ROOSA ISTUU



En voi tarjota tapahtumien todellisuutta, voin vain
näyttää niiden varjon  (Stendhal) 

Roosa katsoo kylästyneesti artikkelia jota hänen silmiensä eteen levittelen. Tämä on taas malliesimerkki, minä sanon. Tiedätkö mihin tämä johtaa? Hän kohauttaaa välinpitämättömästi olkapäitään. – Minä näen siinä kirjaimia ja haistan tuoreen painomusteen. Mitä siitä pitäisi huomata?
-   Sinä et lue ajatuksella, silmäiset vaan otsikoita, minä valitan. Roosan kyyninen välinpitämättötömyys  ärsyttää minua. Paitsi että artikkelin aihe ja sen käsittely on silkkaa soopaa, on tekstissä raiskattu kieltä oikein olan takaa. Tämä on suomeksi tarkoitettua fingelskaa. Tyyppi ei osaa käyttää –kin ja –kaan päätteitä, kirjoittaa johdonmukaisesti  ja ei  vaikka voisi korvata sen luontevasti sanomalla eikä. Ja aikamuodot äijä sotkee lahjakkaasti.
-  Nainen, Roosa sanoo kuivasti. Kirjoittaja on nainen. Sen verran hän antaa nyt periksi, että vilkaisee ohimennen artikkelin kirjoittajan nimeä. - Niin, tosiaan. Se on vielä pahempaa minä sanon. Roosan silmissä häivähtää hienoinen uteliaisuus. Miksi on pahempaa jos kirjoittaja on nainen?
- Oletko koskaan kuullut puhuttavan äidinkielestä?
Roosa riisuu nyt arkisen kaapunsa jota olen oppinut inhoamaan viimeisten vuosien saatossa.
- Mikähän hiton kielitieteilijä sinä kuvittelet olevasi, hän kysyy. Antaisit ihmisten kirjoitella niin kuin osaavat ja haluavat. Hittojako se meitä liikuttaa.
- Minua se liikuttaa, koska näen siinä henkistä velttoutta jota nykyään sanovat vapaamielisyydeksi. Että säännöt ovat vain niitä varten jotka eivät välitä niitä noudattaa.
Arkikaavun alta Roosa paljastaa hetkeksi hoikan vartalonsa, mutta katoaa heti jo vaatekaappiin.
- On pidettävä kiirettä jos aion ehtiä ajoissa, hän kuuluu sanovan.
Mihin sinä nyt taas, kysyn vaatekaapilta. Roosan pää näyttäytyy ovenkamanan takaa.
- Ai, eikö herra vielä tiedä? Vaikka minä sanoin sen jo viime viikolla ja viimeksi tänä aamuna kun latkit kahvia ja kiukuttelit unettomuuttasi.
      Tuijotan edelleen tuota raivostuttavaa tekstiä. Miksi ne ovat alkaneet kilvan sössöttää Iisisistä?
Kun kysyin sitä eräältä kielenkehittäjältä, hän perusteli taivutusta niin, että muunkielisten on helpompi erottaa perussana Isis. Meidän on siis muutettava oman kielen taivutusmuotoja ja sääntöjä siksi, että vieraskieliset ovat vähä-älyisiä? Samasta syystä suomen suosima loppuvokaali on syytä jättää pois, koska turistit eivät ymmärrä mikä on hotelli. Hiljattain joku toimittaja väitti, että
etunimi Rian muuttui miehen Suomeen tultua täkäläisen ääntämyksen mukaan Rijaaniksi. Minä kysyin, että missä päin Suomea tuollainen ääntämys on vallalla. Onkohan se sama seutu, jossa Sevastopoli äännetään Sevastooppoli ja josta matkustetaan Taimaaseen. Vaan enpä saanut vastausta. 
Näitä pähkäillessä Roosa oli ehättänyt jo pukeutua uuteen syystanttuun, jonka ostamiseen minä olin suhtautunut myötämielisesti. Sinä todella tarvitset sitä, yllytin häntä. Ihminen kaipaa aina silloin tällöin jotain uutta. Varsinkin nainen.

Myös minä kaipaan, ajattelin salaa turhautuneesti. Roosa peilaa suutaan, vetää räikeää punaa ja lipaisee kielellään. Tähtää uuden kerran puikolla ylähuulta, mutristelee suuta ja sulkee meikkilaukun.       - Saattaa mennä myöhään, hän sanoo. Niin että älä ihmettele.

MAAILMAN PARANTAMISESTA


Kääntökaulus on ensimmäinen oire
aivojen rappeutumisesta. 
(Hercule Poirot)

On tämä avarakatseisen ja aina hyvää tarkoittavan, oikeamielisen ihmisen osa vaikea. Vaikka miten sanansa asettelisi ja vaikka millaisiin perusteluihin vetoaisi, on silti ihmisiä jotka jääräpäisesti ovat
eri mieltä. Me samanhenkiset ja oikeamieliset olemme jo aikojen alusta asti käyttäneet tehokasta asenteiden muokkausta. Se on jatkuvan tajunnanvirran menetelmä. Siinä käytetään hyväksi saman
perusfaktan toistoa loputtomiin. Toisto tiivistyy useimmiten yhteen ainoaan sanaan, sellaisiin esimerkiksi kuin demokratia, globalisaatio, rauhantahto. Vaihtoehtoja on loputtomiin, mutta ne on valittava huolellisesti ja päämäärätietoisesti. Tarkoitushan on parantaa maailmaa ja ihanteena on lopulta maailma, jossa kaikki ajattelevat ja tuntevat samalla tavalla. Toistuvan tajunnanvirran ja idoktrinaation avulla loppuvat kaikki sodat maailmasta ja ihmiskunta saa ensi kerran olemassaolonsa aikana kokea rauhan auvon. Vaan työ on vielä toistaiseksi kesken. Päämäärään päästäkseen on joskus käytettävä radikaalejakin menetelmiä.
Vääränlaiset kirjat on poltettava, väärät puheet kriminalisoitava. Demokratian keskeinen ajatus on, että enemmistön mielipide näyttää oikean suunnan. Vähemmistöjen on syytä alistua enemmistön tahtoon, sillä niinhän on kuin Orwell jo vuosikymmeniä sitten tähdensi. Kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta enemmistön johtava eliitti on aina tasa-arvoisin.
Korvien väliin väkisin toistamalla ujutettu maailmankatsomus on aikamme edistyksen edellytys. Kun avaat radion, kuulet aina vain oikeaa, anemmistön suosimaa musiikkia. Kun etsit kirjastosta mtai kirjakaupasta laatukirjaa, sinulle suositellaan ajankohtaista dekkaria jota kaikki lukevat. Kukapa nyt kulttuurilehtiäkään lukisi, niiltä otetaan valtion tuki pois. Ostakoon se snobi 1-2 prosentin eliitti kirjat ja musiikit omalla kustannuksellaan. Kirjaston hyllytila on rajoitettu, turha sinne on klassikoita koota kun varastokirjastosta saa tylsän teoksen jo muutamassa viikossa ja edulliseen posti-hintaan.
Historian saatossa ongelmalliseksi käynyt kysymys sukupuolesta on nyt ratkaistu kirjailja Armas J. Pullan jo 1940-luvun taitteessa esittämällä idealla. Epätietoisten kannattaa lukea hänen romaaninsa Kolmannen sukupuolen saari.
Useat asiat minua nykyään kuohuttavat, mutta elämä on muuten joutuisaa, jopa hauskaakin. Olen toki  joskus eri mieltä itseni kanssa, mutta yleisesti ottaen tulen hänen kanssaan toimeen kohtalaisen hyvin. Mitä tajunnanvirtaan tulee, sen voi torjua avioelämästä tutuksi käyneellä ja koetulla menetelmällä. Tulpat vaan korviin tai Beethovenin 5, se Kohtalonsinfonia niin suurelle äänelle
että naapuritkin havahtuvat.   

Mikä on ehjä, kokonainen ja
pitkä uni? Ei mikään.


HÄKKI

Ei ole nurkkaa, jota
Yön helma ei laahaisi
(Renard)

Hämärässä huomaan kuinka valkoisia koivujen rungot ovat. Lasin takana ikkunassa on koivumetsä. Runkojen lomassa näen kynnetyn viljapellon, jonka syysversot nousevat hitaasti kevääseen. Niitä on vaikea hyväksyä, sillä ohut lumikerros on ne peitellyt uneen. Pöydällä on kirja, johon olen vuosikymmenien myötä kirjoitellut muistiin unia, suurin osa arkisia ja merkityksettömiä. Kirjaan niitä muistiin tunnelman takia, sillä jokaisessa unessa on oma tunnelmansa. Joskus niistä voi löytyä yh-teyksiä todellisuuteen, mikä se sitten lieneekään.

Selaan kirjan lehtiä ja silmiin osuu merkintä unesta jonka näin kolme vuosikymmentä sitten. Varhaisnuoruuteni ystävä oli suljettu rautahäkkiin kuin petoeläin. Hän valitti ja anoi vapauttamista, vaati että joku avaisi häkin oven. Ihmettelin miksi hän valittti pimeää. Eihän tuollaisessa läpinakyvässä ristikkohäkissä voi piemeää olla. Näin kuinka takaa paistavat valokeilat läpäisivät sen niin, että tuo ystävä näytti kasvottomalta varjolta. Muistin meidän viimeisen tapaamisen. Istuimme hänen opiskeluaikojensa kämpässä kittaamassa kaljaa, jota oli noudettu korillinen kaupasta. Mitä useampi pullo tyhjeni, sitä syvällisemmäksi kävi keskustelu. Meillä oli erimielisyyttä maailman-katsomuksesta. Hän luki matematiikkaa ja luonnontieteitä, minä kyhäsin gradua Bysantin kulttuuriperinnöstä. Mitä hyötyä tuommosesta on, hän uteli vähän halveksivasti. Missä ja kuka noita tietoja tarvitsee enää nykymaailmassa? Minä puolestani uhosin, että ikinä en tule matematiikan yhtälöitä tarvitsemaan. Selviän elämästä humanistina enkä aio omaksua pääni ympärille kietaistua kaavaseppelettä.

Siirryimme vaikeasta periaatteesta outoihin kokemuksiin. Niin kauan kuin muistan, on minulla ollut tarve etsiä turvaa. Lapsena piileksin usein pöydän alla, kun aikuiset puhuivat maailman tapahtumista. Mitä ne olivat tehneet. En minä asettanut noita juoruja kyseenalaisiksi, uskoin niihin. Värjöttelin keittiön nurkassa ja kuuntelin. Ikkunassa hohti pimeys, kamarin ovesta minua tuijottivat hamuilevat silmät. Vasempaan korvaani ääni kuiskasi: älä pelkää. Se soi vieläkin todellisena korvassani. Joskus myöhemmin kerroin äidille tästä kokemuksesta. Hän hämmästyi ja sanoi kuulleensa aivan saman äänen.  He olivat matkalla kapeaa metsätietä kouluun, oli syyspimeä. Hän käveli jonon viimeisenä ja pelkäsi kun kuuli korvassaan tuon saman lohdutuksen. Kukaan ei hänelle eikä minulle tunnustanut kuiskineensa mitään kesken iloista rupattelua. Kerroin tämän kaiken ystävälleni joka puolestaan oli kertonut minulle lapsuutensa traumoista. Hän pelkäsi opettajia, joiden kanssa ei kos-kaan mennyt hyvin. Hänet oli pantu istumaan luokkaan koko sunnuntaipäiväksi raamattu nenän edessä jonkin mitättömän piirroksen takia. Siinä rehtori juoksi alastomana niin ikään alastoman liikunnanopettajan perässä ja taustalla esiintyi sikakuoro.

Minulla oli aina kuuntelijan osa, siksi olinkin kertonut oman versioni peloista. Yhden vain, sillä olihan niitä paljon muitakin. Oli ostettu alkosta kori aa-olutta ja se alkoi jo pyrkiä takaisin. Niin me päätimme lähteä jaloittelemaan iltapimeälle kadulle. Kirkon tornikello löi vasta yhtätoista. – Huomaatko nyt mikä ero meissä on, hän kysyi minulta. Minun pelkoni ovat todellisempia, sinä kuljet pää pilvissä ja koet hallusinaatioita. Sellaiset äänet syntyvät ihmisen omassa päässä, ja jos ne alka-
vat olla jatkuvia ja ahdistavia, niin päädyt hourulaan.
Näin me jatkoimme vähän erimielisinä kunnes minun oli aika kääntyä kadun kulmassa omaa majapaikkaani kohti. Tuon illan jälkeen näimme enää pari kertaa vuosien varrella. Meistä oli molemmista tullut opettajia väärin perustein. Minä opetin niitä humanistisia turhuuksia, hän opetti että kaksi suoraa ei kohtaa toisiaan tulevaisuudessa. Minusta hän oli väärässä. Hänen mielestään
aika on lineaarinen, minä väitin että se poukkoilee ja pysähtelee sykleissä, joiden keskipisteessä me itse elämme.

Nyt kun katselen ikkunasta syksyistä pihamaisemaa, muistelen noita aikoja. Eilen kuulin, että tuo nuoruuden ystävä oli kuollut. Muistin unen jossa hän valitti ja anoi että joku laskisi hänet ulos rautahäkistä johon hänet oli teljetty. Vähän ennen heräämistä minä kävin hänet vapauttamassa. Unessa hän näytti iloiselta ja kuiskasi minulle Tuomaan evankeliumin salaisuuden. Jos ihmisen on tyhjä, hänet täytetään valolla. Jos hän on jakaantunut, hänet täytetään pimeydellä. Minä haluan pois täältä, valoon!

HAEC EST NAVIGATIO NOSTRA

Jäälinoja: Tytön kasvot

Muistaminen on sitä, että sallii tulevaisuuden puuttua siihen mitä tapahtuu. Kaikki järjestyy, myös kaaos saa nimen. Luin näitä Gösta Ågrenin säkeitä ja ajattelin, että hän on oikeassa. Oli sattumalta istahdettu saman kumpareen päälle jollakin tauolla Suvikunnassa, hyvin kauan sitten. Minä olin silloin autuaan tietämätön, että jutustelin siinä kuuluisuuden kanssa ja säikyin valokuvaajaa joka syöksyi häntä vangitsemaan kameraansa. Nuo Ågrenin sanat muistuivat taas mieleen, kun kuulin että nuoruuden ystäväni Jussi Jäälinoja on kuollut.

Neljäkymmentä seitsemän vuotta sitten kuuntelimme hänen kanssaan Schubertin kahdeksatta, sitä keskeneräistä ja juttelimme niitä näitä. Jussi oli aikamoinen filosofi ja niinpä me rakentelimme maailmankuvia, jotka olivat saman suuntaisia. Häntä ei kiinnostanut politiikka ja kaikenlaiseen pyrkyryyten hän suhtautui kyynisesti hymyillen. Melko pian sain tietää, että hän oli aloitteleva taidemaalari. Eräänä päivänä hän kutsui minut kotiinsa  ja lupasi esitellä aikaansaannoksiaan. Perillä paljastui minulle erikoinen taiteilijaluonne. Kaikki taulut oli aseteltu seinää vasten niin, että maalauksen nähdäkseen piti kääntää taulu. Hän itse toimitti tämän työn. Puhuimme siitäkin, miksi ihmiset eivät ymmärrä kuin raameihin vangittua taidetta. Se koskee myös musiikkia, kaikkia taiteen aloja. Hän oli lukenut jostain ajatelman, että mitä korkeammalle lennämme, sitä pienemmiltä näytämme niistä jotka eivät osaa lentää.
Lyhyen nuoruudentuttavuuden jälkeen meidän tiemme veivät eri suuntiin. Matkan varrella näin joskus uutisen jostain näyttelystä tai ranskalaisen kartanon seinämaalauksista. Hänen taulunsa osui silmiin myös Wsoy:n kokoelmista. Viimeisen kerran tapasimme uuden kirjastotalon avajaisissa vuonna 2000. Pyynnöstäni hän toi sinne näyttelynsä ja katosi taas pohjoiseen, minun mielessäni
vuoteen 1969. Taulussa hän vielä elää, sinisen joen rannalla ja kuutamossa.




Jäälinoja; Jokiranta (kts. "Kulman takaa")

Alussa oli sana. Mitä lähemmäs se pyrki häiritsemään mielenrauhaa, sitä kauempaa sen silmä tarkkaili minua. Näytti siltä kuin se nauttisi vaihtelevasta etäisyydestä. Lakaisin kiusallisen sanan unohduksenmaton alle, mutta siihen ilmaantui kupru. Se muistuttaa minua alituiseen piilotetusta sanasta.  Jos nostan maton kulmaa ja panen sanan pöydälle kaikkien nähtäväksi, sen yksinkertaisuus alkaa hävettää minua. 
Monet kirjanoppineet ovat skeptikkoja. He ovat sulkeneet ovia joita vartioivat  ja joita kieltävät avaamasta. Sanan neuvo yksinkertainen: olkaa viekkaita kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset. Minä arvelen, että oven takana on peilisali, joka näyttää meille lukemattomat uudet ja avaamattomat ovet. Olen kuin Liisa ihmemaassa.

SE MITÄ EI NÄE



Istuin verannalla ja heräsin tunteeseen, että joku muukin oli tullut portaille, aivan viereeni. Se oli luultavasti isä, enkä tiedä milloin hän oli ilmaantunut siihen istumaan. Kuin joskus vuosikymmeniä sitten, vaiteliaana ja ajatuksissaan. Tihkusade oli jo ohi ja aurinko pilkotti haapojen latvuksista. Vilkaisin rannekelloa. Oli iltapäivä, kello pari minuuttia yli kolme. Se oli hänen kuolinhetkensä neljä vuosikymmentä sitten.

Mieltä painoi tunne jostakin tekemättä jääneestä. Ehkä hän tunsi samoin, tai ainakin hän tiesi mikä minua usein vaivasi. Ei ollut tavattu pitkiin aikoihin, vuosikymmeniin. Hän näytti minua nuoremmalta. Viimeksi olimme tavanneet silloin, kun kierreltiin katselemassa autoliikkeen ikkunassa esiteltyjä uusia autoja. Minä kysyin aikooko hän vaihtaa nyt vanhan uuteen, mutta hän näytti turhautuneelta. Vaivat olivat yltyneet ja huomenissa oli mentävä sairaalaan tutkimuksiin. Ja minä opettamaan historiaa, joka on niin vanha että potee jo dementiaa.

Ammuitko sinä sodassa ketään, tai vaikka montakin? Minä häneltä kysyin mielijohteesta. – Mietin aina että miltä tuntuu kun tietää tappaneensa ihmisen. Hänen silmänsä olivat kuin lasia. Ei se miltään tunnu kun ei sitä tiedä. Minä ammuin vain metsään jossa en nähnyt ketään. Se mitä ei näe, sitä ei ole olemassa.

Tai se mitä ei tunne jos yrittää koskea, minä ajattelin ja katsoin hänen haurasta olemustaan. Se oli kuin Renoirin impressionistinen hahmo minun tähän hetkeen jähmettyneessä taulussani. Muistin Pindaroksen sanat kahden ja puolentuhannen vuoden takaa. Ihmisen elämä on kuin varjon uni.

Tihkusade sakeni vähitellen oikeaksi sateeksi. Oli pakko nousta portaalta ja palata sisälle. Isä näytti jäävän paikalleen, mutta ikkunasta näin kuinka hänen hahmonsa lähti hitaasti etääntymään ja paikalle jäi vain kukikkaan tapetin heijastus. Minun mieleni valtasi turhautunut, lohduton ikävä. Vesipisarat noruivat ikkunalasin pintaa alemmas ja näytti siltä kuin tapetin kukat ja koko maisema keinuisivat. 

AIKA JA TIETOISUUS

Minun täytyy vain jatkaa kirjoittamista ja
pelosta, että hiiri jättää minut yksinäiseen
ikävään, kirjoitan merkkejä, joutavuuksia,
pienen pieniä merkkejä. Samanlaisia kuin
sen vikinä.  (Jules Renardia mukaillen)



Aloin valmistella kotiinlähtöä töistä. Ohimennen osuivat ikkunasta silmiin korkeiden rakennusten katot. Onneksi minun ei tarvinnut enää mennä peltikatolle, sillä korkea paikka kammoksutti. Sydänalassa kouristeli jo pelkkä epäilys katolle joutumisesta. Etsin raappahousut ikkunan viereisestä komerosta ja hivuttauduin varovasti lasipinnan ohi. En halunnut enää vilkaista ulos. Ripustin housut päättävästi ovisuun naulaan riippumaan. Kyllä ilman niitäkin voi kotiin mennä, kun kerran on matkassa autolla. Ensin vain hissillä alas ankeaan betonipihaan. Korjasin nyt silmälasit takaisin paikoilleen, koska ne olivat hissin tärinässä luisuneet nenälle. Näin kuinka joku leijaili laskuvarjon varassa alas taivaalta ja heilutteli vapaassa  kädessään värikästä trikoloria. Kysyin viereen ilmaantuneelta pikkumieheltä onko tämä nyt jokin harjoitus ja ennätyksen tavoittelu. Hän sanoi ettei tiedä asiasta mitään.Varjo tupsahtikin jo maahan ja näin, että nyt oli jo toisen kokeilijan vuoro. Hänellä oli kädessään olutpullo, josta mies ryypiskeli antaumuksella. Vaan minä lähdin nyt jatkamaan matkaa ja saavuin puusillan luokse. Siellä oli vanhoja kukkaistutuksia ja sillan lankuissa näin pitsikoristeita.

Oikealla puolella oli ravintola, joka oli siinä lojunut jo 1700-luvulta asti. Sen ikkunoista näin koristeellisia antiikkituoleja, mutta niitä ihaillessa minua häiritsi yhä vilkkaammaksi tunkeva ihmispaljous. Huomasin aivan yllättäen, että tämähän on sotaväki. Olimme parijonossa ja minä tietysti taas hännillä. Se johtuu tuosta sukunimestä. Jonon alkupäässä möyrysi ja komenteli entinen kouluaikojen tuttu, hallituksen puheenjohtaja,jonka papinlipereihin oli kiinnitetty everstin ruusukkeet. Kysyin vierusmieheltä, että onko tässä nyt kysymys rangaistuksesta, johon hän vastasi ei tietävänsä mitään. Jonkun alastoman nuoren miehen takia täällä oli säpinää ja minä sainkin nyt selkeän komennon itse puheenjohtajalta, joka oli eversti. Tartuin kehotuksen mukaan jonkun toisen kanssa paloruiskuun jossa oli jääkylmää vettä. Muu porukka katseli ympärillä kun me hivelimme kylmällä suihkulla riisutun miehen niskaan ja hartioille.Tunsin suurta tyydytystä kun toimin näin. Mutta nuori mies minua säälitti, sillä hän huuti apuun äitiä ja riettaasti toivotteli, että kunpa puheenjohtajankin Kristus opettaisi ymmärtämään köyhiä ja nöyrtymään katekismuksen tahtoon.
Minä kertasin hänelle Gilgamesin yli kolme tuhatta vuotta vanhoja sanoja. Olkoot päiväsi täynnä iloa, ja rakasta lasta joka pitää sinua kädestä. Anna vaimosi iloita syleilyssäsi, sillä vain näistä ihmisen tulee pitää huolta.

Ruiskuttelun jälkeen nuori mies ripustettiin kuivamaan läheiseen piikkilankaan ja koko plutoona suunnisti nyt ampumaradalle. Paikka oli tuttu lapsuudesta asti. Siellä kolme miestä ammuskeli tyhjiä tauluja ja minä keräilin hylsyjä. Kuuntelin miesten puheita. He vitsailivat tyhjänpäiväisiä ja lähtivät sitten maalitaululle, hävisivät lopulta näkyvistä. Kopin nurkassa, oven vieressä huomasin ison kasan mustakantisia kirjoja, foliokokoisia. Ne oli pinottu puolentoista metrin korkuisiin pinoihin.
Tarkemman silmäilyn jälkeen äkkäsin, että ne olivatkin mustien kehysten sisään prässättyjä kirkonkirjoja. Kiipesin varmuuden vuoksi pinon äälle jottei se pääsisi kaatumaan.
Istuin nyt pinon päällä pitkän tovin ja mietin kaiken tämän kaaoksen tarkoitusta. Kuka tätä orkesteria johtaa ja onko kapellimestari likinäköinen. Minun selkeän maailmakuvani tuo kierosilmäinen orkesterinjohtaja on sotkenut ja nyt jo kuulen kuinka viulut soittavat Sibeliuksen Tuonelan joutsenta. On pakko palata samaa reittiä takaisin ja noutaa raappahousut ovensuun naulasta. Se on ratkaisu joka tyydyttää pahintakin realistia, sillä hän vaatii aina vain tosiasioita ja asettelee hallusinaatiot asiakirjasalkkuun, jonka heittää kotimatkalla ohikiitävän taksin katolle.

Miete:
Seisovassa vedessä näet oman kuvasi. Vahinko,
että vesi alkaa pian haista.


KULMAN TAKAA



Syksy on vuoden kauneinta aikaa. Ei vain syys- ja lokakuu, jotka ovat tulvillaan värejä ja tuoksuja. Myös tämä hitaasti himmertyvä marraskuu on kaunis. Se on hengittänyt koko aamupäivän harmaita huuruja jokirantaan, ja nyt jo lentää keveitä lumihaituvia kattojen yli. Ne eivät vielä riitä peittämään puita tai mustaa maata, ne ovat vasta talven enne.  On marraspäivä, tulossa talvi. Seison tässä talon nurkalla ja kurkistelen kulman taakse. Yksi talon ikkunoista on auki ja sieltä kantautuu korviin Boccherinin menuetti. Joku soittaa viulua. Tiedän että ääni kuuluu yli kuuden vuosikymmenen takaa, ja hellitän paidan kaulusta koska se kiristää. On turhauttavaa kuunnella noin vanhaa säveltä, se nostaa mielenpohjalle haikeita, sinertäviä kuplia. Piikkilanka-aidan takana lainehti kesällä ruispelto ja ruisrääkät parveilivat raakkumassa sen taivasalla. Nyt kun katson tarkemmin ja siristelen
oikein silmiä, näen taivasalta lentäälekottavan lepakon joka tähtää viereeni. Sen siivet viuhtovat ilmavirtaa kasvoille ja siitä lemahtaa hiirenhaju. – Mitä sinä täällä vielä seisoskelet, se kysyy minulta entisen naisen äänellä.
-Minä ihmettelen arkitodellisuutta, vastaan hänelle ja yritän olla ikään kuin en tietäisi hänen yöpyneen pimeässä. Juuri sellaisessa pimeydessä, missä mekin nyt seisomme rinta rinnan, mutta jota valaisee 500:n watin hehkulamppu. Se riippuu korkean sähkötolpan päässä ja valaisee ohikulkevan kapean polun joka johtaa ulkovajan luo.
– Niin, ihmettelen tässä sitä miten ihmiset etääntyvät toisistaan. On niitä jotka eivät lue fiktiivisiä tarinoita, sellaisia kuin tämä meidänkin on. He pitäytyvät siinä mitä pitävät todellisuutena ja lukevat vain ammattikirjallisuutta.He eivät usko mihinkään mitä eivät voi nähdä tai kosketella. Heitä ei usein naurata eikä itketä, vaan he pysyvät vakavina unia näkemättä. Ja jos he näkevät unen, he kieltävät sen. Kvarkeista he eivät ole koskaan kuulleetkaan.

Lyhyen tauon jälkeen menuetti taas alkaa ja minä lasken nuottiavaimia joita leijuu ulos ilmaan avoimesta ikkunasta. Ne ovat kuin sinertäviä saippuakuplia jotka särkyvät kosketuksesta. Hän vieressäni kehottaa minua laskemaan yhtälön jossa kaikki on ei mikään. Kun sen saat valmiiksi, et tarvitse uusia laskutoimituksia. Mehän tiedämme, että aika-avaruudessa ei kahden pisteen välinen lyhyin etäisyys ole suora vaan väärä.

Mihin hän tuolla viittaa, jää minulle epäselväksi. Mietin miten tuttu tuo ääni on, ja muistan viimeöisen unen. Se oli painajainen,jossa ovi hitaasti raottui ja rakosesta minua tähyili sininen silmäpari. Näky kesti vain muutaman sekunnin ja niinpä päätin herätä siihen paikkaan. Kyllä minä hänet unessa tunsin, mutta en halunnut häiritä enempää mielenrauhaani. Kaikesta oli jo vuosia, enkä voinut ymmärtää mitä asiaa hänellä voisi minulle enää olla. Jokin tarve sai hänet tuijottamaan minua oven raosta; katseessa ei ollut vihaa eikä rakkautta. Ei minkäänlaista häivettä empatiasta. Se oli pikemminkin hämmästynyt, mutta silti vain pelkkä katse. Uteliaisuutta siinä  ehkä oli.

Musiikki on nyt vaiennut ja palaan takaisin sisään. Lirutan hanasta raikasta vettä juomalasiin ja näen, miten kuu on ikkunamaisemasta kiipeämässä yhä ylemmäs taivaalle. Sen valo peittää Maanpintaa kuin tulvavesi. Muistelen meidän muinaista retkeämme kalliomaastoon. Jo kaukaa näimme tien varressa oudon hahmon, joka herätti meissä pelkoa. Lähempää selvisi, että se olikin vain jonkun vääräleuan kyhäämä variksenpelätin. Pensaan alta syöksähti säikky peura tien yli ja kauempaa kuusikosta kuului kaarneen koikku.

Tuolla matkalla hän kertoi minulle ihmissuhteistaan. Ne olivat sekaisin, häntä kalvoi yksinäisyys ja syvä masennus. Hän oli yksin, enkä minä voinut muuta kuin odottaa että aika parantaa haavat. Lohdutin tyhjällä hokemalla. Silloinkin näin unen, jossa hän katsoi minua vetoavasti ja selitti jotakin mitä en voinut ymmärtää. En saanut selvää sanoista, tuskainen ilme hänellä oli ja kasvonsa harmaanvihertävät. Ei minusta auttajaksi ollut, kun en tiennyt syytä. Myöhemmin vuosien vitkaan kuluessa hän muuttui minun unissani lepakoksi ja tuli aamu, jolloin pilvet riippuivat liian matalalla ja ikkunan maisema näytti epätodelliselta. Heräsin tässä kvanttimaailmassa, jossa minun järkeni on lomittunut kaaoksen kanssa. Unen kasvot lensivät teleportaationa luokseni ja taivaalta satoi kiviä. Sain tietää, että hän oli syönyt yliannoksen lääkkeitään.

En vieläkään tiedä miten olisin voinut auttaa. Nyt saatan vain muistella unta ja katsoa täältä nurkan takaa ovenrakoa, josta hän tuijottaa sanomatta mitään. Kuunnella haikeaa Boccherrinin menuettia. Enkä minä ymmärrä miten auttaisin itseäni.

Jäälinoja: Jokiranta

Miete:
Kun sinut nään, joutuu
sydämein eteisvärinään


JOUTSENLAMPI

Miksi joku kirjoittaa? Koska hänellä
ei ole kylliksi luonnetta olla kirjoittamatta.
(Karl Kraus)


Nyt ei kysymys ole siitä kulpakosta, joka piilottelee kotini läheisessä pikku puistikossa. Siellä ei
joutsenia ole nähty, vain räkättirastaita. Vaikka onhan siellä monia muitakin lintuja, kuten peippo-sia, laulurastaita, kirjosieppoja sekä jokunen mustarastas. Erityisesti viimeksi mainitun laulu minua kiehtoo, siinä on sitä jotakin. Vaan tämä luontokatsaus jää nyt väkisinkin vajaaksi, sillä tosiasia on, että tuossa lehdossa jota ihmiset sanovat pöheiköksi, on keväisin valtava konsertti. Niin että lintuja on paljon enemmän kuin minä, köyhä mies kykenen luettelemaan. Aina keväisin kunnan teknisessä toimistossa herätään oivaltamaan, että pöheikkö pitäisi siistiä. Puut pitää katkoa ja pensaat sirkkelöidä. Sama idea herää myös heinäkuussa, kun kujien ja ojien kaltailla rehottavat kauneimmat ketokukat. Paikalle ilmaantuu vähintään moottoroitu leikkuriplutoona, joka kerii paikat kuloontuvaksi sänkipelloksi.

Kysymys on siis siitä, että minua moinen meno hermostuttaa niin, että tuo tihutyö häiritsee yöuniakin. Viime yönä päätinkin lähteä tarkastuskierrokselle lammen rantaan ja hämmästyin iloisesti. Sinne oli jostakin tullut vierailemaan Bolshoin baletti orkestereineen. Muusikot olivat ryhmittyneet lampea ympäröivään lepikkoon ja esittivät siellä Tsaikovskin ensimmäistä balettia, jonka nimi on Joutsenlampi. Katsoin taannoin netistä videopätkän samaisesta esityksestä ja närkästyin tyypille, joka kommentissaan kysyi ”mikä toi kappale on?”.

Valkoisissaan esiintyvät joutsenet siinä esittivät rivitanssia ja minä nauliuduin paikalleni seuraamaan niiden luomaa lumoavaa näkyä. Ne ojentelivat pitkiä sääriään, niiden kädet lepattivat kuin lentoon pyrkivän joutsenen. Nättejä tyttöjähän ne vain olivatkin. Kohokohta oli pienten joutsenten tanssi, jossa he rivissä toistivat samanaikaisesti koreografin heille suunnittelemat liikkeet. Tämä kaikki tapahtui sen tutun sävelen tahdissa, jonka me kaikki kultivoituneet yövaeltajat tunnemme. Sehän menee näin: hissun kissun vaapulavissun, hissun kissun vaapula vissun. Ja sitten ne yhtä aikaa käänsivät päänsä sirosti vasemmalle kohdassa, jossa orkesteri vinkaisee hissun kissun”oi”. Tätä seurasi uusinta, jolloin päät kääntyivät oikealle sävelen kohdassa hissun kissun ”ai”.

Minä nautin esityksestä suunnattomasti. Erityistä tyytyväisyyttä herätti tieto siitä, että musta joutsen oli hetkea aiemmin ajanut rokkia mankasta soittavat moottorisahamiehet tipotiehen. Samaiselle polulle joka johtaa suoraan takaisin tekniseen toimistoon. Teki mieli minunkin osallistua rivitanssiin, mutta päätin ensin vähän vielä harjoitella kotioloissa.

Seuraavana aamuna viehättävä rouvani tiedusteli minulta miksi teen niin vaikeita kumarruksia ja voimisteluliikkeitä. Vanha mies! Ja mikä tuo jollotus hissun kissun vaapulavissun oikein on.
Käytköhän sinä nyt aivan täysillä?

Kaikki eivät ymmärrä kulttuuria.

Miete:
Tunnistatko vapaamielisen? Hän on
se, joka ei anna muille puheenvuoroa



PELLONLAITAA



Kun irrationaalinen ja nostalgia kohtaavat,

syntyy absurdi (Camus)

Olin jo lukenut aamun lehden ja katsonut uutiset televisiosta. Päälle tulviva informaatio ja vääristyneet asenteet hermostuttivat minua. Kävin heti pienellä aamulenkillä ladolla asti, mutta palasin saman tien takaisin. Olin kahden vaiheilla siitä mitä pitäisi tehdä. Jokatapauksessa olin päättänyt olla uskomatta valeinformaatioon. Piti vain erotella totuus väärästä tiedosta. 

Myöhemmin päivällä seurasin aamuisten askelten jälkiä lumipeitteisen sänkipellon laitaan. Jäljet näkyivät vielä, lumi vain oli niiden päälle varissut. Seurasin niitä kunnes ne kääntyivät jyrkästi vasemmalle ja jäljelle jäivät vain yhdet keskeneräiset aamuaskeleet. Peltohiiri oli niitä pitkin vilistänyt ja pujahtanut ojanreunan varvikkoon. Lato oli entisellään, sen seinänraoissa humisi yksinäinen tuuli. Harmitti kun en muistanut ottaa taskulamppua mukaan, sillä ladon sisällä vaani pimeys.Vasta nyt huomasin koiran, jota olin koko ajan vetänyt pesässäni hihnan päässä. Nostin Tiitun ladon kynnyksen yli ja kuulin kuinka heinien seassa piileksivä ääni kutsui sitä nimeltä. Ajattelin että täällä ei voi enää yöpyä, sillä lumisade sakeni ulkosalla. Kävin täällä joskus aamulla, mutta en nyt yhtään muistanut miksi.

Pysähdyin hetkeksi pohtimaan tilannetta. Koira oli unohtunut heinäkasaan piiloutuneen äänen
turviin ja minä tässä nyt mietin olenko täällä eilen vaiko vasta huomenna. En muistanut miten olin tullut sänkipellon reunaan ja minne tästä nyt pitäisi suunnistaa. Oli muutaman asteen pakkanen ja taivaalta leijui keveitä lumihahtuvia puseron hihalle. Ei mitään sakeaa lumipyryä. Ehkä yritän löytää  Veeran, hän on neuvokas ja tietää mitä pitäisi tehdä tällaisessa tilanteessa. Nimittäin että ei muista. Jos hän sattuu olemaan kauppareissulla, on ulko-oven eteen pantu varsiluuta pöngäksi. Mutta en minä siitä saa piitata, sisään on päästävä ja ehkä saan häneltä vielä kuuman rommitotinkin.

Siinä tarpoessani paksussa lumessa kohti metsän reunaa aprikoin omaa olemustani. Joskus tuntui kuin olisin joku muu, joka tarkkailee minua jostakin ulkoakäsin. Että myös ajatukset liihottelevat jostakin ulkoa ja että minä vain olen epävarma siitä pitäisikö tässä olla. Veerakin on ilmaissut tämän omalla tavallaan. Joskus minusta tuntuu, että sinä et ollenkaan näe minua. Että minä olen vain joku fiktio, tuntematon arvo yhtälössä. Että minä liikun virtuaalitodellisuudessa. Niin Veera arveli viimeksi kun näin hänet kaupan kassalla. Hän oli ostanut kilon silakoita ja valitti että ne ovat liian kalliita köyhille. Sanovat että pitäisi muka syödä kalaa, se on terveellistä. Mutta kun ihmiset alkavat ostaa, niin heti myös hintoja hilataan ylöspäin.

Kauempaa takaa kuului Tiitun haukku, mikä sai minut havahtumaan. Ehkä pitäisi sittenkin palata takaisin ladolle ja hakea koira, koska en tunne ääntä joka sitä luokseen houkutteli. Koskaan ei voi tietää mihin ääni sillä pyrki, ehkä sen kutsu olikin tarkoitettu minulle ja koiran nimen hokeminen oli hämäystä. Minua on niin helppo lähestyä koska olen luonnostani epäluuloinen ja pyrin selvittämään arvoituksia jotka eivät ole ratkaistavissa. On kaivettava ääni esiin ja keskusteltava sen kanssa ongelmista. Ehkä se tietää syyn kaikkeen tähän epävarmuuteen ja ahdistukseen, jotka minua häiritsevät ja joiden takia olin nytkin eksynyt tänne pellonlaitaan, ladon ohi.

Miete:
Jos elämä kertoo meille tarinan, onko sillä jokin tarkoitus?


Tupakointi on tietysti pahasta, mutta ankarammin suhtaudun henkisiin himoihin: kateuteen, pitkävihaisuuteen, ylenkatseeseen, kavaluuteen, tekopyhyyteen, mielistelyyn ja ahneuteen.
Pahin on ylpeys. Sen tähden Saatanakin vaihtoi valkeutensa pimeyteen. Ylpeys on  riivaajien aikaansaannosta. (Filokaliasta)


OPPITUNTI

(Kaltiossa 2015:3)



Kävelen käytävällä kaukana häämöttävää juhlasalia kohti. Sieltä kuuluu harmoonin tasainen huohotus, se puhaltelee henkeä synnin raskaan taakan alla. Saarna on täynnä huutomerkkejä. Kolkuttakaa, niin teille avataan.
      Avaan yhden käytävän lukemattomista ovista. Se on luokkahuone jossa istuu vajaat kolmekymmentä oppilasta, silmät ymmyrkäisinä. On meneillään matematiikan tunti. Taululla ellipsit ja suorakulmat käyvät loputonta sotaa kaavojen ja symbolien kanssa. On vaikea erottaa jakokulmaa näkökulmasta. Lukemattomat numerot keikkuvat ohuiden suorien päissä ja osa niistä vierii likaiselle lattialle. Musiikkiluokassa joku tavoittelee Beethovenin pianosonaattia saamatta sitä vangituksi.
      Äkkiä muistan, että algebran kirjani on ollut hukassa koko syylukukauden. Ulkoa opeteltujen kaavojen pakkopaidat, häpeän labyrintit. Opettajan pää kääntyy katsomaan tulokasta, samoin kääntyvät koko luokan kaulat minuun päin. Joku heistä saattaa vielä tunnistaa minut, vuosikymmenien takaa. On hämmentävää huomata, että  housut ja muutkin päällysvaatteet ovat unohtuneet työmaan vaatenaulakkoon. Kuulen supatusta ja outoa hyminää, tirskuntaa tässä tunneaallokossa.
      Missä minun ihastukseni istuikaan? Katse kiertää yli luokkahuoneen, ja nurkassa viimeisenä hän istuu. Kynttilä on pulpetilla ja hän laulaa Sah ein Knab ein Röslein rot, Röslein auf der Heiden. Ja miten se nyt menikään. En muista. Sävel silti pulpahtaa esiin ja saa korvissa kauniin, nuoren tytön äänen.
      Jospa sinä tulisit tänne taululle näyttämään miten nämä yhdensuuntaiset suorat saadaan yhtymään tulevaisuudessa, opettaja houkuttelee. Se on mahdotonta, sillä minähän olen ellipsi joka kuvittelee, että jokin pyörii minun ympärilläni ilman päämäärää ja tuijottaa napaani. Sehän näyttää olevan paljas.
      En siis suostu, vaan tiedustelen miten täältä luokasta pääsee ulos. – Vasta kun kello soi, opettaja sanoo ja oppilaat taputtavat käsiään. Heistä tämä näyttää olevan hauskaa. Vaan minustapa ei, sillä en yhtään muista minkä ikäinen olen ja miksi olen täällä. Lähden kohti ulko-ovea ja yritän muistella kuka sanoi, että kaikki tietävät nykyään miten vaarallista on niellä kiviä.

Miete:
Peiliin on vaikea ihastua, se kun 
näyttää aina totuuden



HISTORIAN ROVIOT

Minua häiritsee ajatus, että romaania tai novellia pitäisi tulkita ja analysoida annettujen ohjeiden mukaan. Joku jossakin päättää, mikä on oikea tapa käsitellä tapahtumia, mikä on ainoa oikea tapa päättää tuo käsittely. Lukiessa on merkittävä muistiin mieleen juolahtavia asioita, intertekstuaalisia yhteyksiä ja mielleyhtymiä. Novelli on esiteltävä, tuotava esiin lähdetiedot ja aihe. On muistettava, että novellissa painottuvat eri asiat. Henkilöiden roolit, kerrontaratkaisut, kuvailu ja henkilöiden ajatusten vuorottelu. On hyvä pitää mielessä kirjallisuusanalyysin käsitteet, joiden avulla saa paljon irti kohteena olevasta tekstistä. On pyrittävä esseemäisyyteen, oman pohdinnan korostamiseen ja näkökulmien runsauteen.

Voiko tuon kaiken selvemmin sotkea.
Kun itse kirjoitat, aloita koko homma analyysilla ja päädy tulkitsemaan vasta lopuksi. Tulkinnan vuoro tulee vasta oman tekstisi lopulla. Pohdi mikä voisi olla tekstin teema eli sen aihetta syvällisempi perusajatus. Perustele aina tulkintasi referoimalla ja lainaamalla tarkasteltavaa tekstiä. Että voi voi sentään!

Visusti näitä kirjallisia ohjeita mielessä pyöritellen kirjoitin proosalastun, en novellia. Se oli lähtöisin elävästä elämästä. Mutta tärvelsinhän minä senkin. En pystynyt tarkoin kuvaamaan henkilöitä ja tapahtumien aikajanat heittivät häränpyllyä. Minulle näyttää olevan ylivoimaista ymmärtää miksi perjantai ei edellä torstaipäivää tai miksi edesmennyt ystävä kulkee unessa tapetin läpi. Enkä minä ymmärrä millainen katastaasi edeltää elämän loppua, johon se pyrkii kaaosmaisten pyörteiden harjalla ratsastaen. Näyttää siltä, että ohjeista huolimatta elämä ei noudata romaanille tai novellille säädettyä muotoa, eikä se edes yritä parantaa tapojaan. Realismin graniitinkovalla pohjalla ei ole sijaa impressionistiselle hetken kuvalle, se ei tunnusta näkemysta carpe diem.

Vanhan miehen kirves on tylsä. Sillä irtoaa vain proosalastuja, joita ei maksa vaivaa analysoida. Ne ovat hetken iskuja ilman syvällistä ohjelmaa. Ei niistä rakenteita löydä, eivätkä ne tähtää mihinkään niin kuin ei tähtää elämäkään.

On ihmisiä, jotka eivät usko helvettiin vaikka elävät siellä. Minäpä uskon, ja usein näen pirunkin saarnaamassa meille puhujankorokkeelta tai saarnastuolilta. Näin on ollut kautta aikojen, varsinkin siloin kun pappi tai joku poliittinen apostoli istui muun rahvaan joukossa katsomassa miten noitaa poltettiin roviolla. Katsojat voi tunnistaa januksen kasvoista, joissa toinen puolisko hymyilee ja toinen irvistää. He väittävät, että humanismia ei tarvita, sehän ei ole taloudellisesti tuottava elämän-asenne. Tärkeää on kaikki aineellinen ja tuottava, se mikä on käsin kosketeltavaa ja mitattavissa.

Kuka voi kosketella historian ainutkertaisia tapahtumia? Miten fiktio voi tuottaa, kirjallisuus, joka on pelkkää mielikuvitusta? Ehkä ne voi polttaa roviolla, leikkoa turhat paperit ja päästää ne lehahtamaan tuuleen. Puhdistavatko sodat humanismin ilmapiirin?
       Kun avaan ikkunan mielikuvitukselle, vinka osuu kasvoille ja rovioiden savu salpaa hengityksen.
 

Miete:
Oli vain alkupamaus. Mutta
kuka sytytti nallin?



KUUN SINETIT
(Teuvo Saavalaisen muistolle)

Ei ole nurkkaa, jota yön helma
ei laahaisi
Jules Renard)



Näin minä tässä istun pöytälampun valossa ja puhallan paperin päältä tuhkaa. Joku kääntää ovenripaa ja astuu sisään.
– Huh kun täällä on paksu savu, Teuvo sanoo ja astelee aivan lähelle. Jää siihen toviksi seisomaan ja kysyy äkkiä: muistatko sinä vanhoja asioita? Minä olin aamupäivällä lääkärissä ja hän minulta niitä kyseli. Ja uudempiakin.
- Kyllä minä vanhat muistan, joskus tuntuu että liiankin hyvin. Moni on sitä ihmetellyt. Että saatan muistaa peltohiiren jonka tapoin sangon pohjalle vuosikymmeniä sitten. Se oli pudonnut sankoon eikä kyennyt kiipeämään muovireunaa pitkin ylös vapauteen. Minua vaivaa se vieläkin, koen tunnontuskia. Muistan kuka sanoi ja missä tilanteessa, että hän ei pidä sinipunaisesta väristä. Muistan tytön torjuvan ilmeen kun meidän katseemme kohtasivat. Ikinä ei puhuttu mitään, enkä minä enää häntä katsonut. Oikeastaan en edes nähnyt.
- Mutta muistatko mitä sinä tänään kirjoitit? Tuossa äsken, ennen kuin minä tulin.
- En minä mitään kirjoittanut. Luin Kuvien metsästäjän näkemystä hämähäkistä. Yön hiuksille nyrkkiin pureistuneesta pienestä mustasta ja karvaisesta kädestä, joka koko yön painaa sinettejään kuun nimissä.

Teuvo seisoo aatoksissaan hetken ja tuijottaa ikkunasta ulkorakennuksen katolla hääräilevää mustarastasta. Närhi tähyilee sitä haavan latvasta ja arvostelee. Ainako mustassa, kurja rastas?  Ja rastas kuuluu vastaavan: herra aliprefekti, minulla ei ole muuta päälle pantavaa.
- Minä lähetin kässärin kustantajalle monta kuukautta sitten, mutta mitään sieltä ei kuulu,Teuvo sanoo. - Puhelimessa on puhuttu, mutta ympäripyöreitä. Enkä minä enää erota mustarastasta närhestä, minulle ne kaikki ovat punatulkkuja.
- Tämä on hämmentävää aikaa, minä sanon hänelle painottaen erityisesti sitä, ettei minun sanomisillani ole mitään merkitystä. – Kyllä sinä sen tiedät.
- Jos ei olisi, niin en minä tässä vaivautuisi seisoskelemaan. Haluan kuulla näetkö ja kuuletko sinä samoja asioita kuin minä. Muistatko kun tultiin Tampereelta ja poikettiin matkan varrella siihen minun tuttuni taloon. Se tuli ovelle vastaan ja istui sitten pianon ääreen pimputtamaan. Mikä se sävel olikaan, sinähän sen heti tiesit.
 -Horst Wessel, ja äijähän oli kännissä kuin käkikello, minä muistelin. Niin että ihan sama vaikka olisi soitellut Beethoovenin hymniä ilolle.
- Joskus minusta tuntuu että olen kadonnut, Teuvo vielä jahkailee.
Kun hän lopulta lähtee, emme puhu enää mitään. Käännyn katsomaan paikkaa jossa hän hetki sitten vielä seisoi, ja näen siinä vain kengistä valuneita vesipisaroita. Elämä on sellaista, minä ajattelen viisaasti ja jatkan turhaa nyhertämistä. Ei tästä mitään tule sanon itselleni ja muistan kun valittelin tätä Teuvolle pari vuotta sitten.
– Vaikka minä miten yrittäisin, saan aikaan vain pienoisromaaneja, jos niitäkään. Teuvo neuvoi minua käyttämään pitkiä takavokaaleja, ne antavat tekstiin ryhtiä ja vähän pituuttakin.

Tuon kyselytapauksen jälkeen näin hänet vielä kerran etäältä. Hän ei käynyt enää puhumassa eikä kyselemässä, vaan kulki jonkun toisen perässä loputtoman pitkää tietä pitkin. Eikä hän enää muistanut minua. 

Miete:
Demokratiassa ei tunneta marssijärjestystä


EN MINÄ SINUA TUNNE

En enää muista kuka löi vetoa matkasta, mutta arvioin sen sadaksi metriksi. Lähtö oli sovittu talon kulmalta suuren puun juurelle ja sieltä takaisin. Kävelin tuota matkaa nyt  edestakaisin jo yhdeksättä kertaa, kun joku porukasta huusi, että riittää jo,et sinä siitä enää pisteitä saa. Olin kävellyt hyvää vauhtia niin, että hiki pyrki pintaan. Muut olivat vetäytyneet kentän laitamille istuilemaan ja näyttivät jakelevan siellä jäätelötuutteja. – Tule tänne vaan, kyllä näitä riittää kaikille!

Minä jatkoin silti  vielä matkaa puun kohdalle ennen kuin päätin lopettaa. Tuntui uskomatomalta, että saatoin jaksaa noin hyvää vauhtia ja yhteensä lähes kilometrin verran. Liityin nyt muiden seuraan. Jäätelöpapereita ja muuta roskaa oli siroteltu maahan ja seurue oli valmistautumassa kuuntelemaan esitelmää. Joku naisista tarjosi minulle tuutin ja niinpä istahdin hänen viereensä. Syrjästä katsoen hän näyttikin tutulta, lyhyt vaalea tukka ja sinivihreät silmät. Toinenkin nainen siinä oli, ja yhdessä he nauroivat jollekin asialle jota en ehtinyt kuulemaan ja joka ei minua edes kiinnostanut. Kuuntelin puhetta, joka kuului koskettelevan demokratiaa. Outo aihe tällaiseen kokoukseen, minä ajattelin ja  sanoinkin vieressä istuvalle naiselle. Todellista demokratiaa on se, että saan tehdä mitä haluan ja olla yrittämättä hankkia typeriä pisteitä hokemalla jotain mantraa. Hän istui aivan liki, niin että tunsin kuinka hiukset kutittivat poskea. Huomasin esitelmää pitävän Manun kaulassa kirjavan solmion, jossa oli isokokoisia kukkia ja joka oli tiukasti kiinitetty paidan napituksen väliin  metallipinnalla. Nainen nojasi minuun niin, että alkoi jo nolottaa. Laskin käteni hänen lantiolleen ja yritin keksiä arkisia puheenaiheita.

Raotin nyt vähän silmiä ja panin merkille, että seinäkello herkesi äkkiä raksuttamasta ja alkoi kiivaasti soida mollisävelin.

Muu seurue oli nyt noussut seisomaan ja lähti kipuamaan portaita kohti kaivantoa. Kuuntelin kuinka joku opasti joukkoa kuvailemalla vapaussodan aikaisia tapahtumia. Nainen käänsi päänsä ja näin hänen kasvoillaan hämmentyneen ilmeen.  Vapaussota ? hän kuiskasi. Tunsin hänen äänessään kysymyksen. – Niin, vapaussota yhtälailla, koska vapaudestahan siinä molemmat osapuolet väittivät sotivansa, minä häntä valistin.

Porrastasanteella istui vanha mies haulikko käsissään. – Minä en pidä tästä, kuka on antanut luvan oikaista minun pihamaani kautta? Hän uteli ja näytti todella vihaiselta. – Emme me ole ulkomaalaisia, joku vastasi hänelle. Eikä Suomessa ole lupa ammuskella kulkijoita vaikka he oikaisevat tästä, mistä matka lyhenee ainakin kilometrillä. Ei nyt olla Amerikassa.  Muistin edestakaisin ravaamani kilometrin ja ajattelin, että koko touhu oli ollut aivan turhaa. Ohitimme vanhuksen joka ei enää puhunut mitään. Rakennusryhmän takaa aukesi laaja kenttä. Siellä oli joskus ollut kaivantoja, sitä täplittivät päivänkakkaroiden ja horsmien peittämät matalat kummut. Tänne on haudattu kymmeniä kaatuneita, matkanjohtaja kuului luennoivan. Heidät ammuttiin siihen ja kuoppa peitettiin ettei kukaan saisi jälkeen päin tietää mitä täällä tapahtui.

Nainen painautui yhä tiiviimmin kainalooni ja tunsin kuinka käsi alkoi jo puutua. Erosimme  muusta  joukosta  syrjään  ja lähdimme astelemaan polkua pitkin kohti metsäsaareketta. Hän kumartui ja poimi maasta sinne ripoteltuja ruostuneita hylsyjä, keräsi niitä huivillisen syliinsä. Istuimme hetkeksi turvalliseen pensaikkoon josta pyrähti parvi varpusia. Siinä istuessaan nyt rauhallisena  minun vierassäni huomasin, että hän näyttikin aivan vieraalta. – En minä sinua tunne, hän sanoi. Ja miksi yrität johdatella minua tänne, syvemmälle metsään jonne kukaan ei osaa meitä seurata?

Katsoin hänen profiiliaan sivulta ja muistelin.- Saatat olla oikeassa, myönsin hänelle ja nostin käteni pois hänen hartialtaan. En minä oikein itsekään tiedä mistä tämä johtuu ja mitä oikeastaan ajattelin.  Mutta nyt meidän pitäisi taas lähteä. - Mihin me olemme menossa, nainen kysyi ja vilkuili etäällä vielä näkyvän muun porukan perään. – En tiedä, minä vastasin. Mutta ei ainakan tuonne, sillä he ovat menossa aivan väärään suuntaan.

Niin me lähdimme etääntymään muusta seurueesta, ja mitä kauemmin matka kesti, sitä tutummaksi hän alkoi minulle käydä.

Miete:

Pidän yömyssyistä. Siksipä nautinkin niitä
jo päivällä
 



Olen kirjoitellut tähän blogiin joutavanpäiväisiä, keveitä tarinoita.
Olisiko nyt aika siirtyä vakavampaan sportin aihepiiriin. Pyhä urheilu
on aihe joka saa isänmaallisuuden niskakarvat pöyhistymään ja leuka-
parrat väräjämään. On meilläkin täällä mm. rullaluisteluyhdistys, jonka
jäsenet valitaan kirjallisen menestyksen mukaan. Itse kuulun sen siivek-
keeseen, jonka tunnuksena on rullaluistelu ilman rullia. Kerron nyt edell-
isen vuosikokouksemme tapahtumista, joiden johdosta valtakunnallisen
lehden toimittaja joutui akuuttiin pakkohoitoon.

　
HAJAMUISTELMIA RULLALUISTELUSEURAN KOKOUKSESTA




　

　
 Meitä intomielisiä rullaluisteluseuran jäseniä oli koko remmi koolla toisen kerroksen peltikatolla. Kysymyksessä oli pankin haaraosaston lisäsiiveke, jonka johtaja Hyppönen oli luovuttanut käyttöömme. Hyppösen lisäksi paikalla oli Taimaasen kunniakonsuli Hikomasi Tinavati, kersantti John Carter Heliumista, agentti mr. Tolvanen keskusrikospoliisista, korpraali Urpo Pulloaho tyttöystävänsä Herman Filtmansonin kanssa, lehtimies Tintti sekä vielä seuramme sihteeri, Esteri Vinopilviö. Hänet valittiin sihteeriksi, koska hänellä on selkeä ja kaunis käsiala. Myös Hoo Moilanen oli paikalla, joskin hieman epätietoisena.

Urheilukäytäntömme rakentuu yksiselitteisesti sporttitoimenpiteestä, jossa kukin vuorollaan ja
joskus myös peräkanaa hyppää pukkihyppyä noudatten ns. Telemarkin tyyliä, eli huomattavasti
joko etu- tahi takakenossa. Hyppysuorituksen jälkeen johtokunta paneutui kuuntelemaan esseetä, joka luettiin Hoo Moilasen toimesta heti hänen herättyään. Esseen oli kirjoittanut kansainvälistä mainetta saavuttanut riippumaton tutkija, ja se perustui hänen väitöskirjaansa "Riippumaton käyttö maalaisväestön keskuudessa ajanvieton näkökulmasta".

Johtokunta kokeili myös agentti Tolvasen revolverin kuntoa, jolla hän yleensä lähettää juoksu-kilpailijat matkaan ampuen myös varaslähdöissä, eli kuten nykyään mieluummin sanotaan vilppi-lähdöissä. Mehän kaikki tiedämme, että hän ei aina osu maaliin.

Seuraamme liittyi myöhemmin illalla myös tri Mujunen, alkuaan pellonpääläistä agraarisu-
kua. Pääainettaan hän ei muista, mutta italialaiselle kummisedälleen hän on antanut kirjeopistossa
suorittamansa tutkinnon todistuksen. Kummisetä on kotoisin Sisiliasta, ja niinpä joku meistä totesi-kin kohtalaisen hyväntahtoisesti, että Sicilia est insula (insuliinia Sisilasta). Kävi ilmi, että Mujusen tarkoitus oli suunnistaa apteekkiin, mutta kiipesikin hän epähuomiossa paloportaita pitkin jo maini-tulle peltikatolle, ollen nyt hämillään ja epätietoinen hänkin.

Kokous päättyi poistumiskäytäntösuoritukseen paloportaita pitkin, tällä kertaa takaperin, koska ylöskiivetessä olimme kavunneet etuperin. Havaitsimme tällöin, että metalliportaat oli voideltu tum-melilla eli tummeloitu jonkun terroristin taholta. Niinpä päädyimme alas tyylikkäästi, joskin hieman epämukavasti.

Kun avasin silmät, muistui heti ensimmäiseksi mieleen Espanjan kirjallisuus, jota olen opiskellut universiteetissä putkimaisterin muodossa. Elämä on unta, sanoi espanjalainen kirjailija Calderon jo kauan sitten. Untahan se vain olikin, sillä juuri kun meidän piti valmistautua kulttuurimatkalle Hampuriin, sikäläiseen kirjailijaresidenssiin Reperbahnille, sattui näin. Oppinut lukija voi hyvinkin tietää, miten järkyttävä kokemus on päättää värikäs ja monipolveinen kirjallinen interaktio ja herätä sitten vuoteen vierestä lattialta paksua tyynyä halaten, sillä luulin tyynyä Esteriksi.

Noh, ainahan tässä voi, ajattelin aamuyön tunteina, ryhtyä pohtimaan kesken jäänyttä ongelmaa
sekä pilkun käyttöä virkkeessä. Tai että mitä eroa on sanoilla ulkomaalainen ja sisämaalainen?
Tai että mikä on turvallinen porras? Miksi viitataan turpaan ja mitä tarkoitusperäkäytäntöä se palvelee paitsi realistista tarinaperinnettä ?

Miete:
Fiktio syntyy arjen sirpaleista




PUISTOSSA
(Kirjailija 2017:1)


Täysikuu oli tulossa taivaanlaelle ja näytti kuin
maailma olisi uponnut vihreään veteen
(Marquez)

Tiheän pensaan oksien lomasta  näin tutun rakennuksen jonka vilpolan ovesta hän astui pihalle. Katsahti ympärilleen, piti sormillaan kiinni olkihatun reunoista ja tuijotti minua. Mitä hyötyä oli piiloutua tähän puistoon, tunkeutua hiirenvirnapensaan suojaan? Hän näki ja lähti jo astelemaan minua kohti. Jostakin lammen rannalta kantautuu Carl Maria von Weberin ensimmäisen sinfonian andante. Mihin minä olisin tästä paennut ja miksi? Meillä oli paljon puhuttavaa, mutta en tiennyt mitä pitäisi sanoa. Katsoin puiston pimeydessä lähestyvää hahmoa joka liikkeestä huolimatta näytti pysyvän paikallaan. Nuo silmät olivat nauliutuneet minuun, mutta silti tuntui kuin hän olisi nähnyt minun lävitseni. Lammelta kantautuva musiikki vaimeni hyvin hiljaiseksi ja veden pinnasta nousi vihreä pystysuora taso. Hän oli nyt saapunut aivan eteeni ja katsoi hämmentyneenä kohti. Missä minä olen ollut? Ääni oli melkein syyttävä ja minua kauhistutti. Eikö hän sitä tiedä? – En minä tiedä, vastasin hänelle. Näin vain sen että tulit talon ovesta ulos ja näytit heti eksyneeltä. Mutta eikö meidän olisi nyt parasta mennä istumaan vanhalle paikalle lammen rantaan. Värit alkavat kohta haihtua ja tulee aamu, meitä ei enää tarvita.
      Hän näytti epävarmalta. Katsoin noita tuttuja piirteitä hämmästyneenä. Ikään kuin en olisi koskaan aiemmin nähnyt tai katsellut, niin outo oli hänen ilmeensä. - Minua pyörryttää, hän valitti mutta lähti silti kävelemään lammen suuntaan. Kuulin kuinka hän astellessaan hyräili sitä laulua jonka minä olen unohtanut. Istuimme tutulle paikalle suuren koivun juureen. Kaikki oli niin kuin ennen, sukeltajakuoriaiset ja veden pinnalla kisailevat vesilukit.
      Hän istui ja katseli samaa näkyä. Muistatko sinä enää sitä kun me jonkin elokuvareissun jälkeen oltiin tässä samassa paikassa ja tehtiin sopimus?  - Mikä sopimus? minä kysyin. En muista mitään sopimuksia. Sen muistan, että sinulla oli pusero jossa oli valkoisella pohjalla punaisia palloja. Ja että se heijastui lammen pinnasta niin, että minä sain siristellä silmiä. Ja sinähän lauloit tuota samaa laulua mitä äsken hyräilit. Mutta sen minä olen unohtanut. Mesovimme että joskus vuosikymmenien kuluttua otetaan yhteyttä ja kerrotaan omasta elämästä. Mitä on tehty ja missä on oltu.
      Niin, mitä on tehty, minä muistelin. Epäilin että sinä halusit tietää vain siksi että saisit nauraa minulle. Enkä minä halunnut olla missään muualla, kaukana täältä koska sinä olit täällä. Ja olet vieläkin. Se tuntuu nyt uskomattomalta.
      - Et sinä sitä uskokaan, hän sanoi ja kääntyi katsomaan suoraan kohti.
      Enkä minä todellakaan nähnyt enää mitään. Musiikki oli kadonnut ja yö oli valkenemassa aamuksi. Hän oli kadonnut jo vuosikymmeniä sitten.

Miete:
Nuoruutta ei osteta rahalla
(5. vuotias Emmi isälleen)



NUKET

Jätin pyörän ojan reunaan ja silmäilin sitä arvioivasti. Kukaan ei sitä tuosta näe, eikä sillä mitään teekään vaikka varastaisi. Veera oli ehkä samaa mieltä koska ei sanonut mitään. Halkopino oli entisellä paikallaan rakennuksen seinustaa hipoen. Katselimme ylös, jossa kuudennen kerroksen ikkuna kiilsi iltavalossa. Talon ulko-ovella seisoi vahti jonka turvana oli suuri saksanpaimenkoira. Schäferiksikö sellaisia sanotaan, en ole varma. Veera näytti vähän neuvottomalta, mutta minun mielessäni oli itämässä jo rohkea ja yllättävä ratkaisu. Me pääsemme takaisin kuudenteen kerrokseen kiipeämällä halkopinoa pitkin ikkunoiden tasalle asti. Pinon huippu ylti juuri sopivasti ikkunan kohdalle ja näin, miten siellä majaillut mies poltteli savuketta kaikessa rauhassa ja silmäili ulos. Se ei meitä osaa nyt odotella, yllätetään se, ehdotin Veeralle joka oli ehtinyt jo kerätä kimpun päivänkakkaroita ojan kaltaalta. Mitä sinä niillä aiot tehdä, kysyin häneltä vähän kiukkuisesti. – Ei noiden kanssa ole helppoa kiipeillä, niin että  jätä ne siihen pinon juureen. Joku ne  siitä löytää ja vie maljakkoon, lohdutin samalla koska tiesin Veeran hyvin tunteelliseksi naiseksi.
       Hän mietti hetken, mutta teki niin kuin ehdotin. Asetteli kukkakimpun koivuhalkojen väliseen rakoon niin että se jäi pystyssä törröttämään kuin ihmettelisi asioiden saamaa äkillistä käännettä. Lähdimme kiipeämään rinta rinnan. Halkopino oli väljästi ladottu niin, että siihen jäi turvallisia jalansijoja. Veera otti kuitenkin kengät jaloistaan ja roikotti niitä nauhoista hampaillaan samalla kun kiipesi. Tähyilin ylös ja näin kuinka mies ikkunasta oli kadonnut ikään kuin olisi säikähtänyt meitä. Lasi oli avattu ja sieltä leuhahti paksu tupakan savu. – Nyt minä muistan, sanoin kiipeämisestä huohottavalle Veeralle. Se mies tuolla ylhäällä on sama joka ohitti meidät tulomatkalla. Muistatko? Niitä oli useita ja ne pyyhälsivät meidän ohi siinä kadun risteyksessä jossa se työkaverisi jäi auton alle.
- Ai Roosa vai, Veera kysyi.
- No se. Ei kai siinä kukaan muu jäänyt? Kuinka sen Roosan kävikään, minä en yhtään muista.
- Ei sen kuinkaan käynyt, Veera sanoi. Hänen oli vaikea puhua kun roikotti suupielessään kengännauhoja. Ei tässä elämässä kaikki pääty traagisesti vereen ja halvaukseen. Tai edes kuolemaan, hän vielä jatkoi epäselvästi sökeltäen.
      Olkoon miten vain, minä ajattelin ja nyt huomasin, että me olimme kiivenneet jo ikkunan korkeudelle. Vedin lasia auemmas ja autoin Veeraa kömpimään sisään. Seurasin itse perässä ja totesimme, että mies oli häipynyt. Muistelin niitä ohi pyyhältäneitä urheilijoita. Heidän takkiensa liepeet lepattivat tuulessa kun vauhti oli melko kova, mutta kaikesta huolimatta näin heidän salaisuutensa. Nilkkojen ja ranteiden taitekohdista erotin selvästi, että kysymyksessä olivat tavaratalon muovinuket, merkkivaatteisiin tällättyinä. Yksi niistä käänsi ohi ajaessaan päänsä ja näin hänen elottoman katseensa porautuvan minuun.  
- Ne ovat jättäneet meille lapun, Veera tiedotti. Hän oli löytänyt pöydältä paperipyyhkeestä repäistyn lepareen jota leyhytteli silmiensä tasalla. Tässä lukee, että liittykää kilpapyöräilijöiden  klubiin, on osoite, puhelinnumero ja kaikki.
       Kaikkea kanssa, minä ajattelin. Vihoviimeinen idea, että minä liittyisin urheiluseuraan jonkun liikuntavääpelin määräiltäväksi. Meidän on syytä häipyä täältä ennen kuin ne tulevat takaisin isommalla joukolla, ja sehän tiedetään miten käy jos enemmistö painostaa. Ne alkavat painostaa ensin salakavalasti Veeraa ja kun ovat saaneet tämän puolelleen, kääntävät tuijotuksensa minuun. Kuin sillä ohimatkalla, mutta tällä kertaa ei vain yksi vaan koko remmi. Ne ovat määrätietoisia urheilijoita joiden päässä ei muuta liiku kuin sekuntien sadasosia vuosikymmenien takaisista kilpailuista. Niin että kuka voitti silloin ja silloin yhden sadasosa sekunnin erolla toiseksi tulleeseen. Sitä tietoahan me emme Veeran kanssa tarvitse, vaan nyt on tärkeää keksiä poistumistie ja pohtia vaikka Hegelin ideaa kansasta. Halkopino huojuu tuulessa ja ainakin minua hirvittää korkeuskammo.
       Vieläkö se vahti hurttineen kyttää talon portilla, minä mietin. Veera tutki komerosta löytämiään urheilutamineita. Täällä oli seinillekin liimattu kunniakirjoja, palkintokaappi oli pullollaan hopean värisiä pikareita. Silmänlumetta tuo hopea on, sanoin Veeralle ja Roosalle, joka hänkin oli jostain ilmaantunut paikalle. Ei tuo auton alle jääneeltä näytä, ajattelin ja ihailin hänen kiemuraisia kiharoitaan. Ne valuivat poskien yli kuin korkkiruuvit.
- Et kai sinä ole niiden houkutuksiin langennut, kysyin Roosalta.
- En tiedä, Roosa vastasi aatoksissaan. – Mutta miten me päästään täältä ulos?
Meillä kaikilla oli siis sama ongelma ja minä olin siihen syypää niin kuin on tavallista. Itse olin ehdottanut Veeralle halkopinoa. Lisäksi minua vaivasi nyt lievästi kahden erimielisen naisen ongelma. Astelin määrätietoisesti hissin ovelle joka ei ollut wc- niin kuin aluksi luulin. Täältä meille ratkaisu löytyy, sanoin naisille ja työnsin heidät hissin ovesta sisään. Painoin heidät kellarikerrokseen asti ja etsin alas johtavat kierreportaat. Kaidetta pitkin laskettelin ensi kerrokseen, tervehdin saksanpaimenkoiraa ja säntäsin kadulle. Siellä lehmukset riiputtivat metisiä oksiaan jalkakäytävälle, jota pitkin lähdin astelemaan luultavasti kotia kohti. Missä lienee sekin, en tällä haavaa ollut siitä aivan tietoinen. Mietin sitäkin, miten Veera ja Roosa saavat aikansa kulumaan taloyhtiön kellarissa. Ehkä he alkavat taas riidellä.
       Ilma oli kuulas ja siinä kävellessä pyrki väkisin mieleen Johan Sebastian Bachin Stirb in mir, Welt und alle deine Liebe.

Miete:

Aika on ylimääräinen ulottuvuus
jossa selittämätön on selitettävissä

　

　

ANNA

　

Olin juuri ohittanut yläkertaan rullaavat liukuportaat ja suunnannut kohti tavallisia rappuja. Jaksoin kyllä kävellä ne alas. Toiset rullaportaat olivat matkan päässä ja täynnä alaspäin säntäävää väkeä. Jokin häiritsi minua. Silmäkulmassa häivähti tutulta näyttävä hahmo.Se oli Anna, joka ainoana pyrki väen-tungoksessa ylöspäin ja häiritsi näin muita asiakkaita. Hämmästyneitä, vihaisia ilmeitä. Joku näytti sanovankin hänelle jotakin, mutta Anna vain kiipesi askel askeleelta vastavirtaan. Eikö tuo ole jo vaarallista, pohdin mielessäni ja seisahduin tuijottamaan outoa näkyä. Hän pääsi yläkertaan ja katsosi ihmisvilinään.

Oliko se Anna sittenkään? Huomasin miten mieletön tuo ajatus ja tunne oli ollut. Olen ylirasittunut ja näen näkyjä. Psykologeilla on aina järkevä selitys tällaisiin kokemuksiin. Olen ajatellut ja muistellut nuorta Annaa, siinä kaikki. Kuva nuoruudesta palautuu mieleen, joka on kaiken tallentanut. Yksityiskohdatkin. Mutta tämä Anna, jonka näin, oli jo ikäihminen.

Palasin rullaportaille ja lähdin nousemaan kohti seuraavaa kerrosta., jonne Anna näytti olleen matkalla. Perillä näin vain myymälätiskejä kierteleviä myyjiä ja asiakkaita. Olin tuntevinani kevyen, tutun tuoksun jonka vain nuori Anna voi jättää jälkeensä. Kiertelin osastoilla hetken aikaa ajatuksissa, Annaa enää näkemättä. Kello oli jo yli puoli viisi iltapäivällä. Oli aika palata kotiin.

Seuraavana päivänä työstä palatessa näin hänet uudelleen auton ikkunasta. Hän istui puiston penkillä ja luki kirjaa hyvin keskittyneen näköisenä. Hänen vieressään leikki kaksi lasta jotka kantoivat pikku lapioilla hiekkaa läheiseen roskikseen. Anna nosti päätään ja siristeli silmiä auringon valossa. Pitkä rivi kirjaimia valui silmistä takaisin kohti avointa kirjaa, jonka lehtiä tuulenvire käänteli. Auto jatkoi matkaa ja jätti hänet yksin puiston penkille.

Kotiin päästyä en kertonut Annalle näistä kokemuksista. Kaikki näytti olevan muuten ennallaan,
hän askarteli keittiössä ja kyseli ohimennen kuulumisia. – Miten sinä saat aikasi kulumaan nyt kun olet eläkkeellä? Joimme iltapäivän kahvit ja vaivihkaa tarkkailin Annan olemusta. Nämä kahdenkeskiset tuokiot olivat nykyään sitä smalltalkkia, rupattelua ilman sen kummempaa sisältöä. Oliko aina ollut näin? En millään muistanut, eikä se lopulta tuntunut tärkeältä. Me elimme yhdessä hitaasti kohti lopullista vanhuutta. Hänen sormiensa nivelet olivat vähän turvonneet ja silmien alla erotin tummia varjoja. Hän valitti nykyään unettomuutta.

Kahvin jälkeen menin työhuoneeseen ja avasin cd-soittimen. Carl Maria von Weberin klarinetti-konsertto sopi parhaiten tähän mielialaan. Etsin hyllystä valokuva-albumin ja kasan uudempiakin ku-via joita Anna ei ollut vielä järjestellyt. Ne näyttivät olevan aivan viime vuosilta, Anna. minä ja aikui-set lapset eri tilanteissa. Ristiäisiä ja sukulaisten hautajaisia, vierailuja. Kaikkialla olimme yhdessä Annan kanssa. Me olimme monien tuttavien mielestä harvinainen pari, vaikka seurustelu olikin vähi-tellen muuttunut arkiseksi. Kuvien taakse oli merkitty päivämääriä hänen käsialallaan. Tämän tavan olin itse hänelle opettanut.

Jokin kuvissa vaivasi mieltä. En löytänyt omaa kuvaani enää yhdestäkään, mikä oli otettu kolmen viimeksi kuluneen vuoden aikana. Vain Anna yksin tai vieraan ihmisen kanssa.
     - Anna, mikä vuosi nyt on? Huikkasin kysymyksen joka jäi hetkeksi roikkumaan ilmaan.
      - Kyllä kai sinä nyt sen tiedät, Anna vastasi. Vuosi 2015 tietysti, pöllö.

Ei voi olla. Hän sekoilee ajan kanssa, minä ajattelin. Tiedän että nyt eletään vasta vuotta 2012.
Katsoin edelleen hämmentyneenä kuvia pöydällä. Mieleen kupli jostakin tietoisuuden uumenista kysymys. Missä minä olen?

　

　

　

　

　

　

　

　

　

　

　

　

　

　

　

　

Miete:
Koska ajatuksia ei voi sensuroida,
ne on pakko unohtaa


OMENAPUU
( Vyö avoimena, solki lerpattaen 2016)

Iltapäivällä etsin varastosta Galsworthyn pienoisromaania Omenapuu. Halusin lukea
sen uudelleen, sillä viime kerrasta oli kulunut jo parisen kymmentä vuotta. Nainen siirsi hyllyä ja veti kirjojen välistä sinistä villalankaa. Sitä näytti kertyvän metrikaupalla ja hän kietoi lankaa vasemman kämmenensä ympärille. Näin vilaukselta sormen, jonka sanotaan olevan vena amoris. Jostakin ylhäältä, portaiden suunnasta alkoi kuulua askelia ja ovea käännettiin. Minua hävetti. En halunnut näyttäytyä täällä, kun tuo nainenkin oli sotkeutunut asioihin. Hän seisoi selin minuun nähden. Minä otin hyllystä väärän kirjan ja piilouduin vuoteen alle. Sieltä katsoen kellari näytti entisen kotitalon olohuoneelta.Seinillä jo kauan sitten unohdetut taulut, nurkassa takorautainen jalkalamppu jossa oli vaaleanpunainen varjostin. Yläkerrasta saapui lapsia, joista yksi heittäytyi vuoteelle makaamaan. Hänen päänsä ilmestyi  vuoteen reunan yli, hiukset lattiaa hipoen. Silmät tarkkailivat minua hämmentyneesti.
     Päätin näytellä nukkuvaa. Kuulin kuinka joku mies asteli lähemmäs ja kysyi lapselta :  onko se vielä sängyn alla? Noloa, sillä huomasin, että minulla oli vain alushousut ja omenapuun kuivettunut oksa pään alla. Miksi mies oli minusta kiinnostunut?  - Se etsi täältä jotain, nainen kuului sanovan. Käskin hänen mennä vuoteen alle piiloon ennen kuin muut tulevat. Ne ovat kateellisia ja epäluuloisia vaikka minä vain yritin auttaa häntä. Ja tällaisen palkan sitten sain! Nainen keri lankaa niin, että sen pää jäi roikkumaan aivan silmieni kohdalle.  Se keinui hitaasti ilmavirrassa, jonka naisen lähestyvä hengitys sai aikaan.– Tule esiin sieltä, hän maanitteli. Ei meitä tarvitse pelätä.
      Huoneesta, jostakin yläpuolelta kuului tömiseviä askelia. Joku käveli siellä her-mostuneesti eestaas.Ryömin esiin vuoteen alta ja säntäsin saman tien jo kohti ulko-rappusia. Nainen ja vastasaapunut mies jäivät kellariin tai ullakolle, en tiedä. Olin menettänyt suuntavaistoni. Heillä kuului olevan riitaa, sillä mies tuijotti vihaisena naisen kasvoihin ja etsi tämän pälyileviä silmiä. –Älä luule, etten minä tiedä! Mies tivasi.
      Kapusin portaat yläkertaan tai alakertaan ja saman tien jo pihalle. Unikot siellä kukkivat, ja angervot.  Piharakennuksen kylkeen kyhätty halkopino tuoksui sahatulle
puulle ja mereltä puhalsi kevyt tuulenvire. Hetken aikaa luulin, että olen taas Ykspih-
lajan Laajalahdella ja että rantahietaan on piiloutunut muurahaisleijona.  Mutta sitten rakennuksen tornikello alkoi lyödä vimmatusti ja kuului naisen hätäinen kirkaisu. Näin kuinka hän liihotti vauhdilla korkealta tornista katukiveykselle.
      Oliko mies työntänyt hänet, koska kurkisteli nyt avoimesta ikkunasta ja kampasi hiuksiaan? Nainen kadulla nousi istumaan ja sitten jo jalkeille. Hän kaivoi laukustaan esiin kirjan, jonka kanteen oli suurin kirjaimin kirjattu nimi: Omenapuu. Kaulassa naisella oli huivi; en saanut selvää sen väreistä mutta tuuleen se liehui.
Hän kuuluu toiseen aikaan, minä mietin ja lähdin astelemaan katua pitkin näyte- ikkunoita silmäillen. Olisinpa ehtinyt ottaa enemmän selvää hänen mielipiteistään ja
luomaan vaikka kestävämmän suhteen. Sininen villalanka ei siihen riitä. Sillä minä tarvitsen seuraa ja tukea, koska tunnen itseni äärimmäisen yksinäiseksi. Aika ajaa minua takaa, ajatuksia ja tunteita on vaikea teljetä rajojen sisään. Ne liihottavat
tuuleen, eikä vieras saa niistä otetta. En anna saada

Uni  on neljäs ulottuvuus jonka aika jakaa sykleihin, eikä noilla sykleillä ole välttämättä mitään tekemistä toistensa kanssa. Seuraus voi käydä syyn edelle tai se voi unohtua uneen. 



KADOKSISSA

On välttämätöntä tehdä jotain sellaista, 
mitä velvollisuus ei vaadi tekemään.
(Siegfrid Lenz)


Olimme tulleet portin kohdalle vasta illansuussa kun alkoi jo hämärtää. Tai en minä oikeastaan sitä huomannut, mutta joku naisista oli haluton jatkamaan. On turha mennä tuonne hamuilemaan, ei siellä pi-meässä mitään näe. Siitä on jo pari vuotta kun minä näin etäältä sen, hän sanoi. Erottui selvästi puiden takaa, koska sillä oli  vaalea kaapu päällään. Se on minun  ystäväni ja haluan löytää sen uudelleen. Mutta ei se huomannut minua, tai ollut huomaavinaan, vaan kahlasi yhä syvemmälle pensaikkoon. Minusta näytti että se pyrki kohti taloa, vaikka rakennuksesta erotin vain lyhyen häivähdyksen. Ikkunaruudut kimmelsivät puiden runkojen lomitse.
      - Mitä se siitä talosta etsi, minä kysyin koska arvelin että naiset kuulevat kaiken toisiltaan. Onko sillä joku salainen suhde, vai mitä se oikein on. Minä itse olisin halunnut olla tuo salainen suhde, koska näin siitä päiväunia.
      - Ei kukaan sitä tiedä, ja siksi meidän pitääkin olla tavallista varovaisempia.
      Nämä muutamat sanat oli vaihdettu Mirjan kanssa kuiskien, koko muu porukka  seisoi hiljaa rautaportilla ja odotti kuin tuomiolla. Piikkilanka-aidan takana näin vanhan vartiokopin, jonka katolla ja seinämillä kasvoi ruohoa. Kuivalla, savipintaisella tiellä hölkötteli iso saksanpaimenkoira, joka heitti meihin vain luihun katseen. Muistelin siinä, että koiralla oli pesä tykkilavetin alla. Tai ehkä se piileskeli päivisin kerhotalon lattian alla, viileällä hiekalla makoillen.
      Onko kukaan muu nähnyt sitä viime aikoina, minä kysyin. Tiesin, että heistä jokaisella oli selittämätöntä vetoa tuohon hahmoon, jonka kanssa kaikki halusivat olla yhdessä. Ilmeisesti vain harva heistä oli nähnyt sen, koska porukka alkoi vähitellen vastentahtoisesti lähestyä ruosteista porttia. Erkki oli jättäytynyt Mirjan kanssa taemmalle ja kuulin kuinka he väittelivät siitä, onko mahdollista tavoittaa sitä, mikä on koskematon. Jos se on päättänyt kadota, niin miksi me yritämme etsiä sitä?  Onko sillä vastauksia valmiina, kun kukaan meistä ei ymmärrä edes kysymystä. Jos ahdistus ajaa piiloutumaan, on turha lohdutella. Ei masentunut osaa kuunnella.
     - Ei se masentunut ole, joku sanoi. Sillä on jokin syy, josta me emme tiedä mitään. Ehkä se on meihin pettynyt.
     Kaikki hyväksyivät tämän näkemyksen ja porukka lähti nyt varovasti etsimään polkua, jonka tiesimme johtavan ehkä lammelle. Siellä se oli ennen istunut ja kuunnellut pajulinnun laulua. Joku meistä löysi – en muista kuka – katkenneen oksan, josta päättelimme sen kulkeneen juuri tästä aiemmin iltapäivällä. Erkki istui lahon kannon päälle ja tutki siltä joskus saamaansa paperia. De profundis clamo, hän tavasi otsa rypyssä mutta ei ymmärtänyt.
      Naiset puhuivat ostoksistaan. Minä näin tänään ihanan puseron, mutta en raaskinut sitä ostaa, Raili sanoi. Sitten he jaarittelivat malleista ja väreistä niin kauan, että Pauli kaivoi taskustaan taskumatin. - Se on maissiviskiä, hän sanoi ja ojensi pikku pullon minulle. Muutamat meistä lähtivät taas jatkamaan matkaa, mutta polku ei tuntunutkaan enää tutulta. Olimme kiertäneet lammen toiselle puolelle ja nyt näimme vihdoin rakennuksen, jonka peltikatto kiilsi kosteudesta. Siellähän sataa, joku totesi hämmästyneenä.
      Sadekaihen reuna näkyi selvästi talon ja meidän välillä, mutta täälläpäin vain keveästi piskotteli. Talon ikkunassa häivähti sähkövalo mutta hävisi saman tien ja kauempaa tieltä kuului koiran haukku. Se on se sama hurtta joka kulki meidän ohitse, joku porukasta päätteli. Sillä oli ilkeä ja pahaenteinen katse. Naiset värtjöttelivät kosteassa ilmassa ja minä tulin ajatelleeksi, että jostakin pitäisi löytää sadekatos. Vesipaiste voi yllättää niin, ettei sen alta ehditä suojaan.
      - Katsokaa! Se on tuolla, Mirja parahti melkein tuskaisella äänellä. – Minua ainakin pelottaa!
Kaikki näyttivät nyt vähän neuvottomilta. Muut eivät uskaltaneet tunnustaa mitään, mutta huomasin miten he välttelivät katsomasta toisiaan silmiin. Enkä minäkään ketään sillä tavoin tähyillyt, koska olin hämilläni. Oli selvää, ettei tuo hahmo ollut kukaan meistä, vaikka moni oli sitä itselleen uskotellut. Se oli vain lähtenyt jonnekin ja unohtanut kertoa aikomuksistaan kenellekään. Tämä hahmo ei voinut olla meistä kukaan, sillä tämä oli pari kertaa katsonut meitä pensaiden suojasta eikä osoittanut ystävällisyyden merkkejä. Pikemmin päinvastoin, koska käänsi heti päänsä katseilta suojaan ja lähti etääntymään.
     - Ei tämä käy näin, Pauli valitti. – Meidän on pakko selvittää mitä tekemistä tuolla vieraalla on talon kanssa, tai onko mitään. – Mennään pihaan ja koputetaan ovelle, ei siinä sen kummempia tarvita.
      - Minä en ainakaan lähde, joku naisista sanoi ja sai muilta kannatusta.
      Muut miehet olivat lähteneet jo kiertämään lammen takaa kaartavaa polkua pitkin. Se loukkasi minun itsetuntoani, sillä olisivathan he voineet kysyä minunkin mielipidettäni tai houkutella vaikka mukaan. Naiset pälyilivät ympärilleen yhä neuvottomina ja kieltaytyivät seuraamasta, kun kerroin heille aikomukseni. Että minä kahlaan pensaiden ja aluskasvillisuuden takaa häämöttävää taloa kohti ja koputan ovelle, julistin heille uhmakkaasti. Kyllä sieltä joku tulee, ja asia selviää ilman suurempia ongelmia. Kysyn missä se on ja onko se ehkä sittenkin sama hämärä hahmo jota olemme seurailleet.
      Lähdin siis yksin etsimään vastausta. Talon portailla vasta huomasin miten ränsistynyt ja laho tuo rakennus oli, mutta koputin silti oveen. Soittokelloja ei täällä näyttänyt olevan. Odotin ja odotin, kaikki muut olivat jo kadonneet näkyvistä ja yksinäisyys alkoi kalvaa mielen pohjalla. Kukaan ei tullut avaamaan, ja kun raotin lopulta ovea, näin vain sysipimeän eteisaulan. Sen uumenista kuului tuulen ujellusta ja jossakin yläkerrassa lonksutti ovi ruosteisilla saranoillaan.
      Ei ketään. Oli pakko kääntyä turhautuneena takaisin ja suunnistaa tuloreittiä pitkin takaisin. Paikalla jonne olin jättänyt muun joukon, ei ollut enää ketään. En kuullut edes ääniä joiden mukaan olisi voinut suunnistaa etsimään muita. Lähdin nyt kiertämään lampea, seurasin piikkilanka-aidan reunustaa portille joka oli kadonnut. Mitä pidemmälle kuljin, sitä varmemmaksi kävi, että olin täällä aivan yksin.Tuntui kuin olisin löytänyt säiemaailman, painovoimattoman ja vähempiulotteisen Maldacenan konjektuurin. Kaikki olivat kadonneet ja ilta alkoi jo hämärtyä kohti täydellistä yötä.  
-

Miete:

Kirjoittaminen syntyy rakkaudesta. Muuten 
se on vain raapustelua 




ROOSAN KANSSA KOTIIN
(Vyö avoimena,solki lerpattaen 2016)

Rafael Santi
Istuva nuori nainen

Sateen jälkeen maantiellä on lammikoita. Roosa on vaipunut aatoksiinsa ja askeltaa vierelläni kuin unessa. Pohdin mistä ja miksi hän on tuon nimen saanut, ja sitäkin, olenko muistanut sen väärin. Mihin minä häntä tässä johdattelen? En ymmärrä mistä tässä on kysymys ja mitä minä tulin täältä hakemaan. Hän on kyllä vieläkin tutun näköinen, samat lyhyet hiukset ja silmät pihkan väriä. Mereltä kantautuu lokkien kirku, niitä kaartelee pilvettömällä syystaivaalla. Luuleeko hän, että minä vain saattelen hänet kotiin?  Kuljemme männikön ohi. Koululaiset siellä kisailevat pallopelissä ja liikunnan opettaja seisoo puun juurella kädet syvällä tumman takin taskuissa.
     Koko aikana Roosa ei ole puhunut mitään. Missä sinä olet ollut kaikki nämä vuodet, minä häneltä kysyn.  – Luulin että sinä olet muuttanut Helsinkiin. Näin kerran lehdessä kuvan samannimisestä näyttelijästä. Ajattelin että se olet sinä, koska olet ainoa Roosa jonka tunnen. Harvinainen nimi.
     Hän kääntää kasvonsa suoraan kohti ja huomaan nyt vahvan silmämeikin. En se minä ollut, hän sanoo nauraen. Tai ehkä olinkin? Roosa katsoo minua nyt tarkemmin ja näyttää hämmästyneeltä. – Mutta sinähän olet vielä pikkupoika!
     Ja niin hän kietoo oikean kätensä minun hartioilleni. Roosa on todella kasvanut minun ohitseni ja hänen vauhdissaan on vaikea pysytellä. Opettaja on ottanut esiin pillin ja puhaltaa pelin männikössä poikki. Olemme tulleet jo satama-alueelle, laivojen mastot ja savutorvet häämöttävät talokattojen takaa. Kulkiessa Roosa on nyt puhunut koko ajan. Hänen äänensä lävistää minun pääni niin, etten erota yksittäisiä sanoja, en saa selvää. Selittääkö hän jotain kokemustaan, jossa minä en ole ollut kos-kaan mukana? Jotakin hän puhuu vanhasta koulusta, jonka ohi äsken kuljimme. Niistä juhlasalin koristekuvioista jotka ympäröivät aamunavausta hoitavan johtajaopettajan hahmoa. Vai muisteleeko hän sitä kevätlaulua jota kuunnellessaan joku naisopettaja alkoi itkeä?  Kaikki nuo pienet yksityiskohdat palautuvat mieleen. Minusta ne ovat nyt turhia, ei niillä ole merkitystä ja ne haihtuvat unohduksiin uudelleen.
     Roosa hidastaa ja pysähtyy kadunnkulmaan. – Tuollahan sinä asuit? hän toteaa, mutta katsoo silti kysyvästi kohti. Ihmettelen taas hänen silmämeikkejään, jotka valuvat poskelle kuin kyyneleet. Meidän on aika hyvästellä. Roosa nostaa  kätensä minun olkapäältäni ja ikään kuin tuuppaa matkaan. – Osaathan sinä jo tästä kotia?
     Lähden haikein mielin tarpomaan lammikoiden laikuttamaa tietä kohti tuttua taloryvästä. Jostakin lehahtaa savun hajua ja kauempaa satamasta kantautuu lähtevän laivan sumusireenin törähdys. Kun vielä vilkaisen viimeisen kerran taakseni, näen Roosan nousevan kahvilan portaita sen ovelle eikä hän enää näe minua. Hänen seurassaan on hyvin tumma merimies ja he nauravat hereästi asialle joka ei minulle enää kuulu.

Miete:
Ajatukset istuivat kuin kaarneet oksalla




TANGOA

Ilta hiipii jo nurkilla ja minua alkaa nukuttaa niin kuin aina tähän aikaan. Varttitunti sitten näin
ikkunasta, kun tanssinopettaja asteli sulavin askelin kohti naapurin ovea. Miehellä oli lievetakki
ja kiiltonahkakengät. Mustassa nahkalaukussa pursuilivat ohjeet, joiden mukaan paritanssin ku-
viot määräytyvät. Valitsin istuinsijan seinustalta, paikasta johon tiesin äänten naapurihuoneistosta
parhaiten kantautuvan. Kaadoin lasillisen väkevää punaviiniä ja sytytin sikarin. Minua kiusasi
mielikuva naisesta seinän takana, siitä kuinka tämä valmistautui tanssiin. Hän luultavasti oli jo
tovin istunut peilipöydän ääressä, rajannut kulmiaan ja mutristellut suutaan huulipuikon mieliksi.
Hänellä oli varmaankin taas se sama lyhyt kretonkihame ja häkellyttävät korkokengät,jotka näin hänellä firman pikkujoulussa kolme vuotta sitten kun meillä oli se lyhyt suhde.
       Niin, kretonkihame. Joku voi ilmaisulle nauraa, mutta minä kun en tiedä noitten hepenien materiaalista mitään. Eikä se suhdekaan kovin syvällinen ollut, hän nimittäin haki minua tanssiin vahingossa. Hän jota piti haettaman, ehti kadota paikalta ja minä vain istuin tarjolla pienessä myötälaitasessa. Se oli niin sanottu naisten haku, onneksi, sillä minähän en uskaltautunut koskaan ketään hakemaan. Pelkäsin pakkeja, sillä en ole olemukseltani mikään adonis. Ja pituutta
minulta puuttuu puoli metriä nykynaisen mittamaun mukaan. Ainoa puheenaihe jota saatoin siinä tanssin tiimellyksessä kokeilla, oli tähtitiede. Minä olen vähän heikko näissä taidoissa, yritin hänelle perustella kun puskin naista lattialla väärään suuntaan. Olin niin hämilläni, etten huomannut miten päin tanssin hurmioitunut pyörre muita veti. Me puikkelehdimme muiden seassa ja oikean käteni kämmenellä tunnustelin tuon jo mainitun kretongin viehkoa karkeutta. Vedin häntä lähem-
mäs ja aistin huumaavan tuoksupilven joka liehui hänen hiuksissaan ja rinnuksilla.
       Voi kuinka minä kaipaan tuota hetkeä. Sillä oli lyhyt, mutta merkittävä osa rakkauselämässäni. Tiedän hyvin, että elämän kaikki tarinat ovat keskeneräisiä, elämä ei noudata etukäteen jonkun päässä itänyttä suunnitelmaa. Aina tuosta päivästä lähtien olen nähnyt unta hänestä ja olen huomannut, ettei se noudata järkeviä sääntöjä. Koko uni on kuin pelkkää katastaasia, ei vain jonkin
typerän tapauksen loppunäytös. Sille on turha etsiä loppua, koska se haipuu ja siirtyy ovelasti kokonaan toiseen aikaan ja tilaan.
        Näitä minä siinä pohdiskelin, siemailin punaviiniä ja sauhutteli sikaria. Seinän takana oli epäilyttävän hiljaista, kunnes olin kuulevinani tanssiopettajan tiukan äänen:
- Aseta kämmenet rintakehällesi siten, että keskisormet koskettavat kevyesti toisiaan. Terästin kuuloa. Siellä valmisteltiin harjoitusta, taustalta alkoi kuulua krahiseva mieslaulajan ääni. Huulesi kylmät on nyt niin kuin jää, kylmyyttä niiden en voi ymmärtää. Vai oliko se näin, ääni oli epäselvä ja muuttui tenorista altoksi. En ole aivan varma. Hetken kuluttua ääni jatkoi ohjeitaan.
- Siirrä kämmenet eteesi noin vaaksan verran ja aseta ne niin kuin lukisit kirjaa edessäsi. Kierrä sitten vasen käsivarsi ylös niin, että kämmen on silmien korkeudella ja pidä olka ja kyynärpää aloillaan.
        Nyt kuulin naisen voihkaisevan jotain, en tiedä mitä. Seurasi jälleen epäilyttävä hiljaisuus, vain pientä liikehdintää mikä häiritsi minun mielenrauhaani. Kaadoin jo kolmannen pikarillisen tuota hyvää ja makeaa punaviiniä, sytytin uuden sikarin.
 –    Kierrä ylävartaloa hieman oikealle, ääni kuului neuvovan. Ja katse suoraan eteen, jolloin kehoon syntyy pieni kierre ja jännitys oikealle. Molemmat kyljet ovat nyt aktiivisia, vasen kylki vähän edessä. Parisi, siis minä, asettuu nyt vähän
keskilinjasi oikealle puolelle.
         Voi miten omahyväisellä äänellä tanssinopettaja korosti itseään, siis minä. Voiko kuvottavampaa ääntä edes kuvitella. Huitaisin mielenliikutuksessa lasipikarin lattialle, se murskautui takan kivetykselle ja viini roiskui Veeran ulkomailta ostamalle matolle. Onneksi hän olikin nyt jo toistamiseen siellä ulkomailla ja hyvin luultavasti toisi taas tullessaan jonkin heräteostoksen. Ääni jatkoi rivoja ohjeitaan.  
       Siirrä katse vasemman kyynärpään suuntaan ja liikkuessasi taaksepäin ajattele kuin joku yrittäisi pukata sinuun vauhtia selästä käsin. Siis takaa päin, oivalsin opettajan pyrkimykset.
       Katsoin turhautuneena sotkua lattialla. Mietin mitä eroa on ihastumisella ja rakkaudella. Molemmat ovat elämän häiriötekijöitä, ihastuminen on vain akuutti ja raju, mutta tosi rakkaus on krooninen ja kivulias kuin peräpukamat. Molempia on syytä välttää tässä iässä ja keskittyä tähtitieteeseen. Päätin jättää kaikki pikkujoulut väliin tästä päivästä lähtien.

Miete:
Absurdia ei tarvitse todistella koska se on totta


Tämä eksistentialistinen ongelma häiritsee minua aina Pokkisen puistossa Oulussa. Teen sinne joka kesä lomamatkan sillä välin kun kansainvälisemmät piehtaroivat etelän lomarannoilla tai kasvattavat itsetuntoaan residensseissä. Elisa on minulle pakkomielle, josta en saa otetta.



KUMPI MEISTÄ ON

( Lumoojassa 2017:1)




Tässä minä istuin kauan sitten ja katselin veistosta. Kalasääksi ja lohi. Siinä ne nyt olivat, samassa paikassa ja pilvenhattarat uivat sitä ympäröivän pyöreän altaan pinnalla. Lokit eivät olleet enää samoja, mutta niiden kirku tuntui tutulta. Olin nostalgiatuulella ja siksi olin ottanut mukaani jo syrjään heitetyn Libellus latinuksen. Siksi vain, että se osui sattumoisin silmiin heti aamukahvilla. Primus autem gradus fuit, luin takkuista tekstiä ja seurasin samalla kimalaista joka kiipesi pensaan oksalla. Vilkaisin ohi mennen  Elisaa ja mietin vieläkö hän muistaa minut. Kun hetki sitten istuin tähän penkille, hän väitti ettei tuntenut eikä muistanut mitään. En oikein uskonut häntä, Luulin että hän taas kiusoittelee ja herkeää kohta nauramaan kun näkee minun naamani. –Minä en ymmärrä missä me olisi tavattu ja milloin, hän sanoi ja vilkuili kirjaa. Enkä minä ymmärrä tuostakaan mitään, hän viittasi siihen. Kirja putosi sylistä maahan ja hieno tuulenvire selasi sen lehtiä hetken. Hän käänsi katseensa merelle, jossa Pikisaari kellui heleässä valossa.
      Katsoin häntä nyt tarkemmin sivulta päin.Tutulta hän näytti vieläkin, ei siitä ollut epäilystä. Joskus unessa hän muuttuu hitaasti ja huomaamatta, mutta siihen ei tuossa tilanteessa tule kiinnittäneeksi huomiota. Se tuntuu luontevalta, ei hänessä mitään outoa ole. Hän asui aikoinaan Isonkadun kerrostalossa, tiedän siksi että seurasin häntä joskus sinne asti. Halusin nähdä minne hän menee ja varmistua siitä näenkö vieläkin unta. Eilen kävin saman talon portaikossa ja soitin jopa ovikelloa. Sen avasi vanha mies joka näytti yllättyneeltä ja vakuutti, ettei asunnossa ollut koskaan asunut sen nimistä henkilöä. Hän tiesi tämän varmasti, koska oli asunnon ensimmäinen omistaja. Ehkä minä muistin väärän oven? Vaan ei, kyllä se oli varmasti oikea.
      Siis henkilöä? Olin varma, että hänen nimensä oli Elisa. Hänen hahmonsa oli nyt kuin negatiivista erottuva kuva, hiusten väri näytti tummalta mutta tiesin että se oli todellisuudessa vaalea. Ja näinhän sen nyt tässä näin. Vilkaisin Elisaa taas ja varmistuin. Siinä hän istui edelleen mietteliäänä. Meidän katseemme kohtasivat.
      Minä olen ajatellut, hän sanoi. – Epäilen että sinä itse olet se uni joksi minua luulet. Heräsin viime yönä painajaiseen jossa sinä seurasit minua hämärällä kadulla ja yritit epätoivoisesti selittää jotakin. Mitähän se oli? Se liittyi jotenkin menneisyyteen, ehkä juuri tuohon aikaan.  Elisa viittasi taas kirjaan joka lojui edelleen maassa. Nostin sen nyt takaisin syliini ja myönsin. Ehkä minä seurasinkin ja siksi kävin sinun muinaisen ovesi takana ovikelloa soittamassa.
      - Mutta sehän oli eilen, hän muisti, ja nyt minä olin varma että olin sittenkin oikeassa. Että hän epäili minua unekseen, oli yllättävää. Selasin kirjan lehtiä ja tunsin paperin terävät syrjät sormissani, tunsin jopa kirjan tuoksun. Se oli jo vanha ja kulunut. Elisa katseli minua epäluuloisesti. Sain jontenkin vaikutelman, että hän näki minun lävitseni. Ojakadun ikkunat kiilsivät, pensaikossa pyrähteli varpunen. Joku soitti kaukana Beethovenin Waldstein-pianosonaattia. Se kuului Ojakadulta, avoimesta musiikkiopiston ikkunasta. Äkkiä ymmärsin, että Elisa oli liian nuori ollakseen todellinen. Mitä hän minusta arveli, sitä en tiedä. Paitsi että hän oli alkanut epäillä minun olemassaoloani. En käsittänyt miten asian voisi ratkaista, täytyihän meidän siitä päästä yhteisymmärrykseen. Ehkä me voisimme lähteä jonnekin, missä meistä jompikumpi tunnetaan, minä ehdotin.
      Hän oli hiljaa kunnes vihdoin sanoi.  – En uskalla lähteä sinun kanssasi mihinkään, koska pelkään vastauksia. Sitä että että sinä meistä kahdesta oletkin oikeassa ja minä olen vain sinun unesi. Jättäisit minut vain rauhaan etkä seuraisi minua kaikkialle. Se ei ole viisasta sittenkään vaikka minä olisin oikeassa ja sinä vain minun kuvitelmani.
      Pianosonaatti oli kadonnut ja äkkiä korviin kantautui kauempaa kadulta kuuluva liikenteen melu. Nousin penkiltä, panin kirjan pussiin ja päätin lähteä taas etsimään Elisaa. Sillä hän oli nyt kadonnut ja paikalla väpätti vain punainen vaahteran lehti.