I L T A 

                              Kuva: Jotaki kukkia kupissa.  Hiili. T.Yli-Rajala n. 1990.  

Miete: Kyllä on yhtä kuin ei. Ero on kysymyksessä.

Aina kun minä herään, osuu ensimmäisenä silmiin tuo verho. Se liehuilee ilmavirrassa, koska pidän ikkunaa vähän raollaan öisin. Joskus, juuri silmiä avatessa näen hahmon joka liukuu etuvasemmalta kohti ovea. Sehän on veli, joka on herännyt hyvin pitkästä unesta. Ehkä hän vilkaisee minua ohi liukuessaan, mutta totinen hän on. Hän kiiruhtaa kokoukseen jossa vanhat tuttavat puivat antiikin roomalaisten runoja. Veli arvosti niitä ja toisti lainauksia latinan kielellä.

Koko meidän yhteiskuntamme perustuu roomalaiseen lakiin ja kirjalliseen perintöön, hän minulle selitti. Näin hänen kalpeat kasvonsa pihalampun valossa, joka heijasteli tapetteihin väriseviä kuvia. Lex romana, hän hoki itsepintaisesti ja näytti kuin olisi halunnut ärsyttää minua. Inter arma silent leges, minä kuiskasin. Hän kääntyi katsomaan minua, ja näytti hyvin hämärältä.

Se on totta, hän sanoi. Aseiden keskellä lait aina vaikenevat ja niiden tilalle tulee uusia lakeja. Muistin nyt miten hän lensi kaksitasoisella meidän kotimme yli ja teki siellä ilmassa immelmannin. Vai oliko se tuon liikkeen nimi, en oikein muista. Joskus myöhemmin hän houkutteli minua mukaan lentämään, mutta mihulla on voimakas korkean paikan kammo. Tuntuu kuin jalat alkaisivat puutua aina kun katson unessa katolta alanpäin, räystään yli. Pidän rystyset valkoisina kiinni jostakin tikkaiden puolapuusta ja hikoan. Ne roomalaiset kyllä opettivat lakia maahan tunkeutujille, mutta palkkasivat sotilaita näiden joukosta. Itse he laiskistuivat ja antoivat muukalaisten hallita. Oliko se niin, että viimeisestä keisaristakin tehtiin kanalan hoitaja. Tämä oli epävarma muistikuva, ja näin kuinka veli kohautti olkapäitään. Yhdentekevää, mutta minä muistutin häntä siitä, että Rooma eli vielä tuhat vuotta sen jälkeen. Sitä ei vain haluta muistaa, koska siellä puhuttiin kreikkaa. Kaikki vanhimmat kristilliset kirjoi-tuksetkin ovat kreikankielisiä, muistutin häntä. Catullukset ja Cicerot piilottelivat luostareissa joista ne vuosisatoja myöhemmin löydettiin. Ja Schubert, sävelsikö hän muka viidennen sinfoniansa seitsemäntoista ikäisenä? En tiedä mistä tämäkin nyt juolahti mieleen, veli kuunteli mieluummin Bachia. Muistikuvista minä olin epävarma niin kuin nyt hänestäkin. 

Oliko hän pelkkä varjo?

Minä huomasin sinut siinä, veli sanoi ja katsoi minua kiinteästi. Tulin muistuttamaan sinua jostakin, mutta nyt en enää muista mistä. Kuulin seinän läpi kun sinä kuuntelit Schubrtin sinfoniaa kuusi vuosikymmentä sitten. Puhuessaan veli alkoi hitaasti hävitä ikkunan raosta tulvivaan iltavaloon, ja minä tunsin oloni levolliseksi. Jotakin meiltä  jäi taas tälläkin kertaa kesken ja käsittämättömäksi, mutta yhteys meidän välillämme oli entinen.                            

Minä valveilla ja hän unessa, tai päinvastoin.   (2022)

Jung: Ajan synkronismi

Kun näitä blogeja aloin kirjoitella 2017,  oli aluksi neljä lukijaksi ilmoittautunutta. Myöhemmin jotkut kommenteista olivat selvästi häiriintyneiden kirjoittamia. Poistin ne. Tapaamani blogin lukijat valittivat, että kirjoitan liian vaikeasti, he arvostavat sitä että jutulla on selvä juoni. Minä sanoin, että aiheiden  muuttaminen on vaikeaa, koska elämässäkään ei ole selvää juonta ja se on lyhyt kuin minun blogini. En kirjoita vain ajankuluksi ja pyrin persoonalliseen tyyliin. Tiedän, että ihmiset pelkäävät unia.

 Nykyään kommentteja tulee harvakseen, mikä on vähän turhauttavaa. Pistäkää hyvät ihmiset minulle nähtäväksi millaisia ajatuksia blogit herättävät, tai herättävätkö yhtään mitään. Itse etsin kuvat omista kokoelmistani, muutamat ovat omien lastenlasten maalaamia. Kuviin  on jokunen tykästynyt, mutta enimmäkseen kuvista ja blogeista vaietaan. Katselijamäärät kuitenkin paljastavat joskus kohtuullisia lukemia.

Myönteistä tai kielteistä siis, ihmiset. Hiljaisuus on tappavaa.