö,

Kerttumaria 2o23.

Kerron nyt vähän Suomen ja Venäjän välisestä rajakahakasta 1939-40. Miehet olivat lähtemässä hiihtelemään metsään, kun kesken kaiken jokin harhaluoti lävisti ranteen. Siitä tuli elämän pituinen vaiva. Koko ikänsä haavoittunut moitti vihollista, joka käytti aseitaan holtittomasti ja ammuskeli minne sattui.

Minun vaarilleni kävi niin, että sattui luoti lävistämään olkapään, juuri kun hän oli joukkueen kanssa saanut tehtäväkseen käydä puhuttelemassa noita holtitto-mia vihollisia. Hän oli porukan ainoa kielitaitoinen ja oli varautunut toivottamaan kohteliaasti drastuit i dobryi vetser tavaritsit, rugi ver. Mutta luoti se vaan vei vihulaisten sotasairaalaan, jossa hän sai maata vankina levossa pitkään. Sairaalassa hän sai hypochondria oireyhtymän. Tämä ns. sivistyssana on latinaa, joten epätietoinen lukija voi tarkistaa sen merkityksen googlen englanninkielen sanakirjasta, josta kaikki ongelmat nykyisin selviävät. Siellä osataan jopa latinaa, joskin amerikkalaisella aksentilla.

Kun erimielisyydet oli sovittu ja vihulainen saanut sen, mitä välttämättä tarvitsi, pääsi vaarikin takaisin kotiin. Vaarilla oli alzheimerin tauti ja niinpä hänet pantiin sairaa-lassa tutkimuksiin ja pois näkyvistä. Kertausharjoituksiin häntä ei kotimaassa enää määrätty. Joka yö unessa hän istui pensaikossa ja siitä ohi käveli sotapoliisi. Aina hän heräsi, hieraisi leukapieltään ja nukahti uudelleen. Sitten hän näki sellaista unta, että hän itse käveli pensaikon ohi ja sotapoliisi istui pusikossa. Hän heräsi taas, taittoi päänsä alle sanomalehden, jonka nimi oli Pravda (Totuus) ja nukahti taas uneen. Hän käveli nyt pensaikon ohi ja näki, että siellä istui sotapoliisi.

Nyt hän nousi ja päätti olla nukkumatta, mutta nukahti silti. Unessa hän istui nyt sotapoliisin takana ja näki kuinka pensaikko kulki heidän ohitseen. Se kantoi banderollia jossa luki: ohi on, ohi on, tämä marssmme pian ohi on. Joku hänen vieressään kuului sanovan, että asia ei ole näin, vaan se on aina väärinpäin. Älä usko kaikkea mitä lääkärit sinulle valehtelevat. Antaa vihollisen marssia, se on kaikkien pienten kansojen puollella.

Niin kauan hän kärsi tuosta painajaisesta, että alueterveyshallinto kiinnostui tapauksesta ja antoi määräyksen, että ajatteleminen ja puhuminen oli häneltä vast´edes kielletty. Hänet vietiin pakkopaidassa uudelleen sairaalaan, eikä kukaan enää häntä uskonut. Hyvin vapaamielinen politrukki häntä siellä valvoi ja esitti resita-tiivisella kurkkuäänellä otteita ulkopolitiikasta ja kansainvälisyydestä. Sanomaa hän ei ymmärtänyt, mutta nuotti oli aina sama.

Tämän tarinan olen joskus kuullut luotettavalta sotakirjeenvaihtajalta, Daniil Ivanovits Juvatsovilta, joka saattoi olla vaarin kummin kaima, kaksoiskansalainen Priozerskista. Hänellä on joskus taipumus muuntaa totuutta.

Resitatiivinen. Talvisota. Daniil Juvatsovits Harms.

 

                  

                       

                        NOUSUKIERTEESSÄ

Kuva: Tilisiirto. Akvarelli Kerttumaria, 2023

Miete: Ongelmia työpaikalla? Kutsu konsultti, hän löytää esimiehen.

Tuttavalla oli pankkitili toisessakin pankissa. Hän ei ollut käyttänyt sitä ja siksi tili oli unoh-tunut. Tietokone, jota voidaan syyttää kaikesta, oli hajamielisyyttään lähettänyt tuolle unoh-tuneelle tilille erään firman suuria maksuosoituksia. Älkää vaan kysykö miten se oli mahdol-lista, ei tuttavakaan kysellyt, vaan riensi oikaisemaan moisen epäkohdan. Onhan käsittämä-töntä että tili alkaa pullistella vaikka pankki sieltä nyhtää säännöllisesti korvauksia ja kuluja joiden perusteita kukaan ei tunne. Tuttava käytti heti kaikki vastaan ottamansa rahat elämän laadun parantamiseen. Hän osti kalliin auton käteisellä ja teki pitkiäkin ulkomaan matkoja. Hän sijoitti rahaa tuottaviin kohteisiin ja osti pörssiosakkeita.

Pienessä pitäjässä alkoi kiertää huhu, että tuttava oli voittanut lotossa silmittömän suuren europotin. Hänellä oli sijoituksia siellä täällä ja tukuttain osakkeita. Tuttava ei itse ollut tietoinen rahakkaasta maineestaan, mutta huomasi olevansa yhä suositumpi seurapiireissä. Häntä pyydettiin sähköosuuskunnan, sonniyhdistyksen ja monien muiden johtokuntiin. Jopa pääkaupungin liberaalien torvisoittokuntaan.

Puolueet kosivat häntä ehdokaslistoilleen. Kutsuja alkoi sataa matineoihin, taidenäytteyihin ja naisyhdistysten järjestämiin kissanristiäisiin. Juhlapuheita häneltä vaadittiin monissa tilaisuuksissa, hautajaisia myöten. Kaiken lisäksi hän havaitsi ympärillään parven ennen tuntemattomia ystäviä ja olkaan taputtelijoita. Jopa sukulaisetkin alkoivat ottaa yhteyksiä oltuaan vuosikausia melkein kadoksissa. Sähköpostiin ja puhelimeen hän sai tarjouksia, joihin vastasi aina säntillisesti: neiti hyvä, teillä on väärä postisoite. Tämä on Toropaisella. Hän sulki puhelimen ja istahti telkun ääreen seuraamaan ajanvietettä, jossa nätit maalta Helsinkiin pari vuotta sitten muuttaneet missit ja artistit esittivät bändin tahdittamina biisejä lausuen ällät rennon sivistyneesti helsinkiläisittäin ja unohtaen tyystin alkuperäisen mie-kielensä. Syvää myötätuntoa kokien hän seurasi pankinjohtajaa vastaan käytyä oikeusjuttua, jossa tätä syytettiin kavalluksista. Mitä lienevät nekin, hän ihmetteli.

Kaikista tarjouksista parhaat hän kuitenkin hyväksyi ja on nykyisin paikkakuntansa merkki-mies, jolle puuhataan neuvoksen arvonimeä ja mahdollisesti myös muotokuvaa kunnantalon seinälle. Joskus hän pysähtyy miettimään kuinka ihmeellisiä ovat nämä demokratian kiemurat. Että ihan tavallinen, varhaiseläkkeelle siirtynyt maalaismieskin voi ystävien avulla nousta yhteiskunnan huipulle. Ei siinä tarvitse olla muita oppineempi eikä rikkaampi, kun vain muistaa elää vaatimattomasti ja ottaa vastaan nöyrästi kaiken sen, mitä ylhäältä annetaan. Senhän totesi jo kuplettimestari Tannerkin aikoinaan.

Ihminen älä sinä hermostu, ihmettele vaan,

ota sinä vastaan kiitellen mitä ylhäältä annetaan.

 OPPPIMISEN  HARHAT    

Oppia ikä kaikki, sanoi marsu kun kissan näki.

                                         Kuva: Kerttumaria 2023, sekavärityö.

Äly hoi, älä jätä! Opettaja tepasteli edessä, luokan katseet seurasivat sivusta vahingon-iloisina. Opettajan oma äly oli pysähtynyt ylioppilastutkintoon, yleisarvosanaan aa. Katselin epäluuloisena numeroiden pyramidia ja pohdin epätoivoisesti tulevaisuutta. Mihin minä tuota numeroilla leikkimistä tarvitsen? Voiko siitä rakentaa elämäntehtävän, voiko noilla numeroilla mitata ihmisen älliä jos mittaajan väline on aa. Jos noita pyramidin numeroita oikein tutkin ja tähystelen, avaavatko ne minulle tien aamuhartaudessa mainittuun syntien anteeksiantoon.

Aamuhartaus oli noihin aikoihin sosiaalinen seurustelutilaisuus, jossa seisottiin jäykkinä ja kuunneltiin uskovaista saarnaa. Se saattoi joskus kestää niin kauan, että heikoimmin ravitut pyörtyilivät ja saivat vasta myöhemmin synninpäästön. Laulettiin sitten virsiä, ja minä ihmettelin mitä nuo toiseen kirkkokuntaan tai lahkoyhteisöön kuuluvat ajattelivat ja tunsivat tästä esivallan määräämästä velvollisuudesta. Se perustui suositukseen josta kukaan ei voinut kieltäytyä. Sen paikka oli numeropyramidin huipulla.

Myöhemmin elämän varrella huomasin, että kaiken taustalla ovat numerot. Ne ovat tärkeämpiä kuin ihmiset, joita numerot ympäröivät ja joiden elämää ne hallitsevat.Tästä prioriteetista johtuu, että kaikista Suomen kasvavista lapsista ja nuorista kasvatetaan insinöörejä. Ei ole enää sukua, josta tuo egoa voimistava etuliite puuttuisi. Poikkevuuksiakin on. Tunnen joitakin ihmisiä, jotka ansaitsevat määrittelyn ihminen. He eivät ole robotteja, vaan ratkaisevat hetkessä yhtälön jonka heille esitän. Jos äm än per cee on kuu per a ja suurempi kuin wc, on tehtävä haastava, mutta ei mahdoton. (Mn/c=q/a ja >wc)

Toinen pitkän matematiikan polku johtaa lääketieteelliseen. Sieltä valmistuneen ei tarvitse kuunnella potilaita, jotka eivät ymmärrä selkokielistä diagnoosia, latinankielisiä lyhenteitä eikä edes englantia. Potilaitakaan ei enää kutsuta nimellä, koska he ovat numeroita.

Puhutaan älykoneista ja tekoälystä. Todellisuudessa kysymys on metallista ja muovista, joille ihminen on luovuttanut älyn. Mistä me ihmiset olemme älyn saaneet, siitä käydään kiivasta debattia. On niitä, jotka kannattavat ajatusta, että äly on kotoisin puun oksilta, Toiset väittävät, että se vain lentää lehahti jostakin homo neanderthaliksen olkapäälle Afrikan savanneilla.

On vakava paikka jos tietokone sairastuu. Taudin diagnosointiin tarvitaan vähin-tään diploomiteknikko, aikaa ja tupakkia. Kaikki se aika on poissa kehittävältä humanistiselta  ajattelulta ja ihmiseltä. Tietokone on nykyajan epäjumala; ihan huomaamatta se meitä hallitsee eikä ihminen sitä. Halleluja! Mitä minä teen kun tulee taas ohjelmien päivitys eteen ja kaikki suurella vaivalla kirjoitettu katoaa teille tietymättömille?

Alkaa vähitellen tuntua siltä, että minun älyni on vierimässä sen vuoteen alle, jolla päivittäin nokostelen. onhan sillä vuoteella jo ikääkin. 

Homo neanderthalis, ensimmäinen eurooppalainen joka eli täällä jo ennen arjalaisia, ja jonka geeniperimää meilla nykyihmisillä on kohtalaisesti. Ruotsalaisen tutkimuksen mukaan.  suomalaisten geeniperimä tulee pithecantropus robustukselta, joka eli jossakin Helsingin seutuvilla ja oli hyvin vapaamielinen.

                                       

  VUOSIA  MYÖHEMMIN         

                      

                                                          Syyskuuta. Sekavärityö 2019 T.Yli-Rajala

Introvertti ihminen on mieluummin

hiljaa kuin aina samaa mieltä

Hän oli pieni, vähän aran oloinen mies. Ehkä kolmissa kymmenissä tai vähän vielä alle. Mielilukemista näyttivät olevan filosofien teokset ja kaikki sellainen, mitä tavallisempi kirjastossa kävijä välttelee. Juttelimme joskus hänen kanssaan Freudista ja Jungista. Minäkin yritin jutella vaikka en tuohon aikaan paljon heistä tiennyt. Tämä vähän jo ohimoilta kaljuuntuva mies puhui Schopenhaerista ja Kantisa milloin mistäkin muinaisesta ajattelijasta. Joskus hän lemahti vähän oluelle, mutta ei koskaan ollut humalassa.

Hän lainasi myös kirjoja , jotka esittelivät kuvataiteilijoiden teoksia. Kertoi itsekin harrastavansa maalaamista. Kellosepässä käydessä näinkin kerran hänen tumman akvarellinsa mustatukkaisesta naisesta. Se oli myytävänä, joten kysyin hintaa. Taisi olla  pari kolmekymppiä. Silloin puhuttiin vielä markoista. Minä kerroin hänelle tästä sijoituksesta taiteeseen, ja niinpä hän pyysi katsomaan muitakin tauluja. Ajoimme sinne minun vanhalla opel kadetilla, kauas pellon reunaan. Hän asui mummonsa mökin yläkerrassa, jossa oli hänen ateljeensa. Valmiita tauluja oli paljon seinää vasten nojaamassa  kuvapuo-li piilossa. Hän esitteli tauluja yksitellen, käänsi nähtäväksi. Usein ne oli maalattu kovalevylle ja tavallisella letex-maailla. Kehykset hän askarteli ja maalasi itse. Ei ollut varaa kalliisiin öljy- tai akryyliväreihin, temperaan eikä kehystysliikkeisiin. Taitoa olisi ollut, koska hän oli saanut taideopetusta asianmukaisessa taidekoulussa. 

Tämän tutustumiskäynnin jälkeen ystävystyimme yhä enemmän. Hän kertoi siihen astisesta elämästään merillä ja koto-Suomessa. Olimme hengen heimolaisia siksi, että me molemmat olimme vähän intro-vertteja luonteita. Paljon ei puhuttu, vaan sitä syvällisempiä asioita. Minulla oli jo perhe, häntä pidin ikuisena vanhapoikana. Vein kodin seinälle joitakin tauluja, tarkoitus oli maksaa niistä vähitellen. Eihän minulla piruparalla rahaa ollut edes niitä markkoja, joten palautin isot taulut ja maksoin neljästä pienestä muutaman kympin.

Sain uuden työpaikan ja muutimme. Yhteytemme päättyi muutaman vuoden ystävyyden jälkeen ja aika etäännytti meidät. Joskus kesälomalla näin ohi ajaessamme hänet Muhoksen kadulla työntämässä lasten rattaita. Hän oli siis löytänyt elämänsä naisen ja minä sain huvittuneena haudata luulot ikuisesta vanhasta pojasta. Olosuhteet tuolloin olivat sellaiset, etten voinut pysähtyä juttelemaan. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin soitin hänelle ja sovimme, että hän tuo maalauksiaan näytteille uuteen kirjastotaloon. Niin hän tuli, päivää ennen avajaisia. Ripustimme taulut ja kävimme syömässä. Paikalle saapui joku kulttuurin ystävä, ympäri päissään. Tarjoilija ajoi tämän ulos ja me saimme jatkaa tarinaa keskenämme. Minä olin kuin seipään niellyt, sillä seuraavana päivänä odotti avajaispuheen pito isolle salille jossa oli koolla pönäkkää joukkoa. Selvisin siitä, mutta taiteilija lähti nyt kotiin. Matkakorvauksia hän ei koskaan hakenut vaikka niitä olisi saanut, hän oli siis ihan aito taiteilija.

Ennen lähtöään hän pysähtyi hetkeksi vanhojen taulujen eteen ja tuijotti niitä. Mitään hän ei puhunut, katsoi vain. Ne olivat viettäneen aikaa minun kotini seinällä, eikä kukaan muukaan ollut niistä koskaan mitään sanonut. Ehkä hän ajatteli että mikä on ihminen jota kukaan ei huomaa. Ei kuvaa eikä tekijää.

Tiedän että hänet on huomattu. Kustantajan taidekokoelmissa näin hänen taulunsa, joitakin lehtijuttuja on osunut silmiin, uutisia näyttelyistä. Ranskassa hän maalaili freskoja vanhan talon seinille.

Julhavieraita näyttely ei kiinnostaut. Sanoin hänelle, että ihmiset vaikenevat koska eivät osaa tai eivät halua ajatella. Täällä kaikki oleminen mielii tulla sanaksi, siellä unohtaminen ja ohi kulkeminen ovat pääasia. (Nietsche: Näin puhui Zarathustra)

Jussi Jäälinoja, taiteilija.