perjantai 29. marraskuuta 2019






VOI  PERKELE


Kun suljin silmät (T.Yli-Rajala)






Talvipäivän kaamoksessa minä katselin ikunasta naisemaa tien suuntaan ja muistelin  menneitä. Mieleen tuli kysymys, että onko näkymä pysähtynyt ja minä itse liikkeessä sen ympärillä, vaiko päinvastoin. Jos minä pysyn paikallani ja pysähtyneenä, liikkuvatko muistikuvat minun liepeilläni kunnes suljen silmät ja alan ajatella, että tuo kaikki ei voinut
olla totta. Ovatko kaleidoskoopin
kuvat todellisia?

Näitä minä pohdin kun ovikello soi. Ponkaisin puoliunessa jalkeille sohvatuolilta jolla olin puolittain
maannut, ja kaaduin kumoon lattialle fiikuksen viereen. Sanoin että voi perkele. Avasin ulko-oven ja edessäni seisoi postimies, joka tarjosi kynää ja paperia. Piti allekirjoittaa vakuus, että olen vastaan-ottanut tärkeän kirjeen jonka yläreunaan oli kirjoitettu LUOTTAMUKSELLINEN. Oven suljettuani panin luottamuksellisen kirjeen paperikoriin ja päätin jatkaa kesken jäänyttä pohdintaa.

Nin että jos nousen tästä uudelleen ja kierrän paperikorin, onko sinne piilotettu kirje vielä tallella ja jos avaan kuoren, onko sinne kirjattu jokin tärkeä tiedonanto. Mikä se voisi olla? Ehkä se on muistu-tus hammaslääkärin vastaanotosta huomenna tai ilmoitus hakematta jääneestä lottovoitosta. Tämä viimeksi mainittu vaihtoehto hiukan ärsytti, sillä pitäisihän niiden siellä Helsingissä tietää etten minä ravaa rahan perässä. Olen Daniil Harmsin kanssa samaa mieltä. Rahasta en paljon välitä. Jos sita satun jostain saamaan, tuhlaan sen saman tien. Tänä aamuna minua kiukutti erityisesti Aamulehden kirjoitus kasvukolmiosta, jonka keskeisenä napa-alueena on Tampere ja sen hersyvä murre. Siis uuti-nen joka käsitteli ajankohtaista ilmiötä, Helsinkiä perskärpäsineen.

Meillä oli taannoin jonkun kanssa puhetta soutamisesta ja huopaamisesta. Hän, tämä joku siis, väitti että minä en kykene tekemään nopeita päätöksiä. Kerroin hänelle tarinan soutuporukasta, joka väitteli pohjatapin merkityksestä soutusuorituksessa. Päättivät pitää äänestyksen siitä, poistetaanko pohjatappi koeluontoisesti soudun aikana. Erityisesti korostettiin, että enemmistö on aina oikeassa. Vähemmistö vastusti ehdotusta, mutta enemmistö voitti ja pohjatappi irrotettiin, minkä jälkeen soudunjohtaja pani tapin taskuunsa. Kun vesi alkoi tulvia veneessä, syytettiin vähemmistöä yheistyökyvyttömyydestä.

Näin siis kävi tässä tapauksessa. Kävi ilmi, että huomio olisi pitänyt kiinnittää pikemminkin   tapin tiukkaan koskemattomuuteen eikä pälyillä sitä ylhäältäpäin. Asiasta syntyi riita, joka ei ole vieläkään päättynyt ja kestänee hamaan tuomiopäivään asti.

Tuo havainto rauhoitti mieltä ja niinpä jatkoin taas ikkunamaiseman tarkkailua tien suuntaan. Mieli oli nyt puhdas kiusallisesta ongelmasta ja niinpä sain jatkaa taas päiväunia. Kun suljin silmät, näin unen utuisessa hämyssä kilven, joka  oli pystytetty suoraan eteeni ja siinä luki suurin fraktuura kirjaimin hämmästyttävä varoitus: spotta ej på golfvet.

perjantai 22. marraskuuta 2019








L U I N  K I R J A N




Kuva: aasi ja sen poikanen.



Miete:
Olen käynyt kaksi kertaa lukemassa
kirjaa kaupunginkirjastossa. Siinä
kerrottiin kaikesta hyvin älykkäästi.
 (Daniil Harms: Sattumia)





Luin juuri kirjan jota on kehuttu mestarilliseksi sekä tyylin että sisällön puolesta. Selkeää,
puhdasta, suorastaan klassillista kielenkäyttöä. Minä puolestani sain siitä samanlaisen tuntemuksen kuin lukisin sisäpalvelusohjesääntöä. Sanat olivat järjestyksessä rivi riviltä kuin sotilaat, vain komentoääni puuttui. Voin kyllä kuvitella kuulleeni kritiikin kersantin tiukat komennot asento, lepo, maahan ja ilmavaara. Epäilin että sensorikin tepasteli jossakin selän takana, koska oli niin vaikea hengittää.

Toista kirjaa lukiessa mieleen muistui pappi joka kuulusteli kinkeriläksyä. Katekismuksen käsky piti osata ulkoa kuin vettä valaen. Kirjassa oli sisäinen jännite, juoni, jonka arvasin johdattavan minut, lukijan hyvin pian tasa-arvon maailmaan. Asian pöyhiminen kuuluu olevan nykyään muotia. Sain kyllä käsityksen, että kysymys oli enemmän tasapäisyydestä kuin tasa-arvosta. Kirjailija varoi tuomasta esiin mitään sellaista, mistä olisi voinut päätellä sankarin sukupuolen. Etunimestäkään ei ollut avuksi. Oikeastaan hänellä ei sukupuolta ollutkaan, vaikkakin vaatetus tuotti vähän hanka-luuksia. Erot housujen ja hameiden välillä ovat jyrkimpien tasa-arvon kannattajien miehestä häirit-seviä. Siksi niitä ei tarinassa mainita, puhutaan vain neutraalisti vaatetuksesta. Suotavaa olisi, että uimarannoillakin esiinnyttäisiin ilman noita viitteellisiä vaateparsia. Näin kukaan ei ymmärtäisi kiinnittää huomiota sukupuoleen, joka on epärelevantti päämäärän kannalta. Ja sehän on tietysti tasapäisyys.

Lukiessa muistui mieleen sanonta, että lukee kuin piru raamattua. Ihminen on vähämielinen ja hullu usque ad annum 40, jonka jälkeen hänelle selväksi käypi, että hän on narrien narri, ja silloin on hänen elämänsä jo ohitse. (Kallas: Reigin Pappi).  Minä siis olen kaksikertainen narri, koska olen jo kaksi kertaa täyttänyt 40 vuotta. On siis aivan turhaa ajanhaaskausta lukea itseään viisaampien ja paljon nuorempien kirjoituksia, en minä niitä ymmärrä. Enkä ymmärrä intoa määritellä ihmislajin suku-puolet samanlaisiksi. Omat hauskat kokemukseni pitkän elämän varrelta eivät tue tuota kantaa.

Kun sitä tekstiä hartaasti luin, oli minulla aikaa ajatella asioita. Minua hämmentää usein se, miten mielipiteen ilmaus voi herättää kyräilyä ja vihamielistä tuijotusta, solvauksia ja mätien kananmunien heittokohteeksi joutumisen. Jos nostan Suomen lippua sankarihautausmaalla, minut haukutaan fasistiksi. Jos arvostelen vieraiden antamia määräysiä, olen kiihkonationalisti. Jos kieltäydyn ähkimästä englanniksi vessassa, olen vähintään outo.

Näistä syistä otan jo ennalta esille Kafkan kirjan Oikeusjuttu. Täytyy paneutua tapauksen käsittelyyn syvällisemmin, sillä toden näköisesti joudun jonain tulevana päivänä mielipiteitteni ansiosta käräjille. Raskauttavin on syytös käytöksestä ja mielipiteistä, joita ei nyt kerta kaikkiaan saa sovittaa nyky-aikaan. Sehän on historiantutkimuksen periaate käännettynä ylösalaisin. Menneisyyttä ei käy projisoiminen nykyaikaan, etteivät liberalistit pahoita mieltään. Toinen raskauttava syytös pyörii Suomineidon hameen tietämissä. Vie sie, mie vikisen on meillä ollut jo vuosikymmenien ajan  periaate. Kun toinen jalka on amputoitu, peittää hame vamman paremmin kuin lerpattava toppahousun lahje.  (2019)
 

perjantai 15. marraskuuta 2019






B A U D E L A I R E




Kuva:
Miten helppoa on 

unohtaa (T.Yli-Rajala 2006)





Miete

Sade riettaasti kattoja vihmoo,
koivuja kaulailee ja korviin 
kuiskii ilosta ja nuoruuden 
rakkaudesta


Eikö luominen ole Jumalan lankeemus, minä pohdin ja astuin ovesta laajaan aulaan. Puhuin ääneen, koska lähellä oli nainen joka pyrki kohti pöytää jossa piti ilmoittautua. Hän silmäisi minua oudoksuen ja siksi minä selvitin hänelle taustoja.

-Tuo lankeemus josta puhuin oli runoilija Baudelairen toteamus. Miehellä oli krapula ja siksi hän oli päätynyt haukkumaan George Sandia, toista runoilijaa.
Mutta nainen sanoi, ettei tunne sen nimistä miestä ja koko kysymys on hänen kannaltaan yks hailee.
Olimme jo ehättäneet vastaanoton pöydän ääreen.      
Nainen oli tullut samaa matkaa minun kanssani ja näytti tyytymättömältä. Hän tuntui myös jotenkin tutulta.

– Mitä mie  sillä tiijolla teen että Baudelaire höpisi krapulassa lankeemuksesta, hän tivasi minulta. Taijat olla jo vähän höperö? Mie en ole langennu koskaa  enkä kertaakaa, paitsi portaikossa pari vuotta sitte. Piti maata kipsi jalassa pitkään, niin että ehin kuulla kaikki silloiset biisit.

Ja minä kun en biiseistä piittaa, sanoin hänelle ja jatkoin siitä lähtien yksin pitkälle käytävälle. - Kuuntelen kyllä mieluusti vaikka Bianca Casta Fiorea, mutta aina erään lehtimiehen seurassa.

Keskustelu kääntyi nyt kysymykseen demokratiasta. Historian saatossa syntynyt liittovaltio opettaa vielä tänäkin päivänä kansalaisille mitä on liberaali länsimainen arvopohja. Epäilijät pannaan vanki-laan ja heidät nimetään terroristeiksi, sitä se vaan on, minä luennoin vieläkin vaikka kuuntelija oli jo
kadonnut oven taakse.Huomasin siis, että vieressä kulkenut nainen oli kadonnut ja minä siinä vain yksin keskustelin ilman kuulijaa. Kadulla, aivan likituntumassa minua seurasi nyt entinen kansakou-lun opettaja, jolla oli karttakeppi kainalossaan. Aikansa kuluksi hän vaati minua luettelemaan eri-nimisiä vesistöreittejä ja erään runon ulkoläksyä. Se oli tuo runo ”Suomenmaa” , tai jotain sellaista.
Ehkä se oli Aleksis Kiven runo, en ole varma koska muisti on alkanut viime aikoina rakoilla.

Kaiken kaikkiaan olin hyvin epävarma. Tuo tunne oli vallannut mielen heti aamusta kun päätin lähteä muistaakseni apteekkiin. Nyt, kesken mitä kiintoisimman muistikuvaketjun alkoi pisaroida, ja ensim-mäinen kevätsade puhkesi taivaankannelta kaupunkiin, jonka katua minä tässä mittailin muistamatta tarkoin miksi ja missä olin. Kaukana kotoa joka tapauksessa, sillä jalatkin alkoivat jo kastua. Mikä ihme tuo nyt oli, kun lähdin apteekkiin sukkasillani.

Muistin taas kerran sen ihastuttavan tytön jolla oli saparot päässä ja joka hihitti kun minä häntä vähän kutittelin. Opettaja eli jo siihen aikaan toisessa maailmassa ja nosti uhkaavasti karttakeppiä. Ja nyt, kun minä tuon tytön taas muistin näin aikuisena, sade riettaasti kattoja vihmoi. Se kuiski korviin rakkaudesta, vihasta ja katkeruudesta. Siitäkin, miten helppoa on uhohtaa.
(2019)

perjantai 8. marraskuuta 2019








JOTA LINTU EI VARJOLLAAN  SIPAISE


 

Miete:
Pimeitä ovat polut, pimeitä
puiston kukat.

Turhaan ne nuokkuvat lammen pintaan

jota lintu ei varjollaan

sipaise eikä aurinko peilaa


                                 Kuva:  Varjot. (T.Yli-Rajala)



Saavuimme lammen rantaan ja muistin heti kaikki men-neet tapahtumat. Täällä me joskus kauan sitten sovimme, että kun myöhemmin tavataan niin kerrotaan mitä on saatu aikaan ja koettu tässä elämässä. Mutta nyt sain tietää, että hän olikin kuollut. Ja kun vihdoin olimme tavanneet vuo-sikymmenien jälkeen, tunsin pettymystä ja huomasin että pidin hänelle luentoa.

- Minä en pyri selkeästi  rakentuvaan kokonaisuuteen enkä johdonmukaisuudesta tiedä hönkäsen pöläystä, leuhkin hänelle.  - Mitä sellainen johdonmukaisuus muka on? Mistä johtamisesta on kysymys? Eikö tarinaa voi koota hypähtelemällä aiheesta toiseen, jättää tilannnekuvat löyhiksi. En piittaa keinotekoisesta osien liimaamisesta toisiinsa, en piittaa tarkasta kuvauksesta enkä ihmisten ulkonäöstä. Yhdentekevää miltä joku näyttää, mutta on tärkeämpää nähdä mitä joku tekee ja sekin, että miksi. Tai mitä joku jättää tekemättä. Ja ennen kaikkea, että mitä tuo joku ajattelee ja millaista unta näkee. Koen tapahtumat hetkellisinä häivähdyksinä, houkuttelen lukijan siihen luuloon että hän jopa osallistuu johonkin, vaikka onkin vain statisti unessa. Ja luuloon, että hän määrää henkilöiden olemuksen. Että hän voi kuvatun ihmisen vangita valmiiseen muottiin  eikä ymmärrä, että tässä muotissa on sitä virtuaaliviinaa jota meille viisaat juottavat. Enkä minä kauan vitkastele yhdessä ainoassa hetkessä, ohitan  tuokiot jatkuvana virtana olematta aina selvillä siitä mihin päin virta vie. Tärkeintä on havainto, että virta meitä kuljettaa. Joilla on korvat, he kuulkoot, ja joilla silmät, he nähkööt.

Hän kuunteli tarkkana mitä minä selitin, ja teki johtopäätöksensä. Useimmilta nykypäivien
itseään kunnioittavilta kriitikoilta puuttuvat nuo molemmat. Kyky kuulla ja nähdä, koska he kulkevat ohi silmäisemättä kaikkea sitä, mitä pitävät vain omakustanteena. Mikä erottaa elämäntyönsä kirjojen parissa tehneen ikäkirjailijan 30-50 vuotiaasta kriitikosta, jonka tunteet ja empatia ovat latistuneet silmäilevästä lukemisesta. Puuttuuko ikäihmiseltä itsekritiikki, eikö hän osaa kirjoittaa niin kuin halutaan, toivotaan ja vaaditaan? Jos tulosta arvostellaan, niin mistä hän saisi apua joka ei pyri hallitsemaan?

 Eikö riitä että kerrot tapauksen ja kuvaat siihen liittyvät ihmiset tekemättä siitä kaikesta oikuttelevaa kaaosta, tuttuni vainaja sanoi. Sinä sekoilet ajan kanssa. Et tiedä mikä päivä nyt on, tai mikä vuosi. Etkä välitä tietääkään. Kun minä alan lukea, odotan että saan palkaksi järkevän selityksen. Ja mielen-rauhan, koska näen että oikeus tapahtuu ja kaikki menee totuttuun tapaan. Ja että kaikki loppuu selkeästi, kun loppuun on taitavasti ensin johdateltu.

Mikä on järkevä selitys joka kelpaa kaaoksessa, minä häneltä kysyin. Ihminen on vain näkevinään kaikessa järjestystä ja muotoa, vaikka näkee todellisuudessa vain sattumien järjestämän sekasotkun. Mikä on oikeus jonka sinä näet tapahtuvan mellakassa, jossa tapetaan lapsia ja vanhuksia tai oikeus joka jättää sairaat hoitamatta?

Jos vääryys sallitaan, se sallittakoon vain vuoks vallan korkeimman, ei muuten milloinkaan, minä vielä muistelin. Selitys on totuttu tapa. En nyt muista kuka antiikin valopää nuo sanat sanoi, mutta hän näki vääryyden hyväksymisen samalla tavalla kuin sinä sen näet. Kaikki mikä tapahtuu, menee aina totuttuun tapaan, eikä mitään muuta kuin vääryys pääse tapahtumaan todellisessa elämässä, jos sellaista on. Siinä luulossa elävät vain vallanpitäjät. Pitkän kokemuksen jälkeen olen päätynyt tulokseen että elämä on lyhyt, ja silti siitä selvitäkseen monet tarvitsevat vain pelkkää ajanvietettä. Eikä kuolema piittaa siitä jääkö  työ kesken. Schubertin keskeneräinen on siitä sinulle hyvä esimerkki.

Olimme ehättäneet lammen rantaan, katsoin heijastaako se hänen kuvansa. Mutta minähän olinkin täällä nyt yksin. Aamupäivällä olin saanut tietää, että hän oli kuollut ja unohtanut sopimuksen. Silti minusta tuntui kuin hän olisi istunut viereeni lammen rantatörmälle, ja että me molemmat olimme ohittaneet taas murrosiän. (2019)


perjantai 1. marraskuuta 2019

BLOGIKIRJAILIJA



Miete:
Mies lähti kerran töihin ja kohtasi 
matkalla toisen miehen, joka oli 
ostanut polakan ja oli 
matkalla kotiin.
Siinä onkin oikeastaan kaikki.
(Daniil Harms: Kohtaaminen)    

(Erkki Wessmanin muistolle)   



Kuva: T. Yli-Rajala 1996 Unessa maa




Kaksi ja puoli vuotta on siitä, kun aloin kirjoitella näitä blogeja. Silloin en osannut odotella mitään, olin vain utelias näkemään kuinka moni jaksaa tavata minun vähän outoa tyyliäni.

Unet minua kiinnostavat, mutta tiedän kyllä, että useimmat ihmiset eivät niitä näe. He ovat älykkäitä skeptikkoja. He harjoittavat nopeaa ja silmäilevää lukemista eikä heidän tarvitse pysähtyä pohtimaan lukemaansa, koska he oivaltavat heti asian ytimen. Apunaan he käyttävät älypuhelinta, josta tirkistelevät viisaita asioita. Vähemmän heitä unet kiinnostavat, moni melkeinpä pelkää niitä.

Minä olen aina tuhertanut saman tarinan parissa pitkään, kääntänyt ja vääntänyt, lukenut jopa moneen kertaan. Ehkä se johtuu hitaasta järjenjuoksusta. Sellainen outo piirre minun lukemisessani on, että yritän nähdä tekstin kauneuden ja nauttia kirjailijan tavasta ilmaista tapahtumia. Minulla on taipumus jopa maistella äänteitä, arvioida miltä ne kuulostavat suomea osaamattoman korvaan ja ihmetellä sanojen kauneutta tai pöyristyttävää  rumuutta. Molempaa laatua suomesta löytyy ihan riittämiin. Joku Tolkien jopa ihastui niiden monimuotoisuuteen ja metsäiseen tuoksuun.

Vai olisiko pitänyt sanoa lemahdukseen. Bloggerin laskin on osoittautunut kiinnostavaksi tuttavuu-deksi. Uteliaana yritin saada selvää missä minulla on lukijoita tai edes sivun selaajia. Ilahduin kovin, kun jo alkuaikoina näin, että niitä oli Ukrainassa lähes saman verran kuin Suomessa. No onhan siellä rauhanturvaajia ja muitakin työtehtävissä ja ihan vain muustakin syystä.Ihmettelin tätä ilmiötä ääneen, ja seuraus oli että luvut Ukrainassa hupenivat. Venäjä nousi sen tilalle.

Seuraava kiinnostava ilmiö oli, että äkkiä ponnahtivat USA:n ja Saksan lukemat korkeuksiin, jopa 130-140: een viikossa. Suomen lukuhimoisten porukka pysytteli sadan tietämissä. Nämäkin suuren-moiset lukemat näivettyivät aikanaan, mutta eipä hätää: Alankomaissa minulla oli viimeisten tietojen mukaan 225 innokasta selailijaa ja lukijaa. Pohjoismaat sen sijaan pysyttelevät vakaasti vanhalla linjallaan, ettei Suomesta mitään kiinnostavaa voi löytyä. Parempi on kääntää meille takamus ja tähyillä Keski- ja Etelä-Eurooppaan.
Tänä aamuna koin sitten taas pettymyksen. Alankomaiden suomenkielinen intelligessi on suivaan-tunut brexitistä, koska silmäilijöiden määrä oli tipahtanut 51:een. Ihmettelenkin, että mitä ne brittien vaikeudet heille kuuluvat.

No, aikansa kutakin sanoi pässi kun päätä kerittiin. Olen elämän varrella kyhännyt monenlaisia kirjoja ja vihkosia. Kustantajia niillä on ollut sieltä täältä, vain pari tunnetumpaa ja nimekästä. Heidän kustannustoimittajilleen olen kiitollinen. Pari kirjaa tai kirjasta olen itse kustantanut, koska niiden luonteen takia eivät muut voineet tulla kysymykseen. Aiheet olivat liian paikallisia. Onpa joukossa yksi yksityinenkin mesenaatti. Päätin kokeilla myös kustantajia jotka tekevät kirjansa tilausten perus-teella, mikä on järkevää, jos potentiaalinen kiinnostuneiden määrä on pieni. Ne painotuotteet ovat uponneet kirjakauppojen salaisiin lokeroihin ja antaneet sijaa oikealle kirjallisuudelle, ajanvietteelle jonka lukeminen ei päätä pakota. Roskankin mainostaminen nostaa tyhjänpäiväisen seikkailu- ja ajanvieteromaanin menekin omakustanteiksi leimattujen kirjojen ohi ja lehtien kulttuuritoimitusten ylistävän huomion kohteeksi.

Tuleepa tässä mieleen, että miten olisi nykypäivinä käynyt monien sellaisten kirjailjoiden, jotka eivät aikoinaan suostuneet kustantajien tarjoamiin valjaisiin. Jotka viittasivat kynä kourassa ja kintaalla ajan genrelle ja tavalle ilmaista kirjoittamalla asioita. Heille, jotka näyttivät kieltä auktoriteeteille ja ryyppäsivät porukassa viinaa, vaikka lääkäri oli heiltä kieltänyt huonon seuran. Jotkut heistä passi-tettiin vankilaan kirjoittelemaan lappusille salaa, tai kalkituille seinille. Jotkut ammuttiin, jotkut ajettiin maanpakoon. Joillekin pidettiin oikeudenkäyntejä jumalanpilkasta vaikka he pilkkasivat vain tekopyhyyttä.

Vaan onhan kehityksessä myönteinenkin puolensa. Kukaan ei selvinnyt hengissä, eivät myötäilijät eivätkä vastaan haraajat. Elämä kohteli tasa-arvoisesti. Ja enimmäkseen lukijat ovat nykyään tyy-tyväisiä, voivat olla jopa faneja tai kirjallisuuden kriitikoita. He hyväksyvät huononkin kirjan jos se vaan on tarpeeksi hyvä, siis viihteellinen tai edes dekkari. Sellainen voi mennä kaupaksi jopa ulkomailla. (2019)