HAEC EST NAVIGATIO NOSTRA

Jäälinoja: Tytön kasvot

Muistaminen on sitä, että sallii tulevaisuuden puuttua siihen mitä tapahtuu. Kaikki järjestyy, myös kaaos saa nimen. Luin näitä Gösta Ågrenin säkeitä ja ajattelin, että hän on oikeassa. Oli sattumalta istahdettu saman kumpareen päälle jollakin tauolla Suvikunnassa, hyvin kauan sitten. Minä olin silloin autuaan tietämätön, että jutustelin siinä kuuluisuuden kanssa ja säikyin valokuvaajaa joka syöksyi häntä vangitsemaan kameraansa. Nuo Ågrenin sanat muistuivat taas mieleen, kun kuulin että nuoruuden ystäväni Jussi Jäälinoja on kuollut.

Neljäkymmentä seitsemän vuotta sitten kuuntelimme hänen kanssaan Schubertin kahdeksatta, sitä keskeneräistä ja juttelimme niitä näitä. Jussi oli aikamoinen filosofi ja niinpä me rakentelimme maailmankuvia, jotka olivat saman suuntaisia. Häntä ei kiinnostanut politiikka ja kaikenlaiseen pyrkyryyten hän suhtautui kyynisesti hymyillen. Melko pian sain tietää, että hän oli aloitteleva taidemaalari. Eräänä päivänä hän kutsui minut kotiinsa  ja lupasi esitellä aikaansaannoksiaan. Perillä paljastui minulle erikoinen taiteilijaluonne. Kaikki taulut oli aseteltu seinää vasten niin, että maalauksen nähdäkseen piti kääntää taulu. Hän itse toimitti tämän työn. Puhuimme siitäkin, miksi ihmiset eivät ymmärrä kuin raameihin vangittua taidetta. Se koskee myös musiikkia, kaikkia taiteen aloja. Hän oli lukenut jostain ajatelman, että mitä korkeammalle lennämme, sitä pienemmiltä näytämme niistä jotka eivät osaa lentää.
Lyhyen nuoruudentuttavuuden jälkeen meidän tiemme veivät eri suuntiin. Matkan varrella näin joskus uutisen jostain näyttelystä tai ranskalaisen kartanon seinämaalauksista. Hänen taulunsa osui silmiin myös Wsoy:n kokoelmista. Viimeisen kerran tapasimme uuden kirjastotalon avajaisissa vuonna 2000. Pyynnöstäni hän toi sinne näyttelynsä ja katosi taas pohjoiseen, minun mielessäni
vuoteen 1969. Taulussa hän vielä elää, sinisen joen rannalla ja kuutamossa.




Jäälinoja; Jokiranta (kts. "Kulman takaa")