MIRIAM SULKI SILMÄNSÄ

Mikä on ihminen jota kukan ei muista

Miriam oli koonnut vähäiset tavaransa pussiin jonka sitoi vyötärölleen. Muut jäivät lastaamaan tarpeellista tavaraa aasin selkään. Kaikkien mieli murehti pakomatkaa, miten täältä pääsee pois ennen loppua. Vieläkö on jäljellä reitti, joka johtaa vapauteen ja turvaan. Kaupungin muurien ulkopuolelta kuului taistelun melske, puolustajat tippuivat korkealta kivetylle kadulle, ja niiden ruumiit olivat nuolien lävistämät. Ihmiset tungeksivat ahtailla kaduilla ja ilma täyttyi itkusta ja valituksesta.

Miriam näki miten ihmiset etsivät turvaa taloista. Niiden ovia suljettiin vaikka monet talot olivat ilmiliekeissä. Hän etsi lapsuudesta asti tutun piilopaikan muurin kyljestä. Se oli halkeama jota varjosti tuuhea pensas. Paikka oli ahdas ja pussi vyötäröllä painoi ilkeästi kylkeä. Hän hyräili ahdistuneena vanhaa laulua, jonka sävel pyöri mielessä.

Sinä päivänä muurit sortuivat ja portit aukaistiin. Hän näki pelottavan näköiset valloittajat, jotka juoksivat ihmisiä kiinni ja kiskoivat naisia hiuksista. Vieraat tappoivat hätääntyneitä lapsia, joiden parku särki Miriamin korvia. Hän peitti ne kämmenillään ja ummisti silmänsä juuri kun joku vieras soturi iski katseensa häneen, muurin onkalossa. Irvistäen se lähti tulemaan kohti, miekkaa sojottaen. Mutta Miriam ummisti silmänsä uudelleen eikä hän tuntenut enää mitään, ei edes pelkoa.

Ja niin hänen laulunsa sävel katosi yöhön.

Kaivaukset olivat jatkuneet jo monta päivää, kun joku arkeologian opiskelija löysi vanhan muurin onkalosta pääkallon ja muutamia luita. Vainaja oli ollut nainen ja haudan iäksi arvioitiin kolme vuosituhatta. Luiden läheltä löytyi myös meripihka-helmiä ja pronssisolki, jolla oli vaatteen osat kiinnitetty toisiinsa. Kuljin kaivaus-paikan ohi ja kuulin etäisen hevosen kavioiden kuminan, raivokkaat huudot ja näin liekkien nousevan vanhan kaupungin raunioista. Vainajan luut oli hahmoteltu pressulle niin, että niistä erottui ihmishahmo. Hän on ollut nuori nainen, joku sanoi ja arvioi katseellaan ihmisen jäännöksiä. Minun mieleeni puikahti tajunnanvirtaa kuin revitty elegia ilman mittaa ja loppusointuja.

0utoa on, kun katson sinua näin, näen silmäsi väärinpäin

kasvot kaidat ja pitkät hiukset, puhumattoman suun

Olet sanaton nukke, nukkunut hiljaa aikojen takaa

tyhjistä silmistä  pyyhkii  korpin siipi voittajan varjon

Kuulin ikiaikaisen itämaisen laulun ja tiesin, että päivän päättyessä koottaisiin löydökset ja vietäisiin museoon tarkemmin tutkittaviksi. Ei kukaan tiennyt, että hän oli Miriam, ja että hänellä oli kaulassaan meripihkahelmet. Että hän itki ja puhui joskus kauan sitten kieltä, jota kukaan ei enää ymmärtänyt.

Elegia

.

     

                               MITÄ TEKIS

                                                            Anonyymi

Raha ja valta ovat saatanan täsmäaseet.

Pitkän proosan kirjoittaminen on minulle ollut aina vaikeaa. Tarina lähtee kyllä helposti, mutta eksyy risukkoon josta ei ole ulospääsyä. Jo nuorena minulle viisaat kriitikot sanoivat, että onnistun parhaiten lyhytproosassa. Niinpä kirjoittelin novelleja lehtiin ja kilpailuihin, vaan huonolla menestyksellä. Kunniamainintoja sekä yksi vaatimaton voitto vaatimattomassa kilpailussa oli tulos. Mistä tuo kangertelu johtui? Syytän ammattia, jota jotkut menestyneemmät sanoivat yhteiskunnan suojatyöpaikaksi. Se vaati kaiken ajan pintapuoliseen byrokratiaan ja näpertelyyn. Jätän tuon mielipiteen omaan arvoonsa. Kaikilla ei ole humanistista yleissivistystä sen vertaa, että tietäisi tuon ammatin arvostuksen kautta aikojen.

Kuusi vuotta sitten sain idean. Kun en pitkää osaa, niin kokeilenpa pätkää. Mikähän se blogi oikein on? Otin selvää. Keskitetty asia lyhyesti, minimi 300 sanaa. Yksi asia kerrallaan ja otsikko, joka ehkä kiinnostaa lukijoita. Hyvä kieli ja ingressin pituus pari lausetta. Tällaisen muotin viisaat kirjoittajalle antavat. Minun blogissani ingressi on (yleensä) itse maalattu kuva. Sen tarkoitus ei ole olla viimeisenpäälle korkeatasoinen taidevalokuva, vaan se on matkapuhelimella otettu, väärin valotettu ja mitä nyt milloinkin. Moinen ”ingressi” ei välttämättä edes sovi aiheeseen, mutta parhaimmillaan olen huomannut, että se vetää lukijoiden huomion.

Toinen omituisuus on lyhyt aforismi, yleensä sekin on oma. Sen tarkoitus on panna lukija räpyttelemään silmiään. Siksi näin, koska minä pessimistinä ja vainoharhaisena yritän johdattaa lukijan huomion sorakuopalle tai halkopinoon, jotka ovat useimmille tutumpia kohteita. Olen myös huomannut, että ainoa mikä ihmisiä kiinnostaa on raha ja kuuluisuus.

Olen uteliaasti kysellyt lukijoilta mitä he ovat mieltä sen viikon blogista. Minähän kirjoitan niitä joka viikko, mikä on tietysti ärsyttävää niistä, jotka eivät saa aikaan tekstiä edes useassa viikossa. Eivät tututkaan aina kohteliaita ole. He antavat mielellään neuvoja siitä miten jokin asia pitäisi sanoa. Vieraimmilta olen saanut myönteisimmät arvostelut.

Pelastit päiväni, kiitos!

On vähän kyseen alaista pyytää arvostelua ammattikriitikolta. Tulee mieleen epäily, että tämä maksusta ylistää tekstiä tai valehtelee omasta mielipiteestään. Niinpä lähetin kirjoituksia anonyyminä ja mutkan kautta. Tekstit ovat vahvoja, omaperäisiä ja taidokkaita hän kirjoitti. Unenomainen tyyli on taitavasti toteutettuna harvinainen suomalaisessa kirjallisuudessa. Olet lahjakas ja poikkeuksellisen omaperäinen kirjoittaja (: Sonetti neljälle viululle ja yhdelle haitarille).

Anonyyminä esiintyminen ei oikein onnistu, jos kirjoitustapa paljastaa tekijän. Mutta mitäpä siitä! Ei minun tarvinnut kritiikistä itse maksaa, ja olen nyt hyvin ollakseni. Olipa todella lahjakas kriitikko, joka antoi palautetta toki enemmänkin kuin tuon edellä esitetyn katkelman.

Siinä kaikki, sanoi Daniil Harms aikoinaan. Lyhytproosani on sellaista, että lukijakunta on hyvin marginaalinen. Sitä on Suomessa parhaimmillaan satakunta, muualla risat. Sellaista tekstiä eivät kustantajat arvosta. On niitä jotka ”lukevat” silmäilemällä niin, etteivät ehdi ajatella. On niitäkin jotka pelkäävät ajatella ja etsivät luettavakseen ajanvietettä tai kodinkoneoppaitten käännöstekstejä. On liian uskovaisia ja liian liberaaleja. Kun lähetin lyhytproosaa kirjalliseen lehteen, sanoi toimittaja: mutta eihän tämä mikään novelli ole! Minä siihen, ettei sen ole tarkoituskaan olla novelli. Sanokaa sitä vaikka lastuksi, miten vain. Minä olen sitä mieltä, että jos nauta panee päänsä pilttuuseen, tulee  isäntä ja kytkee sen ketjuun.

Notta mitä tekis jotta mainitaas? Ajaasko mukulat krannihin vai tällääskö kissin prunnihin, sanoo larvakylän isäntä. 

Tuohon mitä tekis -aiheeseen liittynee sekin kokemus, että joku on ihastunut naamakuvaani niin, että lähettelee sen kanssa ja nimelläni varustettuja sijoitusehdotuksia ihmisille. Voin vakuuttaa, että sijoittajana olen hyvin vaatimaton. Sain vaimolta juuri viikkorahani, 2 euron kolikon enkä oikein tiedä mihin sen sijoittaisin. Täytyy toivoa, että identiteettivaras onnistuu ja minä saan tililleni uusia valuuttavirtoja. Lupaan lahjoittaa sellaiset tulot Kirjailijaliitolle. Nyt aion kyllä lopettaa koko facebook-tilini. En ole sitä juurikaan tarvinnut ja olen vain pari kertaa vuodessa käynyt sitä uteliaisuuttani vilkaisemassa.

 

Missä minun pitäisi olla

                                                                            

ALKUPERÄISKANSA

                                                          Kuva: Kaksi kansaa

Italialainen tutkimusmatkailija Acerbi uteli suomalaiselta Porthanilta keitä te suomalaiset oikein olette. Hän sai kuulla, että suomen kieltä pidetään lapin murteena. Sillä on paljon sukukieliä venäjällä, ja hämmästyttävää on, että myös unkari kuuluu niihin. Porthanin mukaan pohjoiseen suuntautui kaksi tataarilaisten heimojen vaellusta. Ensimmäiseen vaellukseen kuuluivat saame-laiset, toiseen suomalaiset. Itämeren suomalaisei heimot hallitsivat läntistä ja eteläistä venäjää Kaspianmerelle asti, mutta joutuivat väistymään mongolien tieltä pohjoiseen.

Historian professori Kyösti Julku esitti ajatuksen jääkauden aikaisista refugiumeista,paikoista johin ihmiset kerääntyivät turvaan ankaralta ilmastolta. Mustanmeren seudulla oli itäisin refugium, josta ihmiset lähtivät vaeltamaan jokivarsia pitkin länteen ja pohjoiseen. Siihen aikaan Suomen ja Skandina-vian välissä oli Ancylus-järvi. Nyky-Suomesta vain itäisimmät osat olivat paljastuneet veden alta. Luoteeseen saapuvat ihmiset asettuivat Laatokan ja Äänisjärjen seuduille. Nykyisen käsityksen mukaan saamelaiset saapuivat idästä Jäämeren rannikon eteläpuolisia reittejä pitkin ja he asuttivat pohjoisia rannikkoalueita, suomea ja pohjois-Skandinaviaa Etelä-Suomen korkeudelle asti. Täällä Suomessa, Karjalassa ja pohjois-Ruotsissa oli historialliselle ajalle, aina 1800-luvulle asti itämerensuomalainen väestö. Se eli rinnan saamelaisten kanssa, jotka olivat aikaisemmin omaksuneet heiltä myös suomalaisen kanta-kielen. Että suomenkielinen väestö oli tässä tapauksessa antava osapuoli, johtui varmaankin väestötiheydestä ja elintavoista. On vaikea ymmärtää, miksi saamelaiset nimetään alkuperäiskansaksi, vaikka he näillä seuduilla omaksuivat paikallisen väestön kielen. Ehkä viisaammat tietävät. Minulle nuo Acerbin tietoihin pohjautuvat käsitykset selventävät sitä sitkeää tietoa, että suomalai-set ova t mongolien sukua. Nykypäivän tutkimus osoittaa selvästi, että ugrikie-liä puhuvat olivat eurooppalaisia siinä kuin indokielisetkin.

Ei mongolienkaan verenperimässä mitään vikaa tai hävettävää olisi, kielteinen asenne vaan on rotukiihkoilijoiden typeryyttä. Kuka on alkuperäisväestöä, kuka muualta tullut on kimurantti kysymys. Vasta historiallisella ajalla yltivät valtioiden valtasuhteet pohjoisiin erämaihin. Saamelaiset ja suomalaiset metsästivät ja kalastivat samoilla mailla ja vesillä, ja molemmat kansat saivat toisiltaan myös verenperimää. Vieraat tulivat ja vetivät rajoja, pystyttivät rajakiviä piittaamatta paikallisen väestön elinkeinoista ja sukulaisuuksista. 

Vieraat toivat mukanaan myös käsityksen, että maa kuuluu hallitsijalle, joka jakaa sen osia kenelle tahtoo. Metsän riista ja kalat ovat hallitsijan omaisuutta, siksi hänelle maksetaan niiden käyttöoikeudesta veroa Alkujaan maa ei ollut kenenkään omaisuutta, se kuului kaikille niin kuin ilma. Nälkä oli kuningas, joka hallitsi taloutta. Kuninkaat ja muut herrat hallitsivat miekalla pienempiä kansoja. Heidän piirtämänsä rajat ovat muuttumattomia. Ei ollut Suomi -nimistä valtiota.

No, eipä ollut Venäjää eikä Ruotsiakaan tarkkaan ottaen. Oli vain niiden aihiot, jotka itivät rajariitoja ja joiden keskellä alkuperäisten asukkaiden oli elettävä. Valloittajat tulivat muualta. Saamelaiset ja suomalaiset ovat kuin Amerikan intiaanit, molemmat tarpeeksi alkuperäisiä tulokkaiden rinnalla.

Nulli secundus, ei toista vertaista

   Uskomatonta

           

                                           Kuva: Talo johonaki ahtehen takana  Akvarelli 1980 Jaakko Yli-Rajala

Miete:  Kirjoitin taas tarinan, jota

joku lukee silmiä räpytellen

                            

Avasin silmät ja huomasin olevani vieläkin junassa. Matkalla mihin, sitä en heti muis-

tanut. Naamatuksin vastapenkillä, aivan edessä istui nainen joka näytti uneliaalta. Rip-

set painuivat raskaasti kiinni, ja vähän tuo hievautti hartioitaankin kun etsi parempaa asentoa.

Käsi puutui kyynärpään koukussa minullakin. Katselin hänen piirteitään. Niissä ei ollut mitään

 tuttua. Hänen vieressään penkillä lojui kirja avoimena, lehdet ilmavirrassa lepattaen. Käytävän

päässä  oli ovi hetken auki ja sieltä lehahti ohut läpiveto. Kirja kiinnosti minua, se näytti

käsittelevän varhaisromantiikan aikoja. Lattialle tipahtaneeseen paperinippuun oli kirjoitettu

junan nytkytyksessä haperalla käsialalla Jenan piiri.

Nainen näytti vaivaantuneelta, räväytti äkkiä silmänsä auki ja tähtäsi ne minuun.  Tunsin outoa

syyllisyyttä. – Käläkätin soi, hän sanoi ja vilkuili matkapuhelimeen jonka olin unohtanut panna

äänettömäksi. Hän on pohjoisesta, kävi minun mielessäni samalla kun räpläsin puhelinta. Ei

käläkätintä muualla tunneta kuin Oulussa. Numerosta näin, että soittaja oli ollut sama maan-

vaiva joka oli tuputtanut minulle lehtitilausta jo aamulla. Ei maksa vaivaa vastata, sanoin

 vastapäätä istuvalle naiselle. Panen puhelimen äänettömälle,. Ne tuputtavat sieltä kaikenlaista

 ajanvietettä ja roskaa. Minä sanoin niille viimeksi, että näköä haittaa jos työntää päänsä pussiin.

Puhelin lyötiin korville. Vastapäätä istuva nainen kuunteli, mutta näytti vieläkin vähän uneliaalta.

 – Minulta putosi puhelin aamulla vessan pyttyyn, hän ilmoitti hajamielisesti En minä sitä sinne

tahallani pudottanut, se oli vahinko. Hyvin on tultu toimeen sitä ilmankin, paitsi että nyt pitäisi

ilmoittaa myöhästymisestä. Juna ei ole ajassa. Vilkaisin kelloa ja huomasin, että hän oli oikeassa.

Tuntiviisari pyöri hitaasti taaksepäin, ja äkkiä huomasin että kulkusuuntakin oli muuttunut.

Minua alkoi oudosti ahdistaa. Kun tulin junaan, istuin niin, että kasvot olivat menosuuntaan. Se

 tuntui jotenkin luontevalta. Vaan nytpä ikkunoissa vilisevä maisema lipui hitaasti tulosuuntaan

ja vaunuosaston ovi paukahti kuuluvasti. Kaksi virkapukuista miestä astui käytävälle. 

Matkaliput ja henkilötodistukset, toinen heistä köhäisi tärkeilevästi. Naisen ilme oli nyrpeä ja

 vähän pelokaskin. – Taas joku saamarin tarkastus, hän supatti. Eikö se aiempi terrori vielä

 riittänyt. Nainen vilkaisi minua varoittavasti. Eihän sinulla vaan mitään kiellettyä ole laukussa

 tai taskuissa? Vaikka papereita.

Kyseinen laukku könötti tuhdisti vieressä penkillä. Siihen oli sullottu epämääräinen nivaska

hävyttömiä kirjoituksia, aaneljä kokoa ja osa jo aasinkorvilla. – Jos sulla jotain on, niin piilota ne

 äkkiä ennen kuin ne tulevat tänne meidän kohdalle, hän minua varoitteli. Virkapukuiset

 lähestyivät jo parin pilttuun päässä. Ihmiset rapistelivat joutavia papereitaan, kaupan mainoksia

 ja roskalehtiä. Esittelivät tarkastajille ristisanatehtäviä. Kuulin kuinka joku esitelmöi heille

 monikulttuurin myönteisistä vaikutuksista tilastoihin. Minä avasin nyt salkun ja erotin sieltä

kaksi hiirtä ja vaaralliset kirjoitukset nippuina. Hiiret laskin vapauteen. Vilkuilin neuvottomana

 ympärille ja nainen vinkkasi minulle neuvon: pane ne tuon vanhan lehden väliin. Se on Hesari

 1990-luvulta. Sieltä ei kenellekään juolahda etsiä mitään kansallismielistä.

Hän oli varmaan oikeassa. Lehti oli moneen kertaan luettu ja rutisteltu selkänojasta roikkuvaan

säilytyspussiin. Tein neuvon mukaan ja heitin naiselle kiitollisen katseen. On kova paikka kun

runo vaihdetaan lakitekstiin, minä mietin ja keskityin kuuntelemaan kuulokkeista Cecilia

 Bartolia. Tarkastajat saapuivat kohdalle, mutta henkilötodistukset nähtyään heidän ilmeensä oli

nyrpeä. Ei mitään hätkähdyttävää, ei kiihkomielistä kapinan lietsontaa. Heidän lähdettyään

 nainen kaivoi pussukasta lankakerän ja puikot. Alkoi hidas näpertely, jonka tuloksena olisi

 villasukka. Hän näytti rauhalliselta, kuin olisi vastikään puistellut hartioiltaan hämähäkin.

Minua alkoi askarruttaa kysymys siitä, miksi olin joutunut tälle matkalle. Juna nytkytti tasaista

 tahtia takaisinpäin ja tuntui siltä, että olin taas myöhästynyt tärkeästä tilaisuudesta. Olin

 matkalla dystopiasta kotiin, kohti heinäkuisia tuoksuvia kukkaketoja.  Ajattelin, että ihminen

syntyi paratiisissa ja teki siitä itselleen vapaamielisen helvetin.    (2022)                                         

Käläkätin on kännykkä Oulussa, joka on Turkua isompi kaupunki Kainuunmeren rannalla. 

Cecilia Bartoli, italialainen mezzosopraano. Jenan piiri, varhaisromantiikan kirjailijoita.

 

NAINEN  KATSOI  MINUA

                    Nainen katsoi. Sekavärityö 1984 T.Y-R.

Miete: Kuolemallakin on elämäntehtävä

Käännyin katsomaan taloa, joka oli rakennettu rinteelle. Se erottui hahmona 

ikkunakuvassa. Sen edessä oli rautaportti ja sen ikkunat olivat himmeät ja 

sokeat. Kallion kuvetta pitkin kiemuroi polku hongikkoon, jossa oli kioski ja 

tienristeys. Polkua pitkin, alas kohti rautatieasemaa marssi jonossa sotilaita, 

aseet tanassa ja kyllästyneen näköisinä.

Televisio oli jäänyt auki, sen hiljainen ääni oli minut herättänyt. Säpsähdin

hereille. Joku nainen oli tullut aivan lähelle ja katsoi minua uteliaasti. Hän

näytti jotenkin tutulta vaikka oli aivan vieras. En ole varma halusinko edes

tuntea häntä, sillä naisen olemuksessa oli jotain arvaamatonta. Hän muistutti

ulkonäöltään edesmennyttä sisarta, jota en ollut koskaan nähnyt. Suljin sil-

mät ja hieroin kohmeisia sormia, niitä palelsi. Ääni kuiskasi minun nimeni

ja hetken katsoin  tuota outoa sukulaista silmiin joista puuttui empatia, 

myötätunto herännyttä kohtaan.

Katso noita, nainen sanoi ja hän tarkoitti sotilaita. - Sinä olet heidän muka-

naan, katso tarkoin niin näet. Ja minä katsoin, silmät ummessa ja vähän hä

tääntyneenä. Keitä me olemme, kysyin naiselta joka näytti tutulta vaikka oli

aivan vieras. Te olette sotilaita jotka eivät tiedä mihin ovat menossa ja mis-

tä tulevat, hän sanoi ja alkoi muuttua usvaksi viereisellä tuolilla. 

Yritin pinnistellä muistia. Kuka hän oli, tutun näköinen vieras? Mutta ei hän

enää palannut, vaan hajosi utuna unen usvaan, ja minä kadotin hänen tutun si-

vukuvansa. Ajattelin, ettei se voinut olla kauan sitten kadonnut sisarenikaan,

jota vuodet olivat väistäneen ja joka oli nyt palannut aikamatkalta avaruuden

kaarevaa rataa minun mieleeni ja näytti jotenkin tutulta vaikka oli aivan vie-

ras. En ole varma halusinko edes tuntea häntä, sillä naisen olemuksessa oli

jotain arvaamatonta.  Suljin silmät ja hieroin kohmeisia sormia, niitä palel-

si. Ääni kuiskasi minun nimeni ja hetken katsoin  tuota outoa sukulaista sil

miin joista puuttui empatia, myötätunto herännyttä kohtaan. Katso noita, nai-

nen sanoi taas ja  viittoi sotilaita. - Sinä olet heidän mukanaan, katso tark

kaan niin näet.

Ja minä katsoin taas, silmät ummessa ja vähän hätääntyneenä. Keitä me olemme,

kysyin toistamiseen naiselta joka näytti tutulta vaikka oli aivan vieras. Te

olette sotilaita jotka eivät tiedä mihin ovat menossa ja mistä tulevat, hän

sanoi ja alkoi muuttua usvaksi viereisellä tuolilla. Yritin pinnistellä muis-

tia. Kuka hän oli, tutun näköinen vieras?  Mutta ei hän enää palannut, vaan 

hajosi utuna unen usvaan, ja minä kadotin hänen tutun sivukuvansa. Ajattelin,

ettei se voinut olla kauan sitten kadonnut sisareni, jota vuodet olivat väis-

täneet ja joka oli nyt palannut aikamatkalta avaruuden kaarevaa rataa minun

muistiini. Suljin silmät ja hieroin kohmeisia sormia, niitä palelsi. . Ääni 

kuiskasi minun nimeni ja hetken katsoin  tuota outoa sukulaista silmiin jois-

ta puuttui empatia, myötätunto herännyttä kohtaan.

Katso noita, nainen sanoi uudestaan ja viittoi taas sotilaita. Sinä olet hei-

dän mukanaan, katso tarkoin niin näet.

Ja minä katsoin, silmät ummessa ja vähän hätääntyneenä. Keitä me olemme, ky-

syin naiselta joka näytti tutulta vaikka oli aivan vieras. Te olette sotilai-

ta jotka eivät tiedä mihin ovat menossa ja mistä tulevat, hän sanoi ja alkoi

muuttua savuksi viereisellä tuolilla. Sotilaat ampuivat kadulla kulkevia ihmi

siä ja hoilasivat rivoja lauluja. 

Yritin pinnistellä muistia. Kuka hän oli, tutun näköinen vieras?  Mutta ei 

hän enää palannut, vaan hajosi utuna unen usvaan, ja minä kadotin hänen tutun

sivukuvansa. Ajattelin, ettei se voinut olla kauan sitten kadonnut sisareni,

jota vuodet olivat väistäneen ja joka oli nyt palannut aikamatkalta avaruuden

kaarevaa rataa minun muistiini.

Katsoin kelloa ja huomasin että nyt oli jo aamu. Sotilaat olivat kadonneet 

ja nainen, joka katsoi minua, oli hävinnyt.

C.G.Jung: Unet ja niiden tulkinta. 

 

KIRJALLISUUS

Jokiranta. Öljy 1968 Juhani(Jussi) Jäälinoja

Päivän miete: Monesti viisaus käy 

etupäässä takaperin   ja huomaamatta                                                                                                                                                         

                                                                                                                                                   Tuli ehtoo ja tuli aamu, ja sitten tuli kertomakirjallisuus. Kauno- etu liitteestä luovuttiin, se oli vanhanaikainen ja sisälsi mielikuvan jostakin taiteellisesta. 

Kirjastoissakin erotettiin kertomakirjallisuus tietopuolisesta. Jokin punanenäisten demonien porukka pyrki siivoamaan kaiken tunneperäisen ja suosi yksinkertaista, takovaa tyyliä. Kirjoituskilpailuissa voittivat ne, jotka tietävät että hauki on kala. Murresanat ihastuttavat helsinkiläistyneitä kriitikoita, joiden mielestä murresanat ovat sanallisen kiljuannoksen käyttövoima. 

Luin juuri uutta proosaa jota ylistettiin kulttuurilehdessä. Sanomalehtien kriitikot ovat kadonneet sukupuuttoon, ja epäilen että lehtien talous ei kestä kirjoituspalk-kioiden maksamista. Tyhjänpäiväiset kritiikit vievät myös tilaa tärkeämmiltä uutisilta, vaikkapa jonkin julkean missin kokovartalokuvalta kun hän irvistää lehtikuvaajalle valkaistuilla tekohampaillaan. Tai  kuvalta urheilijasta, joka on kooltaan kaksi metria ja risat. 

Niin, minä siis luin kirjan ja kulautin sen päätteeksi lasin ihan raikasta vettä. Mieli teki kyllä väkevämpääkin, mutta kun lääkäri on kieltänyt minulta huonon seuran. Kirja kertoi seikkaperäisesti junamatkasta Euroopassa, satunnaisista tuttavuuksista ja keskusteluista joissa osallistujat pyrkivät korostamaan omaa merkittävää osaansa kulttuuritilaisuuksissa.

Mikä se tyyli oikein on, joku kysyi kirjallisuuden opettajalta. Ei sellaista olekaan, tämä vastasi. Minä sekaannuin asiaan ja kerroin mielipiteeni. Tyyli olet sinä itse, sinä joka näyt kirjainmerkkien rakosista. Pidä pintasi ja ole mikä olet, älä ota vastaan tyhjiä vaikutteita.

Olin siis lukenut ylistetyn romaanin, jonka kirjaimien välistä pilkotti yksi-vakaa kirjoittaja. Romaani oli kuin 1800-luvulla kirjoitettu postilla. Sanajärjestys, pisteet ja pilkut aina kohdillaan. Lauseista ei irronnut kuvailua, ei tuoksuja eikä värejä. Virkkeet olivat kuin suoriksi karsittuja männyn oksia ilman pihkaa ja perhosten koteloita. Jos jotain oli kirjoittajalta jäänyt, niin kustantajan tikat olivat ne nokkineet. Älä kirjoita noin, he sanovat. Kirjoita mieluummin näin.

Lopputuloksena on postilla jonka lukija ei koe herätystä. Hän nukahtaa ensimmäisten sivujen aikana ja uneksii Garcia Marquezin sadan vuoden yksinäisyydestä. Jostakin maagisemmasta. (2023)

Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys. Jussi Jäälinoja.

ILLALLA TAIVAS HALKEILI

                                        Kuva:  Syyshalavia. Akavarelli T.Yli-Rajala 1989

Olin aikeissa lähteä kirjoittamaan uutta blogia. Harrastan lyhytproosaa, koska en enää pysty pitämään koossa pidempää tekstiä. En kai ole koskaan osannutkaan. Istuin tutulle paikalle ikkunan eteen. Oli jo ilta, taivas halkeili säröille ja kuulin äänen, joka muistutti lakanakankaan repeilyä. Ehkä alkoi leijailla taivaan kappaleitakin keveästi minun jaloilleni joita kylmä pisteli. Näin olin tuntenut joskus ennenkin, kun katsoin hyvin korkealta alaspäin kohti mustaa veden pintaa jossa pilvet uivat. 

Televisio oli jäänyt auki ja sen ääni häiritsi keskittymistä. Näin kuinka tankit vyöryi-vät rajan yli, ohjukset tuhosivat siltoja ja rakennuksia. Uutisissa joku uhosi, että  Ukrainaa ei enää ole.

Oikeastaan se ääni ei ollutkaan repeilyä vaan musiikkia. Tarkemmin kun kuunteli, se oli Schubertin kahdeksas, se keskeneräinen. Forte ma non troppo, ajattelin katke-roituneena. Kallistin päätä ensin vasemmalle ja sitten oikealle niin, että näin koko pihamaan. Sen pinta oli ohuen kuuran peitossa ja herukkapensaat tököttivät kohmei-sia sormiaan kohti olematonta taivasta. Yritin laskea noita sormia, mutta en onnis-tunut. Ne värisivät himmeässä iltakajossa, hitaasti huojahtelevat kyntensä syksyn punaisiksi lakattuina. Ei se verta ollut, vaan laskevan auringon kiloa ennen lopullista yötä.

Kuvaruudussa juoksivat lapset ja vanhat raunioiden onkaloihin. Siellä luotiin suurta ja mahtavaa Venäjää.

Pyydystin muistista pakoon lehahtaneen kuvan ja naulitsin sen mielen pohjalle kuin perhosen. Ecce homo, Maria, kaihoisa ja nuori katseensa minun silmiini hukkumassa. Hetkeen pysähtynyt mielen kokoelmaan neulalla lävistetty, Maria aseen  edessä jossa-kin Karjalassa. Kun nyt hetken muistia pinnistelin, palautuivat mieleen kouluaikai-kaisen ihastuksen lapselliset kasvot.

Minä elän sateen ropinassa, vanhoissa valokuvissa, tuulessa ja entisaikojen papereis-sa. Etääntyvissä muistoissa ja yhä harvemmin ajatuksissa. Mutta minä elän vielä.  Siinä nyt istuin yksin työhuoneessa ja minun mieleni oli musta kuin avaimen-reikä, nurkkaan jähmettynyt torakka. Kaksi tuntia olin jo istunut hämärissä, uskal-tamatta sytyttää valoa tai vilkaista kelloa. Olin kuunnellut tuolin narahtelua hitaassa iltayössä ja kyllästynyt hokemaan kansainvälisyydestä, joka arkipäivässä osoittautui sekasorroksi ja anarkiaksi. Vieraat kurkunkatkojat juoksivat vapaasti terrorisoi-massa ihmisiä, jotka olivat heille avuttomia kohteita. Ja kaikki tämä psykopaattien suuruudenhulluuden takia. 

Suljin television. Olin sieltä  etsinyt tietoa, mutta löytänyt yksinäisyyden. Mitä siis nyt kirjoittaisin?           

Ukraina. Schubert 8. sinfonia, h molli. Lyhytproosa

 

KAUPASSA

Sarkastinen miete: Hallinnossa parhaat asiantuntijat ovat luottamushenkilöitä

Junanvaihtoa Turkuun piti joskus odtotella Tampereella kauan. Oli hyvää aikaa lähteä kävelemään Hämeenkadulle. Siihen aikaan sain vaikutelman, että Tampereella ei muuta olekaan kuin tuo pääkatu. Turku raitiovaunuineen oli suurkaupunki, liikenne kaduilla oli vilkas. Ihan uteliaisuutta poikkesin joskus Tampereen aseman kulmilla olevaan työmaaruokalaan. Siellä luettiin Vapaata sanaa ja Tiedonantajaa. Minä söin herne-keittoa.

Hämeenkadun näyteikkunat tarjosivat siihen aikaan kiehtovia näkyjä. Tavarat oli aseteltu taiten niin, että niitä teki mieli mennä katsomaan lähempää. Varsinkin ujoja mallinukkeja jotka esittelivät minihameita ja säihkysääriään. Kerrassaan halattavan näköisiä, mutta hyvin yksitotisia. Joskus kuulin, kun ne supattivat ahdistuneina tulevaisuudesta. Minä näin pahaa unta, yksi kuului sanovan. Meidät viedään kaatopaikoille ja varastoihin, eikä meitä enää kukaan tule katselemaan. 

Tulevaisuus on tässä ja nyt. Carpe diem, ja lähde ostoksille. Ei keskustasta enää näyteikkunoita löydy, sinun pitää ajaman parin, kolmenkymmen kilometrin päähän metsään. Sinne on rakennettu lentokentän laajuinen parkkipaikka ja tolkuttoman suuri hehtaarihalli. Siellä on tavaraa kaikille ja kaiken lais-ta. Sijoitettu niin, että jokapäiväisimmät ostokohteet on piilotettu mahdollisimman kauas ja niiden luokse päästäkseen on kuljettava tarjolla olevien heräteostosten ohi. Jos etsit jotain, ei henkilökuntaa ole paikalla tai he juoksevat piiloon hyllyrivien taakse. Hinnat on kirjoitettu kärpäsen jätöksen kokoisilla kirjaimilla lappuihin, joko korkealle tai lattian rajaan. Asiakas tarvitsee lukutoimitusta varten kiikarin ja luupin, hänen on pakko nousta porrasjakkaralle tai ryömiä nelin kontin  likaisella lattialla luupin läpi tähyillen. Talvisin ei lattialle saa astua kengillä, joiden pohjissa on liukuesteet. Kaupan pyhä lattiamuo-vi turmeltuu. Pitää nöyrtyä joko lähtemään pois tai liikkumaan sukkasillaan. Nykypäivien kansantauti ei ole tuberkuloosi vaan se on pakkomielle, joka panee ostamaan kaiken mikä kaupan mainoksista silmiin osuu, tarvitset sitä tai et.

Joku voi sanoa, että näin meitä kohdellaan. Minä, kerettiläinen sanon, että itse me olemme valinneet sen miten meitä kohdel-laan. Valinneet päättäjiksi ihmisiä, joille tärkeintä on, että talous toimii tehokkaasti. He puhuvat loputtomasta talouden kasvusta, eivätkä kykene näkemään hetkeä jolloin luonnonvarat ehtyvät ja kasvu pysähtyy. Eletään kuin siat pelossa, ei jakseta ajatella, tai uhotaan niin kuin Ranskan hyvinvoiva eliitti ennen vallanku-mousta: meidän jälkeemme vedenpaisumus.  (2023)

Hakusana: siat

                    

 EIDEETTISET KUVAT

                                            Kuva: Hiljaisuus muka, ja täynnä ajatuksia Akvarelli 2019 T.Y-R. 

Miete: Jos ei osata, ei lueta. Jos ei lueta, ei osata.

Kun suljen silmät, näen usein olemattomia kuvia. En tarkoita hallusinaatioita, vaan puhun nyt eideettisistä kuvista, jotka selityksen mukaan ovat tekemisissä aineellisen todellisuuden kanssa. Eivät  ne ole mielikuvia eivätkä unta. Olen ajatellut, että ne ovat unen esiaste, joka johtaa syvempään uneen.

Aihe on niin jokapäiväinen, että päätin vilkaista mitä siitä viisaat kertovat. Tulkinnat pyrkivät aina kohti materialistista selitystä. Jollakin ilveellä ilmiöt saavat aina aineellisen selityksen.  Maail-mankaikkeutta tutkivat tiedemiehet ovat löytäneet myös  avaruu-desta ennen tuntemattoman, näkymättömän  aineen, jota ei voida tutkia muuten kuin sen vaikutuksen kautta. Koska muuta selitystä ei ole, tämäkin tuntematon on nimetty aineeksi. Ja kappas vain, on olemassa myös tuntematonta energiaa. Näkymätöntä ja tuntema-tonta, mutta ei kuulu uskonnon tai uskomusten piiriin.

Eideettiset kuvat pysyvät yleensä paikallaan, eivät liiku. Minun luomieni alla ne liikkuvat, kääntyilevät ja joskus puhuvatkin. Kuulen yksittäisiä sanoja, mutta selvää sanomaa noilta kuvilta en saa. Ei se paranoidista skitsofreniaa silti ole. Jos kerron, että olen nähnyt ta-pahtumia enteinä, niin minulle suositellaan mielenterveystoimiston asiakkuutta. Näitä kokemuksia on paljon.  Olen nähnyt elävän ihmisen kuolleet kasvot viikkoa ennen kuin hän yllättäen kuoli. Olen lukenut paperilla esitetyn asian useita päiviä ennen kuin kirje saapui postista.  Sanasta sanaan.

En minä noita eideettisiä kuvia ole koskaan pelännyt, ihmetellyt vain. Olen elänyt siinä luulossa että kysymys on aivan yleisestä ilmiöstä, kaikkihan noita kokevat. Vaan jos otan asian joskus esille, aihe työnnetään äkkiä maton alle piiloon kuin likatahra. Eihän sellaista ole mitä ei voi kosketella.  Minä olen tullut siihen käsitykseen, että kaikki on todella aineellista, kotoisin ihmisen aivoista. Ilmiöitä on maailman avaruus täynnä. eikä niitä kaikkia tulla koskaan selittämään. Ja sekin on todennäköistä, että tietoa meille tulee kaukaa aivojen ulkopuolelta, olemassaolon syvyyksistä. Siinä tiedossa on järki ja siinä on tunne. Se on alfa ja omega, pitää vain tunnustaa se ja hyväksyä. Ihminen on kuva, eikä kaiken keskipiste.  

Tuuli puhaltaa missä tahtoo ja sinä kuulet sen huminan, vaan et tiedä mistä se tulee ja minne menee. Niin on jokaisen laita, joka hengestä on syntynyt.

Eideettiset kuvat. Enneunet.

 KELLON TIKITYSTÄ

                                                 Kuva: Ruska  sekavärityö 2018 T.Yli-Rajala

Olen tuijottanut kelloa jo tovin. Sen viisarit kiehtovat minua, koska ne osoittavat ajankulua taaksepäin. Jossakin taustalla Erika laulaa  Keltaisen koiran bluesia. Hänellä on lyhyt mekko jossa on mustia pallokuvioita. Minun sylissäni on valokuvakansio, jonka sisältö vaatii järjestystä. Kansion rakosesta tipahtaa kuva, joka asettuu nojaamaan sen tuolin jalkaan jolla minä istun. Se on nuoruuden rakkauden kuva, hän nojaa siinä valkoista koivunrunkoa vasten ja hymyilee etäisesti. Hän lauloi jossain bändissä ruotsiksi. 

Nostan kuvan. I get blues, Erika kiekaisee ja hänen oikealla puolellaan joku muusikko raapii vanhaa pyykkilautaa plektralla. Mikä on, että minä näitä molempia jaksan ja haluan kuunnella, Erikaa ja Katia Buniatishvilia, jonka sormet juoksevat pianon koskettimilla. Joku valisti minua hyvällä musiikkimaullaan ja vakuutti, että hevirokki on parasta. Sen rinnalla kaikki muu on lällärikamaa. Mitäpä minä siihen sanoisin, kuunnelkoon mitä tahtoo, mutta minua on turha pakottaa äänisaasteeseen. En pysty kuuntelemaan ja katson mieluummin Katian sivukuvaa. Hän puhuu vanhaa kieltä jota minä en ymmärrä, mutta tuon kaksisataa vuotta vanhan sävelen minä tunnen, sen nuotit kohosivat Schubertin pään ylle kuin usvapilvi. 

Etsin albumista paikan josta kuva oli irronnut ja liimaan sen nyt paikalleen. Käy mielessä, että minä olen kuin tuo kuva, irtoan joskus paikaltani ja joku ulkopuolinen liimaa minut takaisin. Tuota ulkopuolista en tunne, en ole varma siitä mikä hänen nimensä on. Hänestä on kerrottu paljon tarinoita. Nyt näen hyväntahtoisen naurun hänen kasvoillaan. Anna kuvien putoilla, hän kuiskaa. Minä korjaan järjestyksen. Ja sanon sinulle vielä, että opi minulta, minä olen hiljainen ja nöyrä. Kannan sinut tyhjien sivujen yli sinne missä ei albumeita tarvita. 

 Olen istunut jo liian kauan, toimettomuus alkaa häiritä mielenrauhaa. Erika on vaiennut. Kokoan kaikki vanhat valokuvat pussiin ja aion viedä ne nyt roskalavalle. Mitä minä niillä enää tekisin. 

Schubert: Ständchen. Erika Lewis. Katia Buniatishvili.

 SIVURAITEILLA

                                       Miete: Heti koulun jälkeen aloin oppia tärkeitä asioita 

Soitin vanhalle tuttavalle ja kysyin mitä hän ajatteli siitä  käsikirjoituksesta jonka hänelle lähetin. Hän oli sitä itse pyytänyt. Oli lukenut jonkin vuosia sitten julkaistun  novellin lehdestä ja ilmoitti olevansa kiinnostunut. Panin postiin suurenmoisen teokseni "Sonaatti neljälle viululle ja yhdelle haitarille". Siitä oli tehty oikein kovakantinen teos, niin että arvelin sen täyttävän hänen kirjalle asettamansa perusvaatimuksen. Kovat kannet ja tarpeeksi paljon sivuja.

Vastaus sai minut äimistymään. Aavistuksen verran kiukkuisesti hän ilmoitti, että lukeminen jäi kesken koska hän ei ymmärtänyt siitä yhtään mitään. Miksi sinä et kirjoita niin kuin asiat on, vaan keksit kaikenlaisia ajatuskiemuroita jotka sekoittavat lukijan pään. 

Ymmärrä nyt hyvä mies, minä ajattelin, että sekoittaminen on se idea johon kirjoittaja pyrkii. Eivät silkkaa ajanvietettä lukevat osaa tai halua ajatella, heidät on eksytettävä sivuraiteille. Niin teki Dostojevski ja moni muu, mutta niin taitavasti ettei lukija sitä huomannut heti. Sekoilu panee ajattelemaan. Ero on siinä, että tässä minun tapauksessani kirjoittaja sekoilee, eikä lukija.

Puhuttiin siinä muista kuulumisista ja minä jätin hänet kiukutte-lemaan tylsän kirjan kanssa. Ehkä hän vaihtoi Tex Willeriin. Itse kaivoin esiin oman kohteeni, joka kiukutti. Se oli tämä Italo Calvinon nobel romaani "Jos talviyönä matkamies". Olin tihrustellut sitä huonossa valossa useita päiviä ja edistynyt kolmekymmentä sivua. Glaugooma on vienyt näkökyvyn niin, että vain 25 prosenttia on jäljellä. Pää oli jo sekaisin kuin edellä mainitun tuttavani seinä-kello. Kyllä Kafkakin osasi outoja kirjoitella, mutta jostain syystä niitä oli helpompi lukea. Epäilenkin, että Kafka on hulvaton humoristi. Hänen suupielensä varmasti nyki huvittuneena, kun hän katseli kustannustoimittajan tärkeilevää kulmien kurtistelua. Mutta eihän kulkukoirasta voi kasvattaa kommunistia, tämä oli sanonut. 

Hän erehtyi kirjailijasta. Koiran kasvattaja taisi olla Bulgakov eikä Kafka.

Onhan noita outoja kirjoja muitakin, ehkä suosittelen niittä tuttavalle. Ei siksi, että haluaisin asettaa omat hengentuotteeni niiden rinnalle, vaan siksi, että hän huomaisi, että riippumaton ehdokas kilpaa aina sen ehdokkaan kanssa jota on riiputettu.  Jos et vaivaudu ajattelemaan, joku muu ajattelee puolestasi.  

Voi olla, että suosittelen hänelle nyt Bulgakovin teosta "Saatana saapuu Moskovaan". Vai oliko se imperfekti, niin että saapui. Taas kerran. (2023)

Italo Calvino. Franz Kafka. Mihail Bulgakov.

 

VALINTOJEN TORILLA

Fiktio syntyy arjen sirpaleista

                                                    Kuva: Kesällä 2022, Arja Yli-Rajala

Joku puolituttu oli lukenut lehdessä julkaistun novellini ja tuli puhuttelemaan minua. Hän selasi lehteä epäuskoisen näköisenä ja sanoi: et sinä tätä ole kirjoittanut. En kysynyt ketä hän epäili kirjoittajaksi.

Enkä sitäkään kysynyt, miksi hän epäili minun kykyjäni. Enkö minä ollut tarpeeksi kovaääninenn kokouksissa, enkö tuonut tarpeeksi itseäni näkyville ja näyttänyt vakuuttavalta. Kun hän lopuksi vaikutti hyväksyvän ajatuksen, että minä olin  syylli-nen, hän kohdisti uteliaat silmänsä minuun ja kysyi: paljonko ne maksavat tuom-moisesta? 150 markkaa? Minä saan enemmän kun käyn kahvilla kokouksessa jossa päätetään kulttuurin määrärahoista. Elettiin vielä markka-aikaa.

On ihmisiä joille on ylivoimaista uskoa, että joku tekee työtä lähes ilmaiseksi. Nuo ihmiset eivät pidäkään kirjoittamista työnä, se on vain harrastus tai ajanvietettä. Henkistä  hyötyliikuntaa, että ajatukset pysyvät kirkkaina tärkeistä asioista päätet-täessä. Alusta pitäen he suuntaavat mielenkiintonsa sinne missä näkevät rahan ja vallan viihtyvän. Heistä tulee yhteiskunnan tukipylväitä, jotka ajavat häikäilemättä omaa asiaansa ja omia etujaan muista piittaamatta. He opettavat omat lapsensakin näkemään elmää silmälappujen takaa niin, että nämä valitsevat koulunsa ja ammat-tinsa siltä pohjalta, että tulevaisuus toisi mukanaan auvoisen elämän, huippupalkan ja loisteliaan järvenranta-asunnon.

Elämä tuo eteen jatkuvasti tilanteita joissa on pakko tehdä valintoja. Jokainen valinta löytyy joskus edestä, hyvä ja huono. Tulosten arviointi etukäteen on vaikeaa, on pakko puurtaa vain eteenpäin ja luottaa hokemaan, että kaikki on hyvin ja kaikki järjestyy. Tätähän meille television filmit opettavat. Siitä huolimatta asiat voivat mennä aina vain huonompaan suuntaan ja koko elämä voi päättyä traagisesti. Itsekeskeinen ihmi-nen on lopulta aivan yksin, empatiaa ja myötätuntoa on vaikea saada osakseen.

Vaikka oma ego on tärkeintä, kautta aikojen on haettu turvaa myös itsen ulkopuolelta. Puu- ja kivijumalilta, näkymättömiltä jumalilta, jotka ovat hyvin ihmisen kaltaisia. Ei marksismin materialismi, eivät lännen skeptikot ole kyenneet tarjoamaan turvaa isekkyydeltä. Älä vie vihaasi yön yli, anna toiselle se minkä itse haluat. Tämä vaihto-ehto saa osakseen ylimielisen hymyn, se on liian vanha ollakseen totta.

Mutta kerro sinä lukijoille erilaisista valinnoista joita itse koet ja joita muiden näet tekevän. Kirjoittaminen ja lukeminen ovat lääke, joka tehoaa hulluun maailmaan. 

Humanisti kirjailija viettää  yönsä kaksipolvisen trokeen kanssa.

 

                    LUOVUUDESTA        

                

Juoni on kirjailijan valhe

Olen pitkän elämäni aikana osallistunut moniin kehittäviin projekteihin. Kirjoittamisen opettaminen on yksi niistä. Kiitolliset harrastajakirjoittajat ovat parveilleen minun ympärilläni kysymässä neuvoa ongelmiin. Mihin pannaan pilkku lauseessa. Onko oikein taivuttaa nimi Urpo urvolle tai Arpa arpalle. Kaikki tyyni vai tyynni. Neuvon heitä ottamaan ruokalusikallisen konjakkia, se auttaa ainakin hikkaan. Nikotuksen myötä kaikki muut vaivat katoavat.

Ennen vanhaan kritiikkiä ei tarvinnut kauan odotella. Nykyään tulee vain hiljaisuus.

Runokielestä on hyvä muistaa, että on olemassa alku- ja loppusointuja. Kalevalassa käytettiin enimmäkseen alkusointua. Vakaa vanha Väinämöinen heitti laulellen vesiä., ja siihen malliin. Loppusointuja käyttivät ulkomaalaiset, jotka keksivät kieliopin. Paljon riippuu siitä mihin rakoon tavun sijoittaa, onko se etu- vai takavokaalien kanssa, vähän niin kuin ihmiset, jotka seurustelevat paritellen. Takavokaaleista kammottavin on ruma ää-äänne, jota runojen sanoittajat eivät osaa vältellä. He sijoittavat puheeseen konsonanttien ja jopa geminaattojen mukaan pitkiä ja onnettoman rumia vokaaleja. Hyvät ihmiset! Kavahtakaa sanomasta tai kirjoittamasta esimerkiksi näin: lämpimammällä säällä Rääkkylässä, tai yskiskellen vääjäämättä Yyterissä. Asioista hyvin perillä oleva harrasta-jakirjoittaja välttää myös puhumasta ryppäistä. Jo kansakoulussa opetettiin, että sana ”ryväs” taipuu ”rypäitä”. Ryppäitä lausuttuna kuulostaa kuin yrittäisi puhua kuuma peruna suussa ja sana luo ikäviä mielijohteita lukijan tajuntaan. Ainakin minulle se aiheuttaa ripulin.

Kirjoitat taas uuden tarinan, jonka joku lukee silmiä räpytellen.

Teillä on mukana käsikirjoituksia, joita haluatte saattaa jonkun kustantajan näkösälle. Hyvin todennäköisesti siellä joku krapulainen kustannustoimittaja heittää käsikirjoituksenne roska-koriin ja sanoo, että minä en koskaan lue aanelosta pidempiä tekstejä. Toinen vaihtoehto on, että kässäri katoaa salaperäisesti maailman avaruuteen, eikä sitä kukaan ole edes nähnyt. Kysykää googlelta, se on jenkki, joka tietää kaiken.

Epätietoisille kerron, ettei romaanin lopettaminen poikkea elämän päättymisestä. Ehkä on paras olla hetki hiljaa, käännellä päätä ja kuunnella. Tehdä niin kuin Daniil Harms, joka ratkaisi ongelman sanoilla ”sen pituinen se” tai ”ja siihen koko tarina oikeastaan loppuu-kin”. Vaan älä sinä Taneli Harmista piittaa, hän joutui mielipiteittensä takia hankaluuk-siin. Ota opiksesi äläkä rupea viisastelemaan. Älä rustaa aforismeja, koska ne ovat luku-taidottomille ja vähä-älyisille vaikeaselkoisia ja tylsiä. Kirjoita vain pöytälaatikkoon, sillä pienikin vihje siihen, että sinulla on omia mielipiteitä ja ajatuksia, saa ulko-ovellesi yöllä vapaamielisen koirapartion ja päädyt poliisilaitokselle kuulusteluihin. Sinua syytetään kansanryhmien loukkaamisesta ja disinformaatiosta. On kova paikka, kun runo vaihdetaan lakipykäliin. On myös  syytä tietää mitä sanoo, ja tietää sekin, mitä ei saa sanoa.  Kaikki kustantajat sen ymmärtävät. 

Mitä lyriikkaan tulee, se on ilman loppusointuja kaikille avoin meemi. Tajunnan virrasta vain sanoja jonoon ja otsa rypyssä. Kaikki kustantajat senkin ymmärtävät. Elämän genre on tietoisuus vapaudesta. (2023) 

Miete: Ajatuksia ei saa sensuroida. Ne pitää unohtaa.

 

RAUTAKAUPASSA

 KUVA: ASIAKAS ON AINA OIKEASSA.

Olin eilen täyttänyt 85 vuotta ja kohtalaisen iloinen. Lähdin rautakauppaan sillä olin päättänyt ostaa vasaran ja nauloja. Miksi halusin niitä ostaa, en oikein tiedä, tai en ainakaan muista. Mietin asiaa siinä kävellessä ja kaukaa jo näin Torsti Tukkosen, joka maleksi vastaani. Hän täytti viime kuussa 83.

Livahdin lähistöllä olevan muuntajan taakse vettä heittämään, mutta turhaan. Tarkkasilmäiseltä Torstilta ei jäänyt huomaamatta, että pakoilin häntä. Mies hiipi muuntajan taakse ja tarkkaili hetken aikaa minun suoritustani. - Mistä johtuu, että sinä piiloudut aina johonkin kun minut näet, hän uteli.- En minä piiloudu, puolustauduin syytökseltä. Näethän, että minulle tulee aina tämä sama tarve kun me kohtaamme tiellä. Ja aina on tämä tihkusade.- Mutta mistä se johtuu, Torsti kysyi. Enhän minä vaarallinen ole, niin että en oikein nyt ymmärrä. Eivät pilvet minun perässäni ui. 

Pohdin tovin aikaa hänen näkökulmaansa.- Minä luulen, että se johtuu sinun eukostasi, sanoin. Etkö ole huomannut, että hän on seudun pahin juoruakka. Torsti kivettyi niille sijoilleen. - Ei pidä paikkaansa, hän puolusti rumaa vaimoaan jolla oli lonksuvat tekohampaat. - Sinä itse olet syypää. Miksi luuhaat tuolla rautakaupassa, vaikka se kassanainen sopisi ikänsä puolesta tyttäreksi. 

Vedin sepaluksen vetoketjun kiinni ja muistelin vanhoja aikoja, jolloin näissäkin oli vielä napitus. Torsti näytti närkästyneeltä. Kaikkeen ne keskittävät huomionsa, minä ajattelin. Kateus, vahingonilo , häijy juoruilu. Syytetään minua vaikka vika on joko kassaneidissä tai minä itse olen viaton. Tosi ystävä erottuu aina takaani, hän neuvoo minut oikealle kassalle, on empaattinen ja tuntee myötätuntoa myös syyllistä kohtaan. Hän ei kaiva ikäviä asioita menneisyydestä ja hänellä on pussihousut merkkivaatteiden sijaan. Näin minä päättelin ja yhdessä me jatkoimme matkaa kohti rautakauppaa. Panin merkille, että Torsti ei kulkenut minun perässäni, vaan säntäsi heti tilaisuuden tullen kassalle etuilemaan. Hänellä oli mairea hymy naamalla ja silmää hän minulle iski, ryökäle. Naulat ja vasaran unohdin ostoskärriin, mutta pastilleja se kassaneiti minulle tarjosi. Ehkä minun hengitykseni haiskahti valkosipulille tai yskänlääkkeelle, jota ennen lähtöä olin naukannut kaksi ruokalusikallista. 

Kävelimme taas kotiin ja lauloimme kaksiäänisesti Torstin kanssa Rentunruusua. Päästin ovesta sisään naapurin kollikissan, joka norkoili usein meidän kotiportailla. Se oli siellä aina hyvällä asialla. (2023)

Asiasana: Kollikissat.

 

Mielenmuutos

Syyspuisto. Akvarelli T.Y-R., 2018

Kävelimme isä Johanneksen kanssa portista puiston puolelle. Kuuntelin lintujen laulua ja purin hänelle katkeroituneita muistoja nuoruudesta. Yritin muistella psalmin sanoja, mutta enhän minä sellaisia muista. Kun minä katson kuuta ja tähtiä jotka sinä olet luonut, niin mikä on ihminen että pidät hänestä huolen. Tai jotain sellaista, En oikein muistanut, mutta opettaja antoi siitä aineesta yhdeksikön. Se oli paljon, koska yleensä hän jakeli minulle kutosia. Minusta tuntuu, että hän oli uskovainen. Kun minä fysiikan ja tähtitieteen kokeista sain yhdeksikön, peruttiin koko koe, koska opettaja epäili että luokassa oli luntattu. Jotkut minun lähelläni istuneet menestyivät tässä peruutetussa kokeessa hyvin, mutta siitä oli vaikea tehdä johtopäätöksiä, koska minä keskityin paperiin enkä tiennyt mitä ympärillä puuhattiin. Ylensä sain fysiikasta vitosia ja kutosia, koska numeroilla leikkiminen ei miellyttänyt. Ne olivat kuin raatokärpäsiä huonon itsetunnon ympärillä. Jokin demoni yllytti opettajaa komentamaan minut taululle kaikkien pällisteltäväksi, koska hän vaistosi minun asenteeni kaikkeen valmiiksi pureskeltuun, niin kuin esimerkiksi aksioomat ja teoreemat. Taulu oli paikka jota välttelin henkeen ja vereen, koska en osannut näytellä.

Minua otti pattiin kaikki myötätuntoiset naamataulut ja ilmeet, koska näin niiden takaa vahingonilon. Ähäkutti, sinä seisot siinä neuvottomana etkä tiedä mihin katsoisit. Etkö sinä huomaa, että sekin tyttö jota ihastelet näkee nyt vain saamattoman luuserin. Ja sitten yksi opettaja keksi kysyä että mikähän on auringon pintalämpötia. Minä sanoin että Heiskasen mukaan se on noin viisituhatta astetta, mutta ei hän uskonut. Kyllä sen täytyy suurempi olla. No, se riippuu näkökulmasta, minä ajattelin ja istuin nolona takaisin.

Minä en ymmärtänyt miksi piti lukea ulkoa kasvien latinankieliset nimet ja Suomen vesistöreitit. En voinut käsittää mihin tarvitsen tulevassa elämässä liikuntatuntien rekkiliikeitä ja pallon pyöritystä. Mihin minä tarvitsen todennäköisyyslaskentaa. Nykyisin, jo vanhana ajattelen näin: voi kun te ymmärtäisitte mitä on vapaus! Että saatte lukea mitä haluatte ja saatte vapautua mielipiteiden ja muiden tahdon kahleista. Että voitte opetella humanistiksi, joka on vapaa ahneudesta ja vapaa hyväksymään muutakin kuin vain sen, mikä lisää oman egon arvoa. Mikä on ihminen, jota kukaan ei halua tunnustaa, koska hän tuntee itsensä. 

Isä Johannes oli kuunnellut vaiti ja sulki rautaportin. Sinä olet oikeassa, hän sanoi. On hyvä oppia tuntemaan itsensä, että voi vasta sitten arvostella muiden käytöstä. Vaan sinä et vielä tunne itseäsi. Odota heiltä sitä mitä itse osaat ja kykenet heille antamaan. Muuta mielesi että maltat odottaa. 

Mielen muutos, metanoia

 

            T Ä H T I E N  H E I J  A S T  U M I A

Tähtienheijastumia

Jungin mukaan psyykellä on kaksi keskusta. Ego on subjektiivinen tietoisuuden keskus. Unet puolestaan nousevat tiedostamattomasta "itsestä" joka on subjektiivisen tietoisuuden keskus., luonteeltaan objektiivinen ja peroonan ulkopuolinen. Uni nostaa esiin alitajunnasta kumpuavia symboleja, joihin alkukristityt suhtautuivat ennakkoluuloisesti. Suhtautuminen uniin on samanlaista kuin asenteet niin sanottuihin yliluonnollisiin ilmiöihin. Skeptikko joka uskoo vain materian olemassaoloon, käyttää ristiriitaisesti sanaa yliluonnollinen ja ivaa juuri sitä käsitettä  jonka kieltää. Gregorios Nyssalainen korosti sisäisen elämän loputonta edistymistä. Ihmisyys on aina liikkeellä jotakin kohti.   Ihmisen tehtävä on suunnata tuo loputon liike oikein. Valvetila on ainaista etenemistä, se on kuin ravia, jossa uni auttaa irtautumaan oravanpyörästä ja jättää ihmsen olemuksen ajalehtimaan vapaasti. Tämä näkemys sopii hyvin nykyaikaan.

Sisäisen elämän loputon kehitys on sukeltamista kohti ikuisuutta jumaluuden syvyyksiin. Se on hidasta kasvamista (0rdodoksit), ei äkillinen "herätys".

Näin sanoo Lutherus: mikäs ihminen on?  Respondit: ihminen on vähämielinen ja hullu, usque annun  XL elikkä neljään kymmeneen ikävuoteen asti, jonka jälkeen hänelle selväksi käypi, että hän on narrien narri. Mutta silloin on hänen elämänsä jo ohitse. 

Aikojen saatossa on ollut useita ihmislajeja. Jos Karoliininen instituutti olisi jatkanut rotuopillisia tutkimuksiaan, olisi havaittu että suomalaiset ovat homo neanderthaliksen jälkeläisiä. Sinisilmäisiä ja punertava partakin heillä on , lyhyet jalat ja outo lyhyt kallo. Omissa tutkimuksissani olen tullut tulokseen että suomalaisten viehtymys hevirokkiin juontaa juurensa aina  pystyihmisen (homo erectus) aikoihin asti. Luuhuilun tilalle on tullut sähkökitara, joka tut-kimusteni mukaan on selvästi sielunvihollisen keksintö. Rituaalit, tanssit ja käytöstavat viittaavan samaan suuntaan.

Tohtori Zhivago ihmetteli runossaan näin: vaan keitä liemme, mistä, kun kaiken kaikkiaan jää tyhjää phumista jälkeemme maailmaan. Pindaros puolestaan arveli, että ihmiset ovat tähtien heijastumia, 

Pindaros. Pasternack; tohtori Zhivago. Kallas: Reigin pappi.