A  a m u y ö

                                                   

                                                                     Aika on syklinen näkökulma

Kirjoittajat pyrkivät realistiseen tyyliin. Heistä enemmistö on niin yksivakaata porukkaa, ettei mielikuvituksella ole sanan sijaa. Sellainen vaikutelma syntyy väkisinkin, kun rutikuivaa tekstiä jyystää sivutolkulla. Lukijatkin ovat samanlaisia. Jos heille väittää Marquezin tapaan, että lehmä lentää, niin he heittävät epäuskoisen katseen. Ei kai? Nyt kyllä huijaat!

Maaginen realismi tai hulvaton Bulgakovin tai Kafkan realismi on käsittämätöntä puppua. Kafka kertoi virkamiehestä joka aamulla herättyään koki olevansa iso syöpäläinen. Suomalainen kustantaja olisi työntänyt moisen käsikirjoituksen roskakoriin tai käyttänyt sitä saunan peään sytykkeeksi. Siksi hän niin olisi tehnyt, koska hän tuntee lukijoiden varman maun. Eihän moinen väite voi millään olla totta. Muodonmuutos on jostain syystä silti klassista tekstiä, jota vakavamieliset totuuden torvet lukevat silmiä räpytellen. Jos jaksavat lukea useampia rivejä ennen kuin uuvahtavat.

Kun kirjoitat fiktiivistä tarinaa histoiallisesta tapahtmumasta, sinun on syytä etsiä kaikki mahdolliset primääri- ja sekundäärilähteet, tutkailtava ja punnittava mikä oli totuus. Ei ihmisille voi syöttää mitä tahansa joutavan päiväistä puppua, on ero epätodennäköisyyden ja hurskaan totuuden välillä. Sehän tiedettiin jo Neuvostoliitossa. Totuus on vain löydettävä. 

Minä tässä luennoin asiasta, joka on itsellekin vaikea. Olen aina avannut unen avaimilla näkymät peilien läpi, mutta kuka sitä uskoo. He vain katsovat silmiin ja arvelevat, että näet vain unta, et totuutta. Olen muutaman kerran yrittänyt kuvata kokemuksia ja näkymiä, joita lukijat pitävät turhina. Niitä ei voi koskettaa ja ne voi nähdä eri suunnista erilaisina. Minä tietysti vetoan kvanttifysiikkaan ja muistutan, että saman kohteen voi nähdä samaan aikaan kahdessa tai useammassa paikassa. Ja ne kaksi tai useampikin ovat yhtä tosia.

Jos yritän kirjoittaa romaania tai pitkää novellia peilimaailmasta joka on unta, kertoo satunnainen lukija ettei ymmärtänyt yhtään mitään. No, minkäpä sille tekisi. Tottahan on, ettei jutun rakennetta ole helppo pitää koossa, jos raamit häilyvät ja kuvat muuttuvat äkkiä ihan toisiksi. Nurkassa istuva vanha mies voi äkkiä muuttua nuoreksi naiseksi, jolla on menneisyyden kasvot ja syvät, mustat silmät. Miten tämän voisi todistaa lukijalle, jonka maailma koostuu vain tunnetusta materiasta, mutta joka ei ole koskaan kuullut, että maailmankaikkeudessa pimeä, näkymätön ”aine” on vallitseva, Sen ohessa on energia, jota me emme tunne. Molemmat on nimetty tunnetun maailman käsitteillä. Mitä sanoo skeptikko, joka väittää, että vain näkyvä materia on totta. Olemassa olevaa on vain se, minkä hän voi selittää ja kaikki muu on hallusinaatiota. Tästä syystä skeptikot julistavat mielellään olevansa ateisteja, koska heidän on vaikea tunnustaa toista olemisen tasoa. Että sekä hyvä että paha kykenevät ihmisen mielessä materialisoitumaan. Vilkaise televisiota ja kuuntele uutisia niin tämä totuus paljastuu sinulle. Hyvä on on ja ei ei arvelivat muinaiset kristityt filosofit. Minusta tuntuu, että totuus on se yksinkertaisin vaihtoehto. Se on ja on.

Sonaatti neljälle viululle ja yhdelle haitarille ei ole romaani, vaan unen peilistä  kumpuavaa tajunnanvirtaa. Sillä ei ole suuntaa eikä  se tähtää mihinkään. Sen tueksi on järjetöntä etsiä primääri-lähteitä. Se vain on, ja sellaisenaan ansaitsee olemisensa yhtä lailla kuin typerä kirjainten jono, joka tähtää vain ajankuluun. Joka on muka romaani, ja joka täyttää muiden sille asettamat muodot ja reunaehdot. 

Asia: Absurdi fiktio. Maaginen realismi. 

Mietteitä:

Jos aiot saada palautetta, ole valmis maksamaan siitä.

Kafkan arkipäivää ei aina juhlasta erota.

Jospa minä olenkin vain jonkun ajatuksissa.

Kova paikka, kun runo vaihdetaan lakitekstiin.

Oppi on uskonnon paradigma.

 

LEPAKOITA

                                        Selältä tuulee. Akvarelli,   2o22

Yöstä irtoaa lepakoita, jotka sitten huomenna riippuvat missä sattuu. Panin päivä-kirjan hetkeksi syrjään ja tuijotin hiipuvaa takkatulta. Kekäleitä ne jo olivat, ja hehkuvat punaiset silmät tuijottivat minua vastaan. Et ole yksin ongelmiesi kanssa, kaikki tuttavatkin ovat niistä tietoisia. Niin se minulle kuiski. Olin illan mittaan soitellut joillekin tuttaville, jotka kaikki olivat entisiä ystäviä. Heiltä oli turha odottaa myötätuntoa. He kohauttivat olkapäitään ja muuttivat puheenaihetta. Kun   kerroin heille, että huono onni seuraa minun askeliani, he väittivät että poden vainoharhaa. Ei sinua kukaan seuraa eikä kukaan ole sinusta kiinnostunut, olet liian näkymätön. Pidä enemmän ääntä itsestäsi, ponkaise kokouksissa pystyyn ja huuda mielipiteesi. Älä murjota ja vaikene, koska he luulevat että sinä et joko ymmärrä tai et halua osallistua päätöksentekoon.

Niin he minua yllyttivät. Tein kerran noiden neuvojen mukaan ja sain porukan silmittömästi raivostumaan. Et sinä noin voi ajatella, se ei ole sopivaa eikä solidaarista. On hyväksyttävä yhteisesti päätetty menettely eikä siinä ole varaa poukkoilla syrjäpo-luille. Mitä siitä tulee jos kaikki saavat ajatella vapaasti ja kannattaa ketä haluavat. On yhteisesti päätetty ketä äänestetään ja miten asioita viedään eteenpäin ja mihin kehitys suunnataan. Seurataan sosiaalista mediaa, se on kehittävää. Älä sinä kuvittele liikaa itsestäsi ja lakkaa miettimästä. Muut ajattelevat puolestasi.

Että minä olen muka näkymätön? Sosiaalinen media on käärme, joka luikertelee kotini ovista sisään. On syytä varoa taipumasta sen neuvoihin. Sillä on kaikkialla omat perässä juoksijansa, jotka tunkevat myös työpaikoille ja määräävät siellä mihin nurkkaan kaappi pannaan. Ne puuttuvat pukeutumiseen ja puheisiin, keskustelut muuttuvat riitelyksi. Niiden näkemys demokratiasta on, että jokainen noudattaa yhteisiä pelisääntöjä jotka on mielipidejohtaja luonut. Tärkeää on myös tasa-arvo, jonka mallit on otettu Orwellin romaanista Eläinten vallankumous. Kun työpaikalle ilmaantui jostakin ihminen, jolla oli ollut vaikeuksia ihmissuhteissa, tunsin empatiaa häntä kohtaan. Se on nyky-yhteiskunnassa kielletty luonteenpiirre. En ponkaissut pystyyn pitämään puheita enkä piitannut niistä demokratian puolustajista, jotka kävivät uhkailemassa ja haastoivat ilmiriitaa. Teeskentelin tietämätöntä, kun he kävivät salaa valittamassa, etten piitannut heidän käskyistään. Riita ilmaistiin sanomalla, että teemme näin, vaikka esimies oli paikalla.

Takkatuli on hiipunut ja lepakot kadonneet yöhön.

Sellaiseksi on maailma muuttunut. Ajattelen, että he ovat niitä öisiä lepakoita, jotka nyt päivänvalossa riippuvat kaikkialla missä päätöksiä tehdään. He valitsevat uutiset ja muokkaavat ne mieleisikseen. He valitsevat suunnan, jolta ei pidä astua harhaan. Ehkä minä voisin vähitellen unohtaa heidät ja keskittyä pohtimaan missä on päämäärä ja onko sen joku joskus löytänyt. Napsautan levyn pyörimään ja keskityn kuuntele-maan Bachin sellokonserttoa. (2023)

Mietteitä:

Vaiteliaisuus on myöntymisen merkki. Paitsi työpaikalla

Vakavin huhuista on valuutta. Se heiluttelee meitä

Valkoiset kanat eivät siedä mustaa kanaa joukossaan, koska tuntevat kukkonsa käytöstavat

Velallinen on sijoittaja, jota pankinjohtaja ei tervehdi

Venäläisiä sorretaan Baltiassa

KAIKENLAISTA PITÄÄ IHMISEN KÄRSIÄ

                                                                      Mieliala maassa.                                                      

Kävelimme kotimatkaa. Oli himmeä keväyö. Lumet olivtat sulaneet jo ajat sitten, punakylkirastas vihelteli paikallisella murteella lemmenlaulujaan. Ne häiritsivät minua, koska minun nuori lempeni oli saanut pahan kolauksen.Tyttö johon olin ihastunut, seurusteli toisen kanssa ja odotti nyt lasta. Kuuntelin porukan jaarittelua ja minun sappeni kiehui. Annoin muiden mennä menojaan ja pysähdyin ojan partaalle. Kusaisin oikein olan takaa ja sanoin muutaman hävyttömän sanan keväästä ja rakkaudesta. Joku heistä kääntyi ja huusi, että mitä. Minä sanoin että ime sitä. Se oli sosiaalinen interaktio jossa vektorit keikahtivat vinoon. Kiukkuisena minä lähdin tarpomaan toista tietä, aikomuksena häipyä täältä hevon kuuseen. Niin ainakin ärhentelin mielessäni ja heitin vielä tyytymättömän silmäisyn punakylkirastaaseen joka vihelteli muina miehinä tolpän päässä. Sinäkin siinä, tuhahdin tuolle pälyilevälle linnulle jolla kuului olevan äänenmurros. 

Kaikenlaista pitää ihmisen kärsiä, mietiskelin itsekseni. Että sekin flikanhatikka meni ansaan jonka oli viritellyt tyyppi, joka aina rehenteli rakkauselämänsä saavutuksilla. Minulla oli etuoikeus, koska hän, tämä kyseinen tyttö, oli luonut vietteleviä katseita ja vilhautellut hymyjä joista voi päätellä paljon. Kotona kirjoittelin hänelle runoja ja kuuntelin grammarin savikiekkoja joissa artistit vonkuivat selvällä suomella. Cry my heart, irvailin mollisävyistä musiikkia, jonka panisin kotosalla taas pyörimään. Mutta minun sanani olisivat suomalaiset. Kun kilpailijani näen, kerron hänelle mitä ajattelen siitä, että hän liehittelee tyttöä ja nimittelee tätä selän takana ansarikukaksi. Siis äitin ja isin tyttö, jota on piiloteltu kodin turvassa. Ja on nyt sitten kuuleman mukaan siunatussa tilassa.

Vaan niin siinä kävi, että kun myöhemmin jouduimme nokitusten sen leuhkan yljän kanssa, puhe pyöri aivan muissa ja jonnin joutavissa asioissa. Hän halusi ostaa minulta saksofonin, koska en osannut muka nuotteja. Hän kysyi, että osaisinko minä soittaa Flamingon kuin Earl Bostic. Totta kai minä osasin, mutta en hänen kuultensa. No entä osasinko minä muka sanoa kuinkakin monella kielellä että minä rakastan sinua. Tämä kysymys oli tietysti silkkaa ärsyttämistä,, sillä hän oli jostakin saanut haraviinsa, että minä ihastelin hänen ansarikukkaansa. Luettelin hänelle kaikki lorut perätysten; hyvä että olin opettellut ne usealla kielellä, koska halusin tehdä vaikutuksen. Niiden tavallisten kielten, jotka kilpaileva urho osasi, lisäksi annoin  näytteet espanjan, italian ja viron kielistä. Tyyppi mykistyi niin, että sain tilaisuuden lähteä omille teilleni. Hasta luego a la semana que viene, sanoin vain ja heilautin kättä, ja niin jätin kilpailijan räpyttelemään silmiään.

Elämänkokemus oli kuohuttava. Kilpaileva ylkä oli minua vanhempi ja niin he vain päätyivät lopulta pakkoavioon aivan liian nuorina. Tämä mielipide oli yleinen siinä vanhoillisessa ympäristössä, jossa me nuoruuttamme aikuisuutta kohti hioimme. Olin juuri päässyt aliupseerikoulusta kun tuo ansarikukka käveli kadulla vastaan. Hän työnsi lasten vaunuja, niin että kyllä siinä jokunen sanakin vaihdettiin. Katsoin viatonta pikkuista vaunuissa ja kysyn vähän sarkastisesti että wie geht es dir. Sarkastisesti siksi, että muistin kuinka hän vihasi saksankieltä.

Se johtui opettajasta, joka hänen mielestään muistutti Himleriä. Niin muistutti hänen aviomiehensäkin, minun mielestäni. Minut nähdessään lapsi alkoi parkua ja omatuntokin ahdistella. Marssin kotiin ja käskin Earl Bosticin soittaa sitä Flamingoa. 

Kemissä vaan vilhautethan, ei Hämeessä.

Flikanhatikka = tytön tyllerö

Mietteitä

Takin kääntäjällä on ylikäymätön ongelma. Puupalttoo.

Totuus istuu yllättävissä paikoissa ja sillä on januksen kasvot

Työtön! Älä häiritse ministeriä, hän pohtii ongelmaasi

Uusnationalismi on imperialismin jälkeinen neuroosi

Rikkaruohot eivät sovi puutarhaan, mutta kauniita tauluja niistä on maalattu

 

P u t t e

                                               Puten kaveri tänään, se hoo moilanen.

Mitä minä sinun kanssasi tekisin, opettaja huokaili. Luokallinen neropatteja kuunteli häntä vähän noloina, jotkut vahingoniloisina. Opettaja nosti kaikkien näkyville Puten ainekirjoituksen. Harakanvarpaita jotka minun silmissäni näyttivät melkein taiteelli-silta. Hän luki myös näytteitä Puten hengentuotteesta, tytöt tirskuivat. Minä tunsin myötätuntoa ja näin, miten Puten pää painui alas. Hän tuijotti pulpetin pintaan raavittuja hieroglyfeja. Vuosien takaisia nimikirjaimia. Minä vältin hänen pälyilevää katsettaan.

Älä siitä piittaa, sanoin hänelle myöhemmin Puten kotona. Annoimme kissaslle sapus-kaa ja hän esitteli minulle uusia inkkarikirjoja. Hopeahaukka, sen minä halusin laina-ta. Hänen kotinsa oli ahdas huone piharakennuksessa ja siitä oli ulko-ovi suoraan ulos. Putella oli yksi ainoa reikäinen villapaita, jonka minä olin hänelle antanut. Äiti käski viedä sen hänelle, kun se oli jäänyt veljeltä pieneksi. Eikä siinä silloin vielä reikiä ollut. Kun kouluun tuli amerikanpaketteja, niin melkein kaikki saivat kokonaisen paketin, mutta muutamat vain puolikkaan. He olivat köyhimpien perheiden lapsia, likaisia ja rääväsuisia pahiksia. Nämä pojat polttivat salaa tupakkaa ja niillä oli joskus jostakin kähvellettyä pöytäviinaa eväspullossa. Ne yrittivät houkutella Puttea mukaan puuhiin-sa, mutta tämä ei kai halunnut.

Vaikka Puttea karsastettiin kuluneiden ja likaisten vaatteiden takia, niin minä seurus-telin hänen kanssaan välitunneilla ja kotimatkoilla. Tunsin myötätuntoa kaveria koh-taan, joka ei ollut niin tyhmä kuin opettaja antoi ymmärtää. Kun Putella ei ollut pai-neita eikä häntä tarkkailtu, hän osasi lukea ja kirjoittaa siinä kuin muutkin. Huomion kohteena hän muuttui sulkeutuneeksi. Opettaja heitti minuunkin joskus arvioivia sil-mäisyjä, koska ei voinut ymmärtää mitä empatia merkitsee. En sitä minäkään ymmär-tänyt, mutta se nousi jostakin sielun syvyyksistä ihan huomaamatta. Jälkeenpäin olen ajatellut, että Putte kuului niihin joista Jeesus sanoi, että autuaita olette te köyhät, sillä teidän on taivasten valtakunta. (Tuom. evank. Log 81) Lipaston päällä oli perhekuva. Vanha mies, huivipäinen nainen ja kaksi pikku-poikaa. Tuo on mun veli. Putte sanoi ja osoitti toista poikaa, joka oli hänen näköisensä. Se on kuollu sillon kun me tultiin tänne sodan jälkeen. Mä en muista sitä, mutta äiti on kertonu. Isäkin kuoli sodassa, mutta ei me tiedetä missä sen hauta on. Joku opettaja sano kerran että se oli punikki, mutta en mä tiedä mitä se sillä tarkotti. Äiti sano, että se oli hyvä isä.

Mietin asiaa vähän. Minullakin oli hyvä isä, eikä se kuollut sodassa. Mutta äiti sanoi joskus, että sotaan lähti eri mies kuin se joka sieltä palasi. Vuosikymmeniä kului ja eräänä päivänä silmiin osui lehtijuttu. Hautajaiset jossakin Helsingin lähistössä. Kola-rissa oli kuollut moottoripyörällä onnettomuudessa mies, lapsuuden ystäväni Putte. Tilaisuudessa oli iso joukko kavereita, jotka muistivat hänet nuoren perheen hyvänä isanä.(2023)

Mietteitä:

Ystävyys venäläisten kanssa ei tunne rajoja

Äiti Venäjällä on paljon ottolapsia. He ovat kaikki komennuksella Ukrainassa.

Onko elämä vain metafora?

Älä vilkuile taaksesi. Aika ajaa sinua takaa.

 

LAPSEN SILMÄT

                                                            

                                                            Suviyö.  Öljy 1990  T.Y-R.

Hän tuli kotiin pienessä nyytissä ja parkui elämänmuutosta. Me olimme uteliaita, hän ja minä. Katsoin häntä silmiin ja niin hänkin minua. Silmät olivat siniset, minulla ruskeat. Minä en osannut sanoa mitään, ja niin hänkin vaikeni. Syntyi hetken hämmentynyt hiljaisuus. Hän ojensi kättään, kuin olisi halunnut tarttua kiinni. Mutta joku sanoi, ettei tuon ikäinen vielä ymmärrä eikä näe niin, että osaisi ottaa osaa ympäristön tapahtumiin. Hän vain katsoa killitti vakavana ja vasta vuosia myöhemmin sain nähdä hänen hymynsä ja naurunsa. Aina silloin kun siihen oli aihetta. Muuten hän oli mietteliäs. Kun hänen katseensa tavoitin, se näytti pelästyneeltä. Elämä on kuin lapsen uni, sanoi joku.

On ihmisiä jotka puhuvat maireasti kohtalosta. Niin että minkä sille teekee kun elämä kuljettaa ja kohtalo määrää. Minä en usko fatalismiin, uskon vapaaseen valintaan. Meillä on sellainen lahja, että osaamme sotkea asiat ja syyttää virheistä aina muita. Kohtalo on maalitaulu johon suuntaamme puolustuspuheet ja syytökset, vaikka itse teemme kaikki typerätkin vailnnat. On vaikea ymmärtää, että jos jollakulla on hallussaan jotain, hänelle annetaan lisää. Jolla ei ole mitään, häneltä otetaan pois sekin vähä mitä hänellä on. Ei se ratkaise mikä on oikea ja mikä väärää. Se on epäoikeudenmukaisuutta. 

Vuosikymmeniä myöhemmin, aikuisena hän valitti tuollaista kohtaloa. Minä en osannut sanoa siihen mitään, koska olin yhtä neuvoton. Hän oli kokenut vastoinkäymisiä toinen toisensa perään. Apua ei osattu antaa, koska ongelmat olivat pesiytyneet tiukasti häneen itseensä ja hänen tekemiinsä valintoihin. Kun nyt katsoin noita lapsen silmiä, näin niissä itsetuhon ja kuulin lapsen äänen, auta minua isä. 

Hän kertoi kokemuksesta rautatieasemalla. Junaa odotellessa paikalle ilmestyi nainen joka ennusti. Ystävä sai arkisen povauksen siitä mitä on odotettavissa. Minun lapseni kohdalla ennustajan ilme valahti vaikeaksi ja kuvaus tulevaisuudesta oli mitään sano maton. Ennustaja lähti pois ja näytti järkyttyneeltä. 

Luulen että ennustaja näki edessään samat tyhjät ja värittömät kasvot jotka minäkin näin unessa ennen hänen kuolemaansa. Samat hämmentyneet lapsen silmät, jotka näin vuosikymmeniä sitten, mutta nyt ne olivat vihertävän harmaat ja tyhjät. Miksi et auttanut minua? (2023)

Mietteitä:

Takinkääntäjä!  Muista että napitus on nyt selkä puolella. 

Tiedoksi torpparit! Isäntä on muuttanut Brysseliin.

Unionit tarvitsevat kansoja. Kansat eivät tarvitse unioneja

Totinen Jumala! Etkö ymmärrä, että minä laskin vain leikkiä.

 

A I K A

                                                                                                        Aika on syklinen näkökulma

Minulla oli viikon vanha kuume. Makasin kamarin vuoteella silmät kiinni ja kuuntelin aamuisia ääniä. Äiti puuhasi veljen lähtöä Vaasaan. Kuuntelin hänen huolestuneita neuvojaan. Veli oli vasta kahdeksantoista, eikä ollut koskaan viipynyt yksin pitkien matkojen päässä. Nyt hän oli lopettanut koulun kesken ja aikoi tehtaalle töihin. Kitaraa ei voinut ottaa mukaan, siitä oli puhe. Et sinä siellä kauan viihdy, äiti kuului sanovan. Siellä tehdään töitä eikä soitella, usko pois. Ei soiteltu koulussakaan, veli kuului sanovan. Minä pääsen siellä hitsarin oppiin, enkä aio tulla takaisin.

He kuiskivat hiljaa etten minä heräisi. Veli hiipi vuodetta kohti ja kiinnitti jotain minun ranteeseeni. Sitten joitakin sanoja lähtemisestä, ja kuulin kuinka ovi avattiin ja suljettiin. Outo ikävä valtasi mielen, piti nieleskellä. Silloin en vielä tiennyt, mutta nyt tiedän, että veli katosi elämän pituiselle matkalle . Ei siinä ehditty hyvästellä, ei edes tiedetty oliko hyvästelyyn aihetta. Kun heräsin, näin vain kitaran seinällä tutussa naulassaan. Jos sitä vahingossa hipaisi, jäi korviin soimaan viimeinen mollisointu hänen jälkeensä. Etkö uskalla mua rakastaa, miksen vastausta sulta saa.

Hän oli kahdeksantoistiaana rakastunut romanityttöön. Onko sydämesi levoton, kun yksin se on. Suhde oli päättynyt traagisesti eroon, koska kummatkaan vanhemmat eivät sitä hyväksyneet. Liian nuoria muka. Levoton sydän ajoi hänet uuteen ympäristöön ja unohdukseen, niin kuin toivottu olikin. Veli alkoi etääntyä kotoa, mutta kävi kyllä silloin tällöin. Hän oli löytänyt uuden elämän ja jatkoi opintojaan omin avuin. Joskus aikuisina muisteltiin lapsuuden ja nuoruuden aikoja. Hän kantoi kaunaa monista asioista, jotka minulle olivat vaikeaselkoisia. Hän oli katkera sellaisistakin asioista, joihin ei voitu itse vaikuttaa. Siitä että isä lähti sotaan ja viipyi siellä vuosikausia. Että oli elettävä köyhinä ja muutettava paikasta toiseen. Että sotien jälkeen elettiin puutteessa ja melkein nälässä, että korvakivut ja monet muutkin vaivat seurasivat huonoa ravintoa. Lapsuudesta jäi katkera muisto, johon kuuluivat myös vanhempien väliset riidat.

Käveltiin joskus kotipuolessa pitkällä lenkillä. Hän kertoi minulle vanhoista traumoistaan. Häntä oli kohdeltu väärin ja minua oli lellitty lapsesta asti. En voinut ymmärtää miten se kaikki näkyi. Älä anna vihasi viipyä yön yli, sanoin hänelle viisaasti. En minä vihaa, hän sanoi. Olen vain katkera. On vaikea antaa anteeksi. Mitä anteeksi annettavaa sinulla on, kysyin ja saatoin hänet junaan asti. Juna lähti vierimään kohti etelää, eikä hän enää vastannut. 

Mietin paluumatkalla miksi pitäisi antaa anteeksi sitä, että syntyi nuoremmaksi. Sitten muistin kellon. Se oli vieläkin ranteessa ja sen numerotaulussa oli roomalaiset numerot. Nyt se näytti pysähtynyttä aikaa, sellaista jota ei voinut keriä takaisinpäin. Joku sanoi, että meidän länsimaalaisten aika on lineaarinen, mutta minun on sitä vaikea uskoa. Minun aikani kulkee sykleissä ja jokaisen hetken tunnen tässä ja nyt. Aika piileksii esineissä ja tapahtumissa, se ei koskaan katoa. Ja muistoissa se piileksii. Jokainen ihminen pyörii ajan myllyssä ja kolhii toinen toistaan. Se on elämää, jossa kaikki ovat syyntakeettomia. (2023)

Mietteitä:

Tunnistatko vapaamielisen? Hän on se, joka ei anna muille puheenvuoroa

Tyyli, mitä se on? Ei sitä mikä on tai miksi, vaan miten

Vaimo tuo lineaariseen aikaasi syklisen näkökulman

Tyotönkin ansaitsee kiitoksen. Hän työllistää useita byrokraatteja

VALO JOKA MEISSÄ ON

Tämä syksy.  Se riettaasti  kattoja vihmoo, koivuja kaulailee

ja korviin kuiskii

                                                  

                                                                      Parakki.  

Juomavesi tuotiin hevoskärreillä jostakin kaukaa. Siellä oli lähde. Vesi laskettiin ovipielessä jököttävään tonkkaan, jonka kannen isä oli maalannut punaiseksi. Mistähän syystä, sitä em tiedä. Parakkien eteen oli istutettu pyöreisiin multapenkereisiin kehäkukkia. Niiden keltaiset silmät tähyilivät taivaalle, jossa puski tuuleen kaksitasoinen lentokone. Veli sanoi, että se on hävittäjä. Hän veisti niitä mallin mukaan puupalikoista, maalasi ne hopean värisiksi. Niihin tuli hienot laskutelineet, joiden pyöriksi hän etsi äidin lankalaatikosta pienet mustat napit.

Meillä oli keittiö ja yksi olohuone, jonka seinustalla oli kellertävistä tiilistä takennettu uuni. Siihen viritettiin talvisin tuli. Koivuhalkoja noudettiin ulkovarastosta. Ruokaostokset tehtiin kaupungissa, joka oli kolmen kilometrin päässä. Sinne matkattiin linjurilla tai moottori-junalla, joka pysähtyi varikon portin lähellä. Maitoa noudettiin kymmenen kilometrin päästä, Öijan kylästä. Siellä oli maalaistalo, josta meillä oli maitotinki.

Kun juna lähestyi pysäkkiä, kuului jo etäältä sen moottorin möyrintä ja kiskojen kolke. Me pojat pantiin joskus kiskolle markan lantti, joka junan mentyä löytyi lattanaksi litistyneenä radan varrelta. Portin edessä olevan tasoristeyksen ohittivat useimmiten tavarajunat, jotka veivät kuormansa Ykspihlajan satamaan. Huuruisina talvipäivinä matkustajaliikenteeseen oli pantu vuosisadan alun kulmikkaita puuvaunuja, joiden nurkissa oli kamina. Veli sanoi, että ne vaunut olivat sellaisia kantti kertaa kantti kertaa lippa vaunuja. Sisätiloissa palelsi, mutta onneksi matkat olivat lyhyitä.

Varikolle pääsi vain vartiotuvan kautta. Siellä oli vartio, jolla oli konepistooli ja kypäri. Portin lähellä näkyi iso varasto, jonka eteen oli tuotu rivi tykkejä. Me pojat kuljettiin var-tiotuvan läpi vaivatta, meidät tunnettiin koska saunakin oli siellä piikkilanka-aitojen takana. Se oli everstin asunnon kellarikerroksessa, ja talon pihalla hölkkäsi iso susikoira jota pelät-tiin. Saunamatkaa oli puolisen kilometriä. Sitä käveltiin tähtikirkkaina pakkasiltoina, kun kuu heitteli valohuntunsa lumisen maiseman yli. 

Iltapäivällä joskus syyskuussa istuttiin keittiössä pöydän ääressä syömässä hernekeittoa. Kovin kummoisia eivät ateriat olleet. Sitä keittoa, näkkileipää ja vedellä jatkettua maitoa. Äiti nimitti sitä kurriksi. Isä viipyi vielä työssä, hänellä taisi olla jokin päivystysvuoro. Ul-koa kuului rapinaa, sieltä pyrki joku koputtelemaan ovea. Kolkuttajalle avattiin, ja sisään työntyi rähjäisissa vaatteissa mies, vähän kumara ja anteeksi pyytelevän näköinen. Löytyisikö jotain syötävää? Mies silmäili pöytää ja näki hernekeiton.

Hän sai lautasen ja lusikan, piimää ja näkkileipää. Istui pöydän ääreen ja teki outoja käsi-merkkejä otsalleen ja rintaansa. Me veljen kanssa katsoimme kummeksuen. Äiti jutteli miehen kanssa, kyseli mistä tulee ja mihin on menossa. Ateriansa jälkeen hän jäi hetkeksi istumaan ja lämmitteli puuhellan kupeessa. Sitten kun mies oli lähtenyt, veli kysyi että mitä se huitoi käsillään ennen kuin alkoi lusikoida. Äiti oli hetken hiljaa ja näytti kuin olisi muis-tellut. Se mies oli kreikkalaiskatolinen, hän sanoi. Se teki ristinmerkin ja kiitti ruoasta.

Minä mietin ja tunsin myötätuntoa yksinäistä vaeltajaa kohtaan. Minne hän meni ja mistä tuli. Mikä pani äidin tarjoamaan ventovieraalle ruokaa ja hetken rauhaa lämpimässä kodissa. Kysyin äidilttä miksi teit niin, vaikka kukaan ei käskenyt. 

Äiti katsoi minua ja sanoi. - Kyllä joku käski. 

Miehen hahmo viipyi vielä hetken pihaportilla, josta hän lähti hitaasti kohti kaupunkia. Kä-vellen. 

-  Äiti jatkoi keskeytynyttä lausetta. Se joka käski, on  Se valo joka meissä on. (2023)

Öija, = ruotsinkielinen kylä 

Mietteitä:

Opittu viisaus ei periydy. Miten on viisauden oppimisen laita? 

Oppi on uskonnon paradigma. 

On näytelmiä joissa pääosaa esittävät kulissit.

 MIHIN AIKA ON PAENNUT

 08.10. 86 vuotta

Ystävän Aulis Aarnion muistolle.

Miete: Hiljaisuus muka. Ja täynnä ajatuksia.

Monet tiet ja polut ovat tulleet tutuiksi. Joka kesä minä käyn kääntymässä portilla, joka on jätetty keskelle pensasaitaa. Siellä jossakin on piilossa talo, jota olen vain kerran käynyt vilkaisemassa. Se on yksinäinen ja autio, sen pihoilla ei liiku ketään. Kesällä, heinäkuussa polun varteen kasvaa pitkävartisia pietaryrt-tejä. Syksyisin käyn niitä tervehtimässä joka päivä. Pensasaidan vierustoilla kasvaa myös valkovuokkoja keväisin, ja etäämpää kuuluu sepelkyyhkyn kujerrus, ja punakylkirastas. Ilmassa tuoksuvat kukat, rikkaruohot ja entiset puutarhakukat, jotka ovat karanneet vapauteen. Heinäkuussa ojien pientareita täplittävät puna-ailakit. Parhaaseen kukinta-aikaan teknisen osaston pyövelit käyvät katkomassa niiden kaulat, leikkurit päryyttävät säikyt linnut pois, ne lehahtavat tästä hetkestä ilmojen pyörteisiin. Männyn juurelle kasvanut kurtturuusu leikataan ja myrkytetään, horsmien vaalea puna on kadonnut menneelle vuosisadalle.¨

Olen aikamatkalla ja tiedän, että tätä kaikkea minä tulen kaipaamaan. Vuodenaikoja, niiden tuoksuja. Linnun laulua ja tuulen hyväilyä. Pelkoa ja rakkautta, puhumattomia sanoja. Läheisen ihmisen kosketusta, rakastunutta himmeää katsetta. Mutta nyt aika ajaa minua kaikesta yhä etäämmäs, kohti mustaa aukkoa josta kukaan ei ole muka koskaan palannut.

Kesää tuoksuineen ja tuulineen, tihkusateineen ja helteineen minä kaipaan jo nyt kun syksy tulee. Se on kuin mennyt elämä toisessa ulottuvuudessa. Nuuhkin puiston maatuvia lehtiä ja seuraan niiden kieppumista kohti kuolemaa. Silti ne herättävät toivoa, sillä niissä ovat kaikki värit ja niistä hehkuu vielä vähän aikaa elämä, joka katoaa ja vaihtuu taas kerran muistoksi ja kirlian kuviksi. Korvissa soi etäisenä Schubertin Winterreise sarjan nostalginen Gute Nacht. Talvella, kauan sitten minä katsoin kaukoputkella mustaa taivasta ja näin siellä Venuksen sirpin. Kiinnitin silloin seinään neulalla kirjan välissä kuivatun vaahteran lehden, jonka pintaan kirjoitin mennyt aika. Veli pysähtyi sen kohdalle ja luki tekstin. Hän ei tiennyt, että se oli kuva joka projisoitui tulevaisuuteen. Hän ei tiennyt, että aika on anakronismi, joka lepattaa aina pois eikä anna tarttua kiinni. Se on kuin minun sydämeni rytmihäiriössä. Voi minua, minne aika on paennut kysyi Nietzche.

Tuoksuja ja värejä, elämän muistoja minä tulen kaipaamaan.

Minun veljeni aika lehahti tuntemattomuuteen jo kauan sitten. Minä katselen vielä kevättä ja kesää, nuuhkin niiden tuoksuja. Olen tullut vanhaksi ja tuntuu siltä kuin kävelisin tyhjän päällä. Käykö minulle kuin sille opetuslapselle, joka säikähti vellovaa vettä ympärillään, koska oli menettänyt uskonsa olevaan ja oli vähällä hukkua.

Viimeiset kukinnot pientareilla ovat saaneet kirkkaan kuurahunnun, taivaalta sataa tähtiä. ja minä kuuntelen taas hiljaisuutta. Vielä minä elän, ja kun aika loppuu, jään kaipaamaan vuodenaikoja, niiden tuoksuja. Lintujen laulua ja tuulen hyväilyä, Pelkoa ja rakkautta minä kaipaan ja puhumattomuutta. Läheisen ihmisen kosketusta, rakastunutta himmeää katsetta. Kaipaan tätä elämää. (2023)

Haku: Aulis Aarnio.

Mietteitä:

Kuolemallakin on elämäntehtävä

Merkkien palvominen on oire aivojen rappeutumisesta

Monesti viisaus käy etupäässä takaperin ja huomaamatta

Moni sahaa innokkaasti Euroopan kulttuurin oksaa, jolla istuu

Nykyisyys on menneisyyden meren pintavaahtoa

KAAPATTU  MINUUS

                                                                

Puhelin soi. Oletko se sinä, ääni kysyi. Jäin hetkeksi miettimään. En ole varma, sanoin äänelle. Ehkä minä olen unta jota joku näkee. Kun puhelin alkoi soida, ajattelin, että se on nyt hän. Sama aikuiseksi kasvanut, joka murrosiässä, kolmetoista vuotiaana merkitsi minun nimikirjaimieni perään = 0.  On yhtä kuin nolla. Nyt minä haluaisin kysyä miksi niin teit, mutta tänä aamuna näin lehden kuolinilmoituksista, että sinä olet vainaja. Olemme tässä elämässä päässeet melkein yhtä pitkälle. Sinä sinne, minä tänne.

- Sinä olet väärässä, ääni sanoi. Etkö muista? Minä olen se, jonka kanssa juteltiin siitä mitä meistä joskus tulee sitten aikuisina. Sinä sanoit, että minusta tulee joku kauppias tai sellaista, ja minä sanoin, että sinusta tulee varmaan munkki. Koska olit niin hiljainen ja vauhko. Puheltiin näin, vaikka oltiin ystäviä.

- Mutta ikääntyessä ystävät katoavat ja niiden tilalle tulee vain tuttavia, minä sanoin. Ystävyys lehahtaa lentoon kuin pakeneva lintu, jonka iloinen laulu katoaa arjen yöhön. Jäljelle jää vain kaksi yksinäistä ihmistä, jotka etsivät jotain tietämättä mitä haluavat. Eivätkä löydä mitään.

Pidettiin pientä taukoa. Muistin miten hän mietti pää vähän kekallaan ennen kuin sanoi jotain. Hän luki myöhemmin matematiikkaa, koska luuli että sillä voi ratkaista kaikki arvoitukset. Rakkaus, hän puhahti halveksivasti. Se on kemiaa ja molekyylejä. Tyhjiä sanoja, small talkia.

 Hän oli saanut pakit nuoruuden ihastukseltaan, joka meni naimisiin pummin kanssa. Ystäviltä ei löytynyt myötätuntoa eikä empatiaa, luulen että hän salaa nautti tilanteesta. Minä en hänelle mitään sanonut asiasta, mutta hän kyllä tiesi etten halunnut tuomita kumpaakaan, en ihastusta enkä sitä onnetonta pummia. Auta häntä ja yritä lohduttaa, minä häntä neuvoin.

- Vai että lohduttaa, hän sanoi ilkeästi. Minä hänelle myötätunnot näytän, olisi kuunnellut minua silloin kun meni sen pummin kanssa avioon. Ja ajatustauon jälkeen hän jatkoi melkein äänettömästi.

- Sinä hiot nyt vielä aikuisenakin niitä vuorisaarnan opeja. Oletko koskaan ajatellut miten typerää on elää jonkun 2000 vuotta sitten eläneen puusepän neuvojen mukaan.

Minä kuuntelin ja mieleen palautui katkera muisto siitä, miten hän katosi minun elämästäni ja pakeni omille teilleen. Murrosiän ystävyys on todellista, sitä seuraa vain pettymyksiä. Kuuntelen mieluummin puuseppää kuin puhelimen ääntä, joka nollasi minut yli seitsemän vuosikymmentä sitten. 

- Miksi sinä sen nollan piirsit minun yhtälööni, kysyin häneltä nyt, kun aika oli paennut ja hän, niinkuin Nietschekin,  ihmetteli jossakin toisessa ulottuvuudessa, että mihin. Mihin aika on paennut? Puhelimesta kuului enää rapinaa, hän pani sen syrjään eikä halunnut enää muistella. Turhaa se onkin, ajattelin. Tiesin kokemuksesta, että jokainen menneisyydestä löytynyt ystävä on enää vain tuttu, eikä meillä ole mitään yhteistä.

Mietteitä

Ei pyristely auta. Sinut puetaan mielipiteiden ja ennakkoluulojen pakkopaitaan

Elän täällä tyhjässä huoneessa ja  muistelen tulevaisuutta

Historia on liturgia. Papista riippuu millä nuotilla sitä lauletaan

Fiktio syntyy arjen sirpaleista

Jos katsot nyt taaksepäin, näet ystävän

 

           

Sananen sielunvihollisesta

                                                                  

Jumala on ajatus, joka saa suoran mutkalle

ja seisovan huojumaan. (Nietsche, Näin puhui

Zrathustra)

Ei helvettiä ole olemassa, kirkko vaan pelottelee sillä ihmisiä. Niin että jos eletään annettujen oh-jeiden mukaan, ei tarvitse pelätä rangaistusta. Pirulla on sorkat ja otsassa sarvet. Sillä on vuohen silmät ja ketun moraali. Pirun ulkonäkö ja olemus voivat tietysti vaihdella sen mukaan, millaises-sa kulttuurissa eletään. Jossakin se on poliittisen politrukin tai salaisen poliisin hahmossa, jossa-kin se on miljardööri joka makaa loistoristeilijällään ja nauttii auringosta. Kumpikaan näistä pi-ruista ei tunne käsitettä myötätunto, mutta kateus ja kauna ovat heille tuttuja tuntemuksia. En nyt sano fiiliksiä, koska olen niin perin juurin kansallismielinen, etten hyväksy koirien kieltä. Vii-meksi mainittuahan puhuvat kaikki muut, paitsi me jotka puhumme oikein.

Alkujaan pirukin oli hyvin kansallismielinen. Se perusti jopa puolueita, joista mainittakoon tässä fasistit ja natsit. Hän suosi noita lyhenteitä, koska tiesi että ihmiset pitävät sanaleikeistä. Niillä on hyvä hämätä ja johdatella. Vastapainoksi hän on kehitellyt internationalismin, jolla on helppo sot-kea yksinkertaista rahvasta ja saada sen pää pyörälle. Kaikki ovat siinä internationalismissa tarsa-arvoisia, ja tuomarina istuu itse piru. Liput liehuen ja torvet soiden sielunvihollisen joukot käyvät taistoon, jossa kaikki ovat lopulta tappiolla ja edustavat siis hävinnyttä osapuolta.

Vaan palataanpa taas tämän suurenmoisen esseen lähtökohtaan, siis helvettiin ja sen isäntään, itse piruun.Sen olemassaolosta ei ole epäilystä, kun katselee ja kuuntelee kaikkea, mitä maailmalla ta- pahtuu ja mitä siellä puuhataan. Suuruudenhullut johtajat leikkivät ydinaseilla. Viljan kuljetuk-set pysäytetään siksi, että se on jonkun vallanhimoisen etu. Siellä sorretaan kansaa ja täällä mur-hataan kansakuntia. Niitä ajetaan pakomatkalle tai kuljetetaan härkävaunuissa kauas kotiseu-duiaan,

Jostakin käsin piru seuraa tilannetta, pyörittelee peukaloitaan ja antaa valtioiden tapella ja tap-paa toistensa nuorisoa. Sivustakatsojan rooli on pirun etu. Jäljet johtavat sylttytehtaalle. Katso-kaapa vaan murhaajien ja tappajien silmiin, ne hehkuvat vihaa. Katsokaa heitä, kun he tekopy-hästi osallistuvat piispojen johtamiin palvelusmenoihin. He kumartelevat kyllä nöyrästi, mutta vain itselleen. Valtiomiehet sielunvihollista nöyristelevät.

Sielunvihollisen ei tarvitse toimia aivan yksin. Hänellä on parvi apureita. Hän on pannut koko su-kunsa toimeen. Tätä sukukuntaa nimitetään demoneiksi, ja he pyörivät kaikkialla ihmisten jalois-sa ja keskuudessa, tekevät ehdotuksia ja antavat ohjeita. Koko suku kaikkineen muodostaa dy-nastian, jonka kruununperimys kulkee aina samaa reittiä ja päätyy itse pääpiruun, jonka tun-nemme monilla nimillä ja joka nauttii kaikissa kielissä jakamatonta suosiota.

Onko tuo kaikki edellä esitetty kesiaikaista ja naurettavaa höpinää? Miten se voisi olla keskiai-kaista, kun me siinä maailmassa juuri nyt elämme? Kuka voi väittää, ettei ilkeys voi ruumiillis-tua? Sehän on ilmiö, jonka näkee heti kun silmänsä vain avaa. Rahan aateli hallitsee sekä autori-taarisia että demokraattisia yhteiskuntia.

Kaiken sekasorron ja demonien hallitseman maiseman keskellä kulkee näkymätön ja yksinäinen mies, joka sanoi seuraajilleen: älkää luulko, että minä tuon teille rauhan. Hän tiesi ja tunsi ihmis-luonnon, jolle on annettu kyky ja oikeus tehdä valintoja. Hän tiesi että rauhan saa vain hän, joka valitsee pimeydessä pilkottavan valon, hän joka haluaa nähdä, että aine ja henki ovat yhtä. Vain yksi puhallus, ja yksi katse niin demonit kaikkoavat.                                                        

Kyrie eleison!

Mietteitä:

Revisionistille päämäärä on tärkein. Hän ei vain tiedä, missä se on.

Rutikuiva realismi tappaa kaunokirjallisuuden

Saatana viihtyy saarnastuoleissa

Sielunvihollisen mietelause on tee se itse

Skeptikko ei usko sieluun, koska tutkii sitä mikroskoopilla

 

Oletko lukenut         

                                                Kimnerialainen nainen

Sinäkö olet lukenut sen Italo Calvinon romaanin Jos talviyönä matkamies, ja väität sitä sekavaksi? Olet selvillä siitäkin, että ne, jotka pyörivät kustantamoiden ympä-rillä, eivät ole niin kuin ennen. Runoilijoita ja romaanikirjailijoita. Tämä on hetki länsimaisen kulttuurin historiassa, jolloin esiintymistään paperilla eivät etsi yksilöt, vaan kollektiivit: Opintoseminaarit, toiminta- ja tutkimusryhmät. Aivan kuin älyllinen työ olisi liian masentavaa yksin tehtäväksi. Kirjailijan hahmo on monis-tunut ja se liikkuu aina ryhmässä , koska ketään ei voida valtuuttaa alistamaan ketään. (Italo Calvino)

Sinä tietysti kuuntelet, mutta et sano mitään. Jo murrosiästä asti olet suhtautunut mielipiteiden pakkosyöttöön kielteisesti. Et kaipaa ohjausta etkä holhoamista, teet kaiken itse. Et usko yhtälöiden valtaan ja aksioomeille annat piut paut. Jos joku sanoo, että tee näin, niin sinä teet sen väärinpäin. Kun olit lukenut sen Italon Talviyön, pohdit pitkään mistä hyvästä mies sai teoksestaan nobelin. Oliko hänellä niin vinoutunut huumorintaju, että hän virnuili kirjaa ylistäville kriitikoille?

Minulta loppui huumorintaju siihen, että sain etsiä pitkään ennen kuin löysin tuon kirjan antikvariaatista, sinä sanot. Sitä myytiin siellä kovaan hintaan ja minä sen ostin. Luin sivun kerrallaan ja muistelin kouluaikojen äidinkielen tunteja. Siellä luettiin ajattelematta opettajan määräämää tekstiä ja saatiin pysyvä epäluulo niin sanottua kirjallisuutta kohtaan. Jotakin yhteistä sillä on television aamuniinkutuk-selle. Kun tarpeeksi monta kertaa sitä kuuntelee, niin asia unohtuu ja jäljelle jää vain niinku.

Vaan tämähän ei koske Calvinoa eikä kirjallisuutta. Tiedetään, että lukeminen ei ole muotia, koska ihmisillä ei ole aikaa, tunteita eikä kykyä syventyä mihinkään. Minä puolestani yritän kirjoittaa sekavia, siitä olen saanut kiitoksia, minä sinulle luottamuksellisesti kerron. Joku pyysi proosakokoelmaani lainaksi ja minä annoin sen hänelle omistuskirjoituksin. Kun jälkeenpäin kysyin, mitä pidit, mies näytti kiukkuiselta. Oli pakko jättää se kesken, kun en ymmärtänyt yhtään mitään hän kiukutteli. 

No, sinähän et usko, että vastaus kuulosti hyvältä. Oletko lukenut koskaan Kafkan novelleja, kysyn nyt ihan vain ärsytyksen näkökulmasta, ja  epäluuloisena.

Kuka se on, sinä kysyt epäluuloisesti.

-Se oli sairas mies joka ei jäänyt odottelemaan että joku ymmärtäisi. Hän vain kirjoitti selontekoa akatemialle, jonka jäsenet olivat apinoita. Hän kirjoitti myös esseen Erään koiran tutkimuklsia, ja nykyisin hän on tunnettu ja tunnustettu klassikko, mutta kuollut. Näitä esimerkkejä on kirjallisuudessa pilvin pimein. Kaikki eivät osaa kyhätä tylsää arkiproosaa, jota lukiessa tulee täihin. Kirjastojen varastot täyttyvät kirjoista, mutta tilinpäätökset, pörssiuutiset sekä juppien elämä ja dekkarit kiinnostavat lukijoita enemmän. He ovat vaihtamassa äidinkielensä englanniksi siitä ilosta, että Helsingin seudulla asuu nykyään enemmän ulkomaalaisia kuin suomalaisia. Calvino tiesi, että me elämme Kimneriassa.

Haku: Franz Kafka. Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies. 

Mietteitä:

Hiljaa lapset! Opettaja tulee ja kertoo teille totuuden.

Hiiri ja norsu pääsivät sopuun demokratiasta. Molemmilla on äänivaltaa painoarvonsa verran.

Historiaa kirjoittaa kynää pitelevä käsi.

Hän suoritti kaikki oppiarvot ja pätevyydet kiitettävästi, mutta elämään hän ei oppinut.

Imperialismin ongelma on uskottavuus. Sen ylläpitämiseen tarvitaan armeija.

HEINÄKUORMA

Talo. Sekaväri 1998 T.Y-R

Vanha maailma on katoamassa. Viimeiset muistot häipyvät, niin kuin katoavat ihmisetkin. Vain hämäriä elämän riekaleita jää enää lepattamaan tuulessa, jonka nimi on aika. Minun aikani kieppuu kohti loppua niin kuin kieppuu syyslehti puusta. Muistan päivän, jolloin pyörimme serkun kanssa heinäpellolla viisi vuotiaina. Viikatteet suihkivat viljaa kumoon, salakavalia teriä piti varoa ja kiertää viikatemies kaukaa. Siihen sisältyy symboliikkaa, joka tänään ihmetyttää. Me serkun kanssa kinusimme heinäkuorman päälle, kun hevonen lähti sitä kiskomaan mukulakivistä soratietä pitkin ahdetta ylös, kohti talon kartanoa. Niin siinä heilutti ja vatkasi kyyti, että vierähdin kuorman päältä kärrin pyörien viereen. Taju oli kankaalla niin kauan, että heräsin vasta talossa, jossa kuunneltiin apinain Tarzanin seikkailuja radiosta. Serkkutyttö ei ollut moksiskaan, hän lauloi sitä iskelmää Kun ilta tummentuu ja syttyy tähdet taivaan,. Minua vähän kiukutti, päätä särki ja otsassa oli iso kuhmu.

Tarzan jäi viidakkoon koko viikoksi, joten aikaa oli nyt muuhunkin kuin hänen edes-ottamustensa seurailuun. Talossa oli orisvarsa, jota piti vähän pelätä. Se juoksenteli pihalla iloisesti ja saattoi kopistella jopa tupaan, jos ovet olivat jäneet auki. Molemmat isoisäni, toinen ukki ja toinen paappa. Olivat intomielisiä hevosmiehiä. He kuulemma rakastivat hevosia. Ukki hoiti niitä Juustilan hovin talleilla ja hätisteli siellä öisin kummituksia. Paappa taputteli hevosia ja syötti porkkanoita, toimitti niille asioita. Mutta varsalle oli nyt suunni-teltu katkera kohtalon päivä. Porukka äijiä kertyi kartanolle ja varsa pakotettiin makaamaan avuttomaan asentoon. Kiersivät siltä pallit, niin minä kuulin ja ihmettelin. Tunsin empatiaa varsaparkaa kohtaan, joka kiljui tuskissaan. Eikä myötätunto jäänyt tähän tapaukseen, muistan pässin jota pihalla lyötiin vasaralla päähän ja sitten suolistettiin. Sellaisia lapsuuden muistoja ei hevin unohda, ne ovat muhineet mielen pohjalla vanhuuteen asti. Ei pitäisi olla näin tunteellinen, sillä eihän eläimillä ole sielua. Niin vakuutti pappi, ja hän jos kuka tiesi nämä asiat. Liperit väpättivät vakuuttavasti hänen leukansa alla. 

Oli yleisesti tiedossa, että talossa kummitteli. Haamuja nähtiin ja kuultiin siellä täällä. Etenkin niitä nähtiin kokilla ja vaunuvajassa, jossa vainajia säilytettiin ensimmäisinä päivi-nä. Tai ainakin päivänä, en oikein muista. Parhaiten asioista selvillä olivat isommat pojat, serkut ja krannin klopit. Siihen aikaan ei ollut sisävessoja. Asalla käytiin puuseessä, joka oli jossakin ulkorakennusten takana. Matkan varrelle jäi tuo edellä jo mainittu vaunuvaja, jonka ohittaminen yksin syyspimeässä otti koville. Näin siellä minäkin joskus hämäriä hahmoja, mutta niillä oli serkkupojan tai minun veljeni ääni, mikä oli epäilyttävää. Kokilla oli nähty verkatakkiin puettu mies, joka käveli siellä edestakaisin ja puhui itsekseen. Mummu kertoi, että se oli edesmennyt setävainaa, joka kuoli lavantautiin sata vuotta sitten. Ei ollut känny-köitä eikä läppäreitä. Taulutelevisio seinällä oli tulevaisuuden utopiaa, jollaista kukaan täysjärkinen ei suostunut edes ajattelemaan. Saati että olisi sellaisista puhunut. Ne olivat sielunvihollisen harhoja, joista puhuminen saattoi johtaa erimielisyyksiin mummon kanssa. Sillä oli ryhmysauva jolla se tomautti persuksille. Synnit karisivat lattialle. Meillä mukuloilla aika kului iltaisin, kun leikittiin piilosilla. Joku piilotti jotain jonnekin ja muut hajautuivat sitä kätköä etsimään. Kun laskettiin osallistujille vuoroja, luettiin että enten tenten teelika menten, viisaat sukset lammet loo. Akka putos avantoon eikä päässyt pois.

Minussa kaksijakoisuus on säilynyt lähes huomaamatta. On vaikea erottaa mikä on vasta ja mikä on vihta. Idässä serkkujen leikit olivat samat kuin lännessä, mutta kieli aiheutti joskus ongelmia. En tiennyt kumpi on oikein, teelika menten vai teelikka mentten. Opettaja sanoi, että kyllä minä tiedän, että teillä itäsuomalaisialla on tapana jättää aspiraatio pois. Ja minä ihmettelin, että mikä hemmetin aspiraatio? Minä olin käynyt syntymässä Laatokan-meren rannalla, mutta isän sukujuuret olivat 1500- luvulta lähtien Ilmajoella. Aspiraatioita en ole nähnyt, ja ihan saman tekevää on missä ne pyörivät tai onko niitä edes olemassa. Teelika vai teelikka, kysymys on heikosti äännetystä suomenkielen kerakkeesta tai vahvasta konsonantista jolla on indoeurooppalainen naamataulu. Se on nykypäivien kummitus.

Toimittaa= jutella, puhua. Kokki= ullakko. Kloppi: poijan nulkki. Kranni= naapuri. kartano= piha

Mietteitä:

Vain perusteellisesti arvioidulla kirjalla on selkeä loppu. 

Inkvisiittorin pojasta voi hyvinkin tulla vielä paavi.

Introvertti ihminen on mieluummin hiljaa kuin aina samaa mieltä

Isänmaan vaatimukset kohdistuvat äitiensä poikiin

Jos intuitio eksyy syyn ja seurauksen ketjusta, se voi johtaa meidät odotettuun lopputulokseen

 

UNOHDUS ON SYVÄ ÄITI

Kuva: Meri. Unohdus on syvä äiti.

Akvarelli 1998 T.Y-R.

Kauan sitten sain minäkin häivähdyksen kuuluisuuden kirouksesta. Oli jokin tauko, porukat olivat hajallaan pitkin Suvikunnan  pihamaata. Siitä on jo kauan, muistan vain hämärästi tapahtuman. Jossakin etäämpänä istui yksinäisen näköinen mies kumpareella, ja minä kun olen empaattinen luonne, päätin mennä seuraksi istumaan. Siinä me sitten kökötimme kuin pulut oksalla ja vaihdoimme harvakseltaan mielipiteitä. Muu porukka pysytteli etäämpänä, mutta moni pälyili meidän suuntaamme. Alkoi tuntua kiusalliselta, vähän kuin joskus marjassa kun olin vahingossa istahtanut muurahaispesän päälle. Siellä matkan päässä oli joku tehnyt päätöksen, ottanut kamerat mukaan ja lähtenyt määrätietoisetsi hölkkäämään meitä istujia kohti. Olin vähän epäluuloinen, sillä mies suuntasi suoraan kohti ja sojotti kameraansa vieressä istuvaa yksinäistä kohti. Sain siinä minäkin osani, hän toi kameran nenäni eteen ja nappasi parit kuvat. Muurahaiset ravasivat entistä kiivaammin pitkin selkäpiitä, oli pakko kohentaa vähän jo asentoa. Mielikuva muurahaisista katosi, tunsi äkkiä itseni linssiluteeksi. En muista miten asiat siitä eteen päin kehittyivät, mutta Gösta Ågren lähti hiljakseen omille teilleen ja minäkin sain jalat alleni. Hävetti niin pirusti, sillä olihan selvä että ulkopuoliset asioista hyvin selvillä olevat pitivät minua linssiluteena. Sain osakseni merkitseviä silmäisyjä.

Minä olin maalaispoka, joka ei tuntenut muita kuin itsensä. Eipä tullut mieleen, että säntäsin istumaan kuuluisuuden viereen ja ihan viattomasti. Juttelimme siinä niin syvällisiä, etten enää muista mistä aiheesta. Ehkä hämärästä, joka vaanii meitä jokaisen elämän nurkan takana. Ehkä hän muisti siinä runonsa, jonka nimi oli Hämärä.

Minut unohdetaan, hän ajattelee

Unohdus on syvä äiti.

Kukaan ei kosketa sinua siellä,

kukaan ei enää unohda sinua

Minunkin kuvani kaiketi päätyi kustantajan kuvakokoelmiin. Lieneekö siellä enää, ja jos on niin hävettää sekin. Tuohon aikaan olin kasvattanut pitkän ja muhkean parran, joka sai minut näyttämään Korkeasaaresta karanneelta orankilta. Värikin oli sama. Vaadin, että kuva poistetaan kokoelmista ja sen tilalle pannaan ylioppilaskuva, jossa näytän vähäjärkiseltä. Parempi sekin kuin apina, koska  mielikuva  on ennen kaikkea realistinen.

Kuuluisuutta ja mainetta en kaipaa. Riittää että on olemassa pari sataa ihmistä, jotka haluavat lukea lyhytproosaa. Pitkät novellit ja romaanit ovat tässä iässä jo turhan työläitä eikä taito riitä sen pidemmälle kuin ennenkään. Dekkarit ja elämäkerrat, virkkausohjeet ja käytösoppaat ovat epäkirjallisuutta, jota on syytä välttää. Voin vain nauttia siitä tietoisuudesta, että joskus sain tilaisuuden istua nimekkään kirjailijan vieressä vaikka en häntä tuntenut, eikä hän minua. Mutta vapaita me molemmat olemme vieläkin.

Vapautta ei voi teljetä lukkojen taa, sillä ei ole ruumista,

sitä ei ole itsensä ulkopuolella

Kun ihminen vangitaan, hänen täytyy erota vapaudestaan

ja luovuttaa se ystäville, niin kuin kansanlaulu hämärissä.

Eihän vapauskaan ole muuta kuin laulu. Oikeastaan sitä ei ole,

niin kuin ei ole mitään mikä on ikuista.

Asiasana: Gösta Ågren: Tääl. Wsoy 1989. Suvikunta, Wsoy.

OCCAMIN PARTAVEITSI

Olen rippumaton ehdokas. 

Vastaehdokkaita on riiputettu.      Kuva: Hyvä ja paha. Sekaväri, T.Y-R.1990

          

Aamukävelyllä askarrutti mieltä tämä elämän kaksijakoisuus. Kaikki näkyy kahtena vaikka ei olisi edes humalassa. On valo ja pimeys, hyvä ja paha. Täysi ja tyhjä. Siinä kävellessä oli koko ajan kiusallinen tunne, että housut valuvat alaspäin. Vyö on taas hellittämässä tiukkaa otettaan. Muistin, että olen tästä aiheesta joskus kirjoittanut merkittävän esseen, mutta en muistanut milloin. On myös olemassa kahdenlaisia ihmisiä, jatkoin lajittelua. Jotkut ovat tunteettomia, he muistuttavat eläimiä joilla ei ole tunteita eikä tunnelmia. Eläimillä on näet vain vaikutelmia, sellaisia kuin että tuo on syötävää ja tämä ei ole. Sitten on sellaisia ihmisiä, joilla on niin vahvat tunteet, että niitä on pakko tarjota väkisin muillekin. Jos ei muu auta, niin pitää särkeä ikkunoita ja heitellä vaikka kiviä. Suihkia maaleja kalliilta näyttävän auton konepellille ja huutaa ohikulkeville mitä kuuluu ja kuka käskee. Nuoruuden puuskassaan nämä ihmiset kirjoittavat betoniseinään: tämä maa tarvitsee anarkiaa. 

Siinä kävellessä tuli tarve heittää vettä, joten pälyilin ympärille. Ei ketään näkyvissä. Ohjasin virkistävän suihkun kuivuudesta kärsivälle kukkaistutukselle. Kuulin takaani äkeän äänen, ei siihen tollo. Ei siinä mikään julkinen käymälä ole. Mene muualle siitä.

Katsahdin suuntaan johon yllättävä asioihin puuttuja oli vinkannut, ja näin siellä vain tavaratalon kutsuvan oviaukon. Sinne en mene, eikä ole enää tarvettakaan. Päätin jatkaa ajatusketjua ja matkaa, jonka määränpää oli unohtunut. Mutta mitä tekisin, jos opetushallitus määräisi minut takaisin kouluun? Yliopistoon en enää voisi mennä, koska allekirjoitin  mummulleni sopimuksen, jonka mukaan pitäydyn syrjässä toistaiseksi. Väitöskirjaa en halunnut kyhätä, koska kavahdan kaikenlaista erimielisyyttä ja väittelyä. Olen oikeassa, joten turha siinä on alkaa riitaa haastamaan mitättömistä asioista. Professorikin katosi heti lisensiaatin tutkimuksen tarkastuksen jälkeen. Mikä siis eteen? Olen tullut huomaamatta tienhaaraan, joka on tuntematon vaikka sen piti johdattaa lähes kotiin. Tuota männyn käkkyrää en kyllä tunne, ja tien viitta on käännetty väärään suuntaan. Näköä haittaa kuin olisi muovipussi päässä.

Mietin vielä vähän tätä elämän kaksijakoisuutta. Joku vihjaisi taannoin, että olenko alkanut unohdella päivän tapahtumia. No, turha kysymys! Niistähän minä en piittaa. Mutta kysykääpä minulta mitä tapahtui kuusi vuosikymmentä sitten, muistan kaiken kuin eilisen päivän. Ja sitähän se onkin, eilispäivää. Nyt minun pitäisi vain ratkaista olenko oikealla vai väärällä tiellä, koska entinen naapuri näyttää kulkevan takaperin väärään suuntaan. Onko jo oikea hetki räpytellä vähän silmiä, hieraista niitä ja ratkaista kysymys kaksijakoisuudesta. Ovatko alzheimerin tauti ja dementia saman oireyhtymän kaksi eri puolta, vai onko niin, että alzheimer on dementian jalostu-neempi muoto.

Vaan mitäpä merkitystä sillä on terveelle järjelle. Minulla ei ole kumpaakaan, ei dementiaa eikä alzheimeria. Järki on kuin partaveitsi. Minun tapauksessani ongelman ydin on ilman älykoneita ja laitteita occamin partaveitsi. Kaksi vaihtoehtoa, mutta vahinko vaan, että kumpikaan niistä ei ole oikea.  2023

Asiasana: Occamin partaveitsi

Mietteitä:

JOS TEET TAI SANOT JOTAIN MERKITTÄVÄÄ, LAKKAAVAT IHMISET TERVEHTIMÄSTTÄ

jÄRKI ON IHMISEN ONGELMISTA VAKAVIN

kANSAINVÄLISTÄ HUMALAA SEURAA  AINA KANSALLINEN KRAPULA

KATEUDESTA ON VAIN KUKON ASKEL PILKKAAN

KARJALASTA KAJAHTAA. NIMITTÄIN VENÄJÄNKIELI