Mikä on ehjä, kokonainen ja
pitkä uni? Ei mikään.


HÄKKI

Ei ole nurkkaa, jota
Yön helma ei laahaisi
(Renard)

Hämärässä huomaan kuinka valkoisia koivujen rungot ovat. Lasin takana ikkunassa on koivumetsä. Runkojen lomassa näen kynnetyn viljapellon, jonka syysversot nousevat hitaasti kevääseen. Niitä on vaikea hyväksyä, sillä ohut lumikerros on ne peitellyt uneen. Pöydällä on kirja, johon olen vuosikymmenien myötä kirjoitellut muistiin unia, suurin osa arkisia ja merkityksettömiä. Kirjaan niitä muistiin tunnelman takia, sillä jokaisessa unessa on oma tunnelmansa. Joskus niistä voi löytyä yh-teyksiä todellisuuteen, mikä se sitten lieneekään.

Selaan kirjan lehtiä ja silmiin osuu merkintä unesta jonka näin kolme vuosikymmentä sitten. Varhaisnuoruuteni ystävä oli suljettu rautahäkkiin kuin petoeläin. Hän valitti ja anoi vapauttamista, vaati että joku avaisi häkin oven. Ihmettelin miksi hän valittti pimeää. Eihän tuollaisessa läpinakyvässä ristikkohäkissä voi piemeää olla. Näin kuinka takaa paistavat valokeilat läpäisivät sen niin, että tuo ystävä näytti kasvottomalta varjolta. Muistin meidän viimeisen tapaamisen. Istuimme hänen opiskeluaikojensa kämpässä kittaamassa kaljaa, jota oli noudettu korillinen kaupasta. Mitä useampi pullo tyhjeni, sitä syvällisemmäksi kävi keskustelu. Meillä oli erimielisyyttä maailman-katsomuksesta. Hän luki matematiikkaa ja luonnontieteitä, minä kyhäsin gradua Bysantin kulttuuriperinnöstä. Mitä hyötyä tuommosesta on, hän uteli vähän halveksivasti. Missä ja kuka noita tietoja tarvitsee enää nykymaailmassa? Minä puolestani uhosin, että ikinä en tule matematiikan yhtälöitä tarvitsemaan. Selviän elämästä humanistina enkä aio omaksua pääni ympärille kietaistua kaavaseppelettä.

Siirryimme vaikeasta periaatteesta outoihin kokemuksiin. Niin kauan kuin muistan, on minulla ollut tarve etsiä turvaa. Lapsena piileksin usein pöydän alla, kun aikuiset puhuivat maailman tapahtumista. Mitä ne olivat tehneet. En minä asettanut noita juoruja kyseenalaisiksi, uskoin niihin. Värjöttelin keittiön nurkassa ja kuuntelin. Ikkunassa hohti pimeys, kamarin ovesta minua tuijottivat hamuilevat silmät. Vasempaan korvaani ääni kuiskasi: älä pelkää. Se soi vieläkin todellisena korvassani. Joskus myöhemmin kerroin äidille tästä kokemuksesta. Hän hämmästyi ja sanoi kuulleensa aivan saman äänen.  He olivat matkalla kapeaa metsätietä kouluun, oli syyspimeä. Hän käveli jonon viimeisenä ja pelkäsi kun kuuli korvassaan tuon saman lohdutuksen. Kukaan ei hänelle eikä minulle tunnustanut kuiskineensa mitään kesken iloista rupattelua. Kerroin tämän kaiken ystävälleni joka puolestaan oli kertonut minulle lapsuutensa traumoista. Hän pelkäsi opettajia, joiden kanssa ei kos-kaan mennyt hyvin. Hänet oli pantu istumaan luokkaan koko sunnuntaipäiväksi raamattu nenän edessä jonkin mitättömän piirroksen takia. Siinä rehtori juoksi alastomana niin ikään alastoman liikunnanopettajan perässä ja taustalla esiintyi sikakuoro.

Minulla oli aina kuuntelijan osa, siksi olinkin kertonut oman versioni peloista. Yhden vain, sillä olihan niitä paljon muitakin. Oli ostettu alkosta kori aa-olutta ja se alkoi jo pyrkiä takaisin. Niin me päätimme lähteä jaloittelemaan iltapimeälle kadulle. Kirkon tornikello löi vasta yhtätoista. – Huomaatko nyt mikä ero meissä on, hän kysyi minulta. Minun pelkoni ovat todellisempia, sinä kuljet pää pilvissä ja koet hallusinaatioita. Sellaiset äänet syntyvät ihmisen omassa päässä, ja jos ne alka-
vat olla jatkuvia ja ahdistavia, niin päädyt hourulaan.
Näin me jatkoimme vähän erimielisinä kunnes minun oli aika kääntyä kadun kulmassa omaa majapaikkaani kohti. Tuon illan jälkeen näimme enää pari kertaa vuosien varrella. Meistä oli molemmista tullut opettajia väärin perustein. Minä opetin niitä humanistisia turhuuksia, hän opetti että kaksi suoraa ei kohtaa toisiaan tulevaisuudessa. Minusta hän oli väärässä. Hänen mielestään
aika on lineaarinen, minä väitin että se poukkoilee ja pysähtelee sykleissä, joiden keskipisteessä me itse elämme.

Nyt kun katselen ikkunasta syksyistä pihamaisemaa, muistelen noita aikoja. Eilen kuulin, että tuo nuoruuden ystävä oli kuollut. Muistin unen jossa hän valitti ja anoi että joku laskisi hänet ulos rautahäkistä johon hänet oli teljetty. Vähän ennen heräämistä minä kävin hänet vapauttamassa. Unessa hän näytti iloiselta ja kuiskasi minulle Tuomaan evankeliumin salaisuuden. Jos ihmisen on tyhjä, hänet täytetään valolla. Jos hän on jakaantunut, hänet täytetään pimeydellä. Minä haluan pois täältä, valoon!