JOTA LINTU EI VARJOLLAAN  SIPAISE

 

Miete:
Pimeitä ovat polut, pimeitä
puiston kukat.

Turhaan ne nuokkuvat lammen pintaan

jota lintu ei varjollaan

sipaise eikä aurinko peilaa

                                 Kuva:  Varjot. (T.Yli-Rajala)



Saavuimme lammen rantaan ja muistin heti kaikki men-neet tapahtumat. Täällä me joskus kauan sitten sovimme, että kun myöhemmin tavataan niin kerrotaan mitä on saatu aikaan ja koettu tässä elämässä. Mutta nyt sain tietää, että hän olikin kuollut. Ja kun vihdoin olimme tavanneet vuo-sikymmenien jälkeen, tunsin pettymystä ja huomasin että pidin hänelle luentoa.

- Minä en pyri selkeästi  rakentuvaan kokonaisuuteen enkä johdonmukaisuudesta tiedä hönkäsen pöläystä, leuhkin hänelle.  - Mitä sellainen johdonmukaisuus muka on? Mistä johtamisesta on kysymys? Eikö tarinaa voi koota hypähtelemällä aiheesta toiseen, jättää tilannnekuvat löyhiksi. En piittaa keinotekoisesta osien liimaamisesta toisiinsa, en piittaa tarkasta kuvauksesta enkä ihmisten ulkonäöstä. Yhdentekevää miltä joku näyttää, mutta on tärkeämpää nähdä mitä joku tekee ja sekin, että miksi. Tai mitä joku jättää tekemättä. Ja ennen kaikkea, että mitä tuo joku ajattelee ja millaista unta näkee. Koen tapahtumat hetkellisinä häivähdyksinä, houkuttelen lukijan siihen luuloon että hän jopa osallistuu johonkin, vaikka onkin vain statisti unessa. Ja luuloon, että hän määrää henkilöiden olemuksen. Että hän voi kuvatun ihmisen vangita valmiiseen muottiin  eikä ymmärrä, että tässä muotissa on sitä virtuaaliviinaa jota meille viisaat juottavat. Enkä minä kauan vitkastele yhdessä ainoassa hetkessä, ohitan  tuokiot jatkuvana virtana olematta aina selvillä siitä mihin päin virta vie. Tärkeintä on havainto, että virta meitä kuljettaa. Joilla on korvat, he kuulkoot, ja joilla silmät, he nähkööt.

Hän kuunteli tarkkana mitä minä selitin, ja teki johtopäätöksensä. Useimmilta nykypäivien
itseään kunnioittavilta kriitikoilta puuttuvat nuo molemmat. Kyky kuulla ja nähdä, koska he kulkevat ohi silmäisemättä kaikkea sitä, mitä pitävät vain omakustanteena. Mikä erottaa elämäntyönsä kirjojen parissa tehneen ikäkirjailijan 30-50 vuotiaasta kriitikosta, jonka tunteet ja empatia ovat latistuneet silmäilevästä lukemisesta. Puuttuuko ikäihmiseltä itsekritiikki, eikö hän osaa kirjoittaa niin kuin halutaan, toivotaan ja vaaditaan? Jos tulosta arvostellaan, niin mistä hän saisi apua joka ei pyri hallitsemaan?

 Eikö riitä että kerrot tapauksen ja kuvaat siihen liittyvät ihmiset tekemättä siitä kaikesta oikuttelevaa kaaosta, tuttuni vainaja sanoi. Sinä sekoilet ajan kanssa. Et tiedä mikä päivä nyt on, tai mikä vuosi. Etkä välitä tietääkään. Kun minä alan lukea, odotan että saan palkaksi järkevän selityksen. Ja mielen-rauhan, koska näen että oikeus tapahtuu ja kaikki menee totuttuun tapaan. Ja että kaikki loppuu selkeästi, kun loppuun on taitavasti ensin johdateltu.

Mikä on järkevä selitys joka kelpaa kaaoksessa, minä häneltä kysyin. Ihminen on vain näkevinään kaikessa järjestystä ja muotoa, vaikka näkee todellisuudessa vain sattumien järjestämän sekasotkun. Mikä on oikeus jonka sinä näet tapahtuvan mellakassa, jossa tapetaan lapsia ja vanhuksia tai oikeus joka jättää sairaat hoitamatta?

Jos vääryys sallitaan, se sallittakoon vain vuoks vallan korkeimman, ei muuten milloinkaan, minä vielä muistelin. Selitys on totuttu tapa. En nyt muista kuka antiikin valopää nuo sanat sanoi, mutta hän näki vääryyden hyväksymisen samalla tavalla kuin sinä sen näet. Kaikki mikä tapahtuu, menee aina totuttuun tapaan, eikä mitään muuta kuin vääryys pääse tapahtumaan todellisessa elämässä, jos sellaista on. Siinä luulossa elävät vain vallanpitäjät. Pitkän kokemuksen jälkeen olen päätynyt tulokseen että elämä on lyhyt, ja silti siitä selvitäkseen monet tarvitsevat vain pelkkää ajanvietettä. Eikä kuolema piittaa siitä jääkö  työ kesken. Schubertin keskeneräinen on siitä sinulle hyvä esimerkki.

Olimme ehättäneet lammen rantaan, katsoin heijastaako se hänen kuvansa. Mutta minähän olinkin täällä nyt yksin. Aamupäivällä olin saanut tietää, että hän oli kuollut ja unohtanut sopimuksen. Silti minusta tuntui kuin hän olisi istunut viereeni lammen rantatörmälle, ja että me molemmat olimme ohittaneet taas murrosiän. (2019)