torstai 29. joulukuuta 2022


 LUKULAMPUT




Kuva:  Varjot paperilla  (Akvarelli T.Y-R 1996) 

Miete: Ajatuksenpää. Mutta kumpi niistä?


Kun lukulamput syksyllä syttyvät, lähtevät toimittajat liikkeelle. He ovat tilapäisesti kiinnostuneet pienen paikkakunnan kirjastosta jonka olemassaolon useat muistavat nimellä lainasto. Mikähän mahtaa olla syksyn luetuin kirja, toimittaja kysyy. Asiaa on jo vähän alustettukin, joten vastaus löytyy heti. On poliitikkojen ja urheilijoiden elämäkertoja ja muistelmia. On bestsellereitä ja joutavanpäiväisiä käännösromaaneja. On dekkareita,  kyllä niitä tyhjänpäiväisiä kotimaassakin väsätään. Kustantajia löytyy joka lähtöön. Kertovaa seikkailuromaania riittää joka syksy, ja sitä nimitetään kirjallisuudeksi. 

Näiden syys- ja kevätkirjakarnevaalien primus motor on raha. Sitä ahnehtivat osalliset, joiden  hengentuotteista on kysymys. Orvon osa on niillä kirjailijoilla  jotka yrittävät sielu veressä saada aikaan jotain pysyvää, sellaista mitä arvostetaan vielä vuosikymmenienkin kuluttua. Niitäkin vielä on. Kirjoittaa osataan muutakin kuin sanoja peräkkäin. Tyylitaju löytyy jos tuntee itsensä ja taitaa kielen.

Kirja siis on hengentuote, mutta minkä hengen? Missä ovat ne tuulet jotka tempaavat sen kilpailun taivaalle. Peräsimettä pursi yksin käy viskomana  tuulten mielialan, sanoi Petrarca. Vaan kuka tietää missä on peräsin, se millä määritellään ja erotellaan hyvä ja huono. Onko se hulvaton ja röyhkeä mainostaminen, onko se yksituumaisuus jonka kritiikki joskus löytää. Kuka on se ihmeentekijä, joka osaa valita jyvät akanoista?

Ennen luultiin että se on kirjastonhoitaja, joka valitsee väljillä ohjeilla joita luottamus-tasolta saa, ja joka tekee valintoja yhdessä henkilökuntansa kanssa. He olivat asian-tuntijoita. Valintaan liittyi aina ankara vastuu, joka on kuitenkin niin heikosti näkyvä ettei sitä helposti huomata eikä ymmärretä. Ei ole oikein, että yhteiskunnan veroeuroja uhrataan kustantajien ylettömästi mainostamiin kirjoihin, jotka käyvät kaupaksi vähemmälläkin esiin tuomisella. Pieniä lautakuntia on yhdistelty suuremmiksi ja niin on entinen kirjastolautakuntakin saanut arvokkaampia nimiä. Usein ne ovat opetus- tai sivistyslautakuntia, joissa esittelyoikeus onkin annettu  hänelle, jolla on opettajan ammattipätevyys. Kirjastossahan riittää, että tuntee aakkoset ja lukee paljon. Aineistonvalinta on luistanut  kirjastoissa huutoäänestykseksi, jossa paras kirjailija on se jolla on suurin potentiaalinen lukijakunta. Vaatimattomat pienpainatteet jäävät kirja-kauppojen salaisiin lokeroihin. Ehkä raamattukin poistetaan kokoelmista, koska kukaan ei sitä lainaa.

Tiedetään miten kävi monien neuvostokirjailijoiden. Siellä puolueen sensorit ratkaisivat hyvän ja pahan ongelman. He sijoittivat mielestään sopimattomat   teokset joko roskiin tai varastoihin. Siinä saivat maistaa totuutta Bulgakovit ja Daniil Harmsit, Boris Pasternack. Entä miten kävi muualla Euroopassa? Polttoroviot roihusivat Kafkalle. Suomessa Aleksis Kiven ja monen muun kirjoilla olisi voinut kuolla nälkäänt ilman ystäviä ja apurahoja. 

 Useiden entisten nobel-palkittujen teoksia on turha etsiä maaseudun kirjastoista. Ne on joko poistettu tai viety varastoon koska niitä ei kukaan lainannut. Hyllytilaa ja määrärahoja tarvitaan kolmannen luokan ajanvieteromaaneille, joita kaupan toimittamat esittely-luettelot julkaisevat,  joista valinnat tehdään ja joita esitellään. Idea että pienistäkin maaseudun kirjastoista voisi löytää Pirandelloa tai Stendahlia on historiaa. Niitä voi saada käsiinsä yhteisestä varastokirjastosta tai parhaassa tapauksessa maakuntakirjastosta, pitkän jonottelun jälkeen.

Vaan syksyn lainatuin romaani on missi Leonora Winbladerin (suomalainen) kokemuksista  filmijuhlilla. Hänen kundikaverinsa Rolf Diletantus on joku tumma  miesmalli Yhdysvalloista jolla on ihanat viikset.He ovat ilmiselvästi rakastuneita. Huomion ja palkintojen arvoista tekstiä, kerta kaikkiaan! Lehdissä heistä on aukeaman laajuisia ja ylistäviä  esittelyjä.  (2021/XI)

Boris Pasternack. Michail Bulgakov. Daniil Harms. 







sunnuntai 25. joulukuuta 2022

 

Hyvää joulua!
God jul!
!Feliz navidad!
                                   
                                    Miksi joku kirjoittaa? Koska hänellä ei ole kylliksi luonnetta
                                    olla kirjoittamatta, - ja runo on hyvä niin kauan kunnes tiedetään
                                    kenen se on. 

                                    Näitä Karl Krausin opettavaisia sanoja on syytä  pohdiskella 
                                    hiljaisuudessa ja paneutua sitten luovaan työhön.
                                    
                                    Ehdottaa Hoo Moilanen alias Kuupano.

                                             (Entisenä espanjan opettajana tiedän, että toivotuksen alussa
                                             oleva huutomerkki pitäisi kirjoittaa ylösalaisin, mutta tämä
                                             kirjoitusohjelma ei sitä tiedä. Miksi sitten espanjaksi? Sik-
                                             si, että olen perin juurin kyllästynyt  englannin tuputukseen.)
                          

sunnuntai 18. joulukuuta 2022

 


ON KAKSI MAAILMAA 

Miete: Hiljaisuus muka. Ja täynnä ajatuksia


                                       Mitä lie kukkia ruukussa. Akvarelli 1994, T.Y-R.                                       

Sytytän yölampun uudelleen. Uni ei ota tullakseen, nielessä pyörivät arkiset kokemukset, vuodet ja ihmiset. Lampun valo läikähtää seinälle ja saa tapetin kuviot jähmettymään paikoilleen. Nukkumaanko minä tänne tulin kaikkien näiden vuosien jälkeen? Olin nähnyt unessa pikkupojan, joka tuli ovesta sisään ja käveli minua kohti. Hänellä oli oikeassa kädessä terävä ruuvimeisseli. Pojan kasvot olivat vääristyneet itkusta Hän valitti jotain tuntemattomalla kielellä ja lähestyi minun vuodettani. Ponnahdin makuulta ja minua kiukutti niin, että äänikin särkyi. Keep out, keep out, huusin pojalle ja ohjasin hänet takaisin ulko-ovelle. Miksi hän minua tuli ahdistamaan? Terävä ruuvarin kärki viilsi haavan ranteeseen, joka alkoi vuotaa verta.

Jotain hän yritti minulle kertoa, mutta en halunnut kuunnella.Luulen että se oli arameaa. Halusin vain heittää tuon tunkeilijan ovesta ulos ja jatkaa unia. Poika katsoi minua ja itki lohduttomasti. Aloin masentua ja olo tuntui äärettömän tuskalliselta. Yritin keskittyä kuuntelemaan mitä poika kiihkeästi minulle selitti. Ja sainhan siitä lopulta selvän.Minä olen valo kaikkien heidän yläpuolellaan ja kaikkeus, minusta on kaikki lähtenyt ja minun luokseni se palaa, hän sopersi. Tuomaan evenkeliumiako hän minulle saarnaa, ajattelin ja tuijotin häntä epäluuloisena.Puhuuko hän itsestään? Mikä ihmeen valo?

Katsoin pojan hahmoa tarkemmin ja huomasin että tämähän olikin se pummi, jonka ohi kävelin päivällä kun hän anoi minulta kolikoita peltikippoon joka lojui kadun kulmassa. Menisit siitä töihin selvin päin ettei tarvitse muilta kerjätä, ajattelin mielessäni ja jätin kolikot antamatta. Tapaus kalvoi mieltä oudosti myöhään iltapäivään asti, jolloin söimme firman tarjoamaa illallista hotellin ravintolassa.

Nyt yöllä olin taas herännyt unesta arkeen ja huomasin makuuhuoneen tyhjäksi. Ei parkuvaa poikaa eikä rähjäistä ja haisevaa pummia, vain minä itse yksin ja valveilla. Oman kotini makuuhuoneessa, muistojen keskellä terveenä ja lohduttoman ikävän vallassa. Musiikki ulkona oli vaiennut. Syvä hiljaisuus muhi autiolla pihamaalla ja ulkorakennuksen harjalla vieri kuu. Minua pelotti ja tiesin kyllä miksi. Jos vain katseeni nostan, näen synkeän mustan taivaan puiden latvusten ja katonharjan yllä. Mikä minua estää putoamasta tuhon syöveriin, ammottavaan mustaan aukkoon joka minua ilkkuu lukemattomilla tähdillään? Mustaan aukkoon jossa ei ole aikaa eikä paikkaa, ei muistoja. Ihmettelin mihin unen pikkupoika, se pummikin oli äkkiä hävinnyt noin vain. Muistin hänen viimeiset sanansa kun hän minua katsoi itkuisena silmiin. Halkaise halko niin löydät minut sieltä. Kohota kivi, niin sielläkin minä olen.

En nähnyt missään sopivaa halkoa, ja kiviä oli vain ulkona. Minä ajoin hänet taas unessa ovesta ulos, takaisin öiselle phamaalle.Me olimme olemassa molemmat, hän ja minä. Mutta eri maailmoissa. (2022 /x)

Tuomaan evankeliumi log 77.

sunnuntai 11. joulukuuta 2022

 


                                            PÄIVÄNÄ  MONIAHANA


              

Miete:

 Mikä on ihminen, jota kukaan ei huomaa?

Pikkutyttönä hän istui työntökärryssä ja hymyili leveästi. Isin kanssa kierreltiin katuja sinne tänne, kärryt poukkoilivat mukulakivikadulla. Madetojan patsaan luokse oli tuotu istuinpenkki, jonka luona levähdettiin hetkeksi. Puiston puissa liversivät peipposet pesäpuuhissa. Välillä kierrettiin siltojen kautta Linnansaareen, toisinaan pysähdyttiin katselemaan Kalasääksi ja lohi veistosta Pokkisen puistossa. Oli paljon juteltavaa, vaikka ei oikein ymmärretty toisiamme sanatarkasti. Hän vain hymyili ja minä katsoin häntä silmiin.

Vuosia kului ja minä vein hänet kouluun. Hän oli arka ja yksinäinen. Kavereita kyllä löytyi, ja yleensä he ottivat ohjat käsiinsä. Yhdessä he tekivät mitä kaverit keksivät ehdottaa, eikä hän pannut vastaan. Oli siihen liian hyvänluontoinen.

Koulu meni ihan hyvin, ei siinä mitään vaikeuksia ollut. Yläasteella vasta, kun perhe muutti muualle ja hän joutui siirtymään peruskoulusta vanhaan keskikouluun. opetusohjelmat sotkivat elämän ja hänen oli pakko jäädä luokalle. Uusia kavereitakin löytyi, mutta ei yhtäkään erntisenlaista. Hänestä tuli koulukiusattu ja minä aloin järjestellä tulevaisuutta lähettämällä hänet kauppaopistoon. Seitsemäntoista vuotiaana vieraalle paikkakunnalle. Linja-autoasemalla hän itki jäähyväiset kodille ja lapsuudelle.Minä nieleskelin ikävää.

Paljon myöhemmin, vuosien mittaan minun pikkutyttöni oppi elämään itsenäisesti. Hänellä oli omia sisaruksia mutta myös harvoja ystäviä. Kävi ilmi, että pojat joihin hän tutustui olivat hänen tietämättään kihloissa tai aviosta eronneita. Hän koki monia pettymyksiä toinen toisensa jälkeen. Kaikki vastoinkäymiset elämässä masensivat, hänestä tuli laiha anorektikko joka mittasi päivittäin painoaan ja laihdutti sairaalloisesti. Avioonkin hän meni nelikymppisenä, mutta mies oli alkoholisti ja talous luisui alamäkeä. Eron jälkeen löytyi toinen nies, muuten ihan jees, mutta tämä poti skitsofreniaa. Hän teki sairaalassa itsarin. He ehtivät olla avioliitossa vasta pari viikkoa.

Kun tieto oli tullut hänelle, menin katsomaan. Hän istui jonkin porukan kanssa sairaalan penkillä ja minut nähtyään lähti nopeasti kävelemään kohti. Halasimme siinä uteliaiden tarkkailtavina ja hän sanoi minulle lähtemättömät sanat: Isä, auta muaMinä seisoin kuin suolapatsas, en saanut ääntä itsestäni. Hän lähti kävelemään takaisin sinne mistä tuli.

En osannut enkä pystynyt auttamaan. Seuraavana yönä hän nieli kaikki salaa mukanaan kuljettamansa lääkkeet enkä minä vieläkään osannut enkä pystynyt, auttamaan, seisoin vain ja yritin muistella mitä on tapahtunut. Kaikki mitä hänen elämästään muistuu, on kuin katkelma tylsästä nykyromaanista. Vaan tyydyttääkö se tarvetta joutavaan ajankuluun ja tyydyttääkö se ihmisten pahantahtoista uteliaisuutta. 

Lyhytkin elämä on niin rikas, täynnä kokemuksia ja yksityiskohtia, että sen kuvaamiseen tarvittaisiin paksu romaani. Ei sitä näin pidä tehdä, hän ansaitsee enemmän kuin puolikkaan aanelosta, Minä vain en osaa enkä pysty.   (2022/xI)

Päivänä moniahana on Eino Leinon runokieltä.  Entisasajan lapset puhuivat isistä, mutta nykyajan makuun se on hävettävän tunnepitoinen. Iskä on muka  parempi . Isä ja sen johdannaiset taitavat olla niitä harvoja periuglaisia sanoja, ja sellaisina tietysti hävettäviä koska kuuluvat Euroopan itä- roomalaiseen kulttuuripiiriin. 

Talvipäivän seisausta seuraa valo. Kiitos niille, jotka kirjoittivat mielipiteitään blogeista ja niiden kuvituksesta. Ne ilahduttivat Hoo Moilasta!

Oulu:   Linnansaari. Pokkisen puisto.

sunnuntai 4. joulukuuta 2022


I L T A 



                              Kuva: Jotaki kukkia kupissa.  Hiili. T.Yli-Rajala n. 1990.  

Miete: Kyllä on yhtä kuin ei. Ero on kysymyksessä.

Aina kun minä herään, osuu ensimmäisenä silmiin tuo verho. Se liehuilee ilmavirrassa, koska pidän ikkunaa vähän raollaan öisin. Joskus, juuri silmiä avatessa näen hahmon joka liukuu etuvasemmalta kohti ovea. Sehän on veli, joka on herännyt hyvin pitkästä unesta. Ehkä hän vilkaisee minua ohi liukuessaan, mutta totinen hän on. Hän kiiruhtaa kokoukseen jossa vanhat tuttavat puivat antiikin roomalaisten runoja. Veli arvosti niitä ja toisti lainauksia latinan kielellä.

Koko meidän yhteiskuntamme perustuu roomalaiseen lakiin ja kirjalliseen perintöön, hän minulle selitti. Näin hänen kalpeat kasvonsa pihalampun valossa, joka heijasteli tapetteihin väriseviä kuvia. Lex romana, hän hoki itsepintaisesti ja näytti kuin olisi halunnut ärsyttää minua. Inter arma silent leges, minä kuiskasin. Hän kääntyi katsomaan minua, ja näytti hyvin hämärältä.

Se on totta, hän sanoi. Aseiden keskellä lait aina vaikenevat ja niiden tilalle tulee uusia lakeja. Muistin nyt miten hän lensi kaksitasoisella meidän kotimme yli ja teki siellä ilmassa immelmannin. Vai oliko se tuon liikkeen nimi, en oikein muista. Joskus myöhemmin hän houkutteli minua mukaan lentämään, mutta mihulla on voimakas korkean paikan kammo. Tuntuu kuin jalat alkaisivat puutua aina kun katson unessa katolta alanpäin, räystään yli. Pidän rystyset valkoisina kiinni jostakin tikkaiden puolapuusta ja hikoan. Ne roomalaiset kyllä opettivat lakia maahan tunkeutujille, mutta palkkasivat sotilaita näiden joukosta. Itse he laiskistuivat ja antoivat muukalaisten hallita. Oliko se niin, että viimeisestä keisaristakin tehtiin kanalan hoitaja. Tämä oli epävarma muistikuva, ja näin kuinka veli kohautti olkapäitään. Yhdentekevää, mutta minä muistutin häntä siitä, että Rooma eli vielä tuhat vuotta sen jälkeen. Sitä ei vain haluta muistaa, koska siellä puhuttiin kreikkaa. Kaikki vanhimmat kristilliset kirjoi-tuksetkin ovat kreikankielisiä, muistutin häntä. Catullukset ja Cicerot piilottelivat luostareissa joista ne vuosisatoja myöhemmin löydettiin. Ja Schubert, sävelsikö hän muka viidennen sinfoniansa seitsemäntoista ikäisenä? En tiedä mistä tämäkin nyt juolahti mieleen, veli kuunteli mieluummin Bachia. Muistikuvista minä olin epävarma niin kuin nyt hänestäkin. 

Oliko hän pelkkä varjo?

Minä huomasin sinut siinä, veli sanoi ja katsoi minua kiinteästi. Tulin muistuttamaan sinua jostakin, mutta nyt en enää muista mistä. Kuulin seinän läpi kun sinä kuuntelit Schubrtin sinfoniaa kuusi vuosikymmentä sitten. Puhuessaan veli alkoi hitaasti hävitä ikkunan raosta tulvivaan iltavaloon, ja minä tunsin oloni levolliseksi. Jotakin meiltä  jäi taas tälläkin kertaa kesken ja käsittämättömäksi, mutta yhteys meidän välillämme oli entinen.                            

Minä valveilla ja hän unessa, tai päinvastoin.   (2022)

Jung: Ajan synkronismi


Kun näitä blogeja aloin kirjoitella 2017,  oli aluksi neljä lukijaksi ilmoittautunutta. Myöhemmin jotkut kommenteista olivat selvästi häiriintyneiden kirjoittamia. Poistin ne. Tapaamani blogin lukijat valittivat, että kirjoitan liian vaikeasti, he arvostavat sitä että jutulla on selvä juoni. Minä sanoin, että aiheiden  muuttaminen on vaikeaa, koska elämässäkään ei ole selvää juonta ja se on lyhyt kuin minun blogini. En kirjoita vain ajankuluksi ja pyrin persoonalliseen tyyliin. Tiedän, että ihmiset pelkäävät unia.

 Nykyään kommentteja tulee harvakseen, mikä on vähän turhauttavaa. Pistäkää hyvät ihmiset minulle nähtäväksi millaisia ajatuksia blogit herättävät, tai herättävätkö yhtään mitään. Itse etsin kuvat omista kokoelmistani, muutamat ovat omien lastenlasten maalaamia. Kuviin  on jokunen tykästynyt, mutta enimmäkseen kuvista ja blogeista vaietaan. Katselijamäärät kuitenkin paljastavat joskus kohtuullisia lukemia.

Myönteistä tai kielteistä siis, ihmiset. Hiljaisuus on tappavaa.