VUOSIA  MYÖHEMMIN         

                      

                                                          Syyskuuta. Sekavärityö 2019 T.Yli-Rajala

Introvertti ihminen on mieluummin

hiljaa kuin aina samaa mieltä

Hän oli pieni, vähän aran oloinen mies. Ehkä kolmissa kymmenissä tai vähän vielä alle. Mielilukemista näyttivät olevan filosofien teokset ja kaikki sellainen, mitä tavallisempi kirjastossa kävijä välttelee. Juttelimme joskus hänen kanssaan Freudista ja Jungista. Minäkin yritin jutella vaikka en tuohon aikaan paljon heistä tiennyt. Tämä vähän jo ohimoilta kaljuuntuva mies puhui Schopenhaerista ja Kantisa milloin mistäkin muinaisesta ajattelijasta. Joskus hän lemahti vähän oluelle, mutta ei koskaan ollut humalassa.

Hän lainasi myös kirjoja , jotka esittelivät kuvataiteilijoiden teoksia. Kertoi itsekin harrastavansa maalaamista. Kellosepässä käydessä näinkin kerran hänen tumman akvarellinsa mustatukkaisesta naisesta. Se oli myytävänä, joten kysyin hintaa. Taisi olla  pari kolmekymppiä. Silloin puhuttiin vielä markoista. Minä kerroin hänelle tästä sijoituksesta taiteeseen, ja niinpä hän pyysi katsomaan muitakin tauluja. Ajoimme sinne minun vanhalla opel kadetilla, kauas pellon reunaan. Hän asui mummonsa mökin yläkerrassa, jossa oli hänen ateljeensa. Valmiita tauluja oli paljon seinää vasten nojaamassa  kuvapuo-li piilossa. Hän esitteli tauluja yksitellen, käänsi nähtäväksi. Usein ne oli maalattu kovalevylle ja tavallisella letex-maailla. Kehykset hän askarteli ja maalasi itse. Ei ollut varaa kalliisiin öljy- tai akryyliväreihin, temperaan eikä kehystysliikkeisiin. Taitoa olisi ollut, koska hän oli saanut taideopetusta asianmukaisessa taidekoulussa. 

Tämän tutustumiskäynnin jälkeen ystävystyimme yhä enemmän. Hän kertoi siihen astisesta elämästään merillä ja koto-Suomessa. Olimme hengen heimolaisia siksi, että me molemmat olimme vähän intro-vertteja luonteita. Paljon ei puhuttu, vaan sitä syvällisempiä asioita. Minulla oli jo perhe, häntä pidin ikuisena vanhapoikana. Vein kodin seinälle joitakin tauluja, tarkoitus oli maksaa niistä vähitellen. Eihän minulla piruparalla rahaa ollut edes niitä markkoja, joten palautin isot taulut ja maksoin neljästä pienestä muutaman kympin.

Sain uuden työpaikan ja muutimme. Yhteytemme päättyi muutaman vuoden ystävyyden jälkeen ja aika etäännytti meidät. Joskus kesälomalla näin ohi ajaessamme hänet Muhoksen kadulla työntämässä lasten rattaita. Hän oli siis löytänyt elämänsä naisen ja minä sain huvittuneena haudata luulot ikuisesta vanhasta pojasta. Olosuhteet tuolloin olivat sellaiset, etten voinut pysähtyä juttelemaan. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin soitin hänelle ja sovimme, että hän tuo maalauksiaan näytteille uuteen kirjastotaloon. Niin hän tuli, päivää ennen avajaisia. Ripustimme taulut ja kävimme syömässä. Paikalle saapui joku kulttuurin ystävä, ympäri päissään. Tarjoilija ajoi tämän ulos ja me saimme jatkaa tarinaa keskenämme. Minä olin kuin seipään niellyt, sillä seuraavana päivänä odotti avajaispuheen pito isolle salille jossa oli koolla pönäkkää joukkoa. Selvisin siitä, mutta taiteilija lähti nyt kotiin. Matkakorvauksia hän ei koskaan hakenut vaikka niitä olisi saanut, hän oli siis ihan aito taiteilija.

Ennen lähtöään hän pysähtyi hetkeksi vanhojen taulujen eteen ja tuijotti niitä. Mitään hän ei puhunut, katsoi vain. Ne olivat viettäneen aikaa minun kotini seinällä, eikä kukaan muukaan ollut niistä koskaan mitään sanonut. Ehkä hän ajatteli että mikä on ihminen jota kukaan ei huomaa. Ei kuvaa eikä tekijää.

Tiedän että hänet on huomattu. Kustantajan taidekokoelmissa näin hänen taulunsa, joitakin lehtijuttuja on osunut silmiin, uutisia näyttelyistä. Ranskassa hän maalaili freskoja vanhan talon seinille.

Julhavieraita näyttely ei kiinnostaut. Sanoin hänelle, että ihmiset vaikenevat koska eivät osaa tai eivät halua ajatella. Täällä kaikki oleminen mielii tulla sanaksi, siellä unohtaminen ja ohi kulkeminen ovat pääasia. (Nietsche: Näin puhui Zarathustra)

Jussi Jäälinoja, taiteilija.