ON KAKSI MAAILMAA 

Miete: Hiljaisuus muka. Ja täynnä ajatuksia

                                       Mitä lie kukkia ruukussa. Akvarelli 1994, T.Y-R.                                       

Sytytän yölampun uudelleen. Uni ei ota tullakseen, nielessä pyörivät arkiset kokemukset, vuodet ja ihmiset. Lampun valo läikähtää seinälle ja saa tapetin kuviot jähmettymään paikoilleen. Nukkumaanko minä tänne tulin kaikkien näiden vuosien jälkeen? Olin nähnyt unessa pikkupojan, joka tuli ovesta sisään ja käveli minua kohti. Hänellä oli oikeassa kädessä terävä ruuvimeisseli. Pojan kasvot olivat vääristyneet itkusta Hän valitti jotain tuntemattomalla kielellä ja lähestyi minun vuodettani. Ponnahdin makuulta ja minua kiukutti niin, että äänikin särkyi. Keep out, keep out, huusin pojalle ja ohjasin hänet takaisin ulko-ovelle. Miksi hän minua tuli ahdistamaan? Terävä ruuvarin kärki viilsi haavan ranteeseen, joka alkoi vuotaa verta.

Jotain hän yritti minulle kertoa, mutta en halunnut kuunnella.Luulen että se oli arameaa. Halusin vain heittää tuon tunkeilijan ovesta ulos ja jatkaa unia. Poika katsoi minua ja itki lohduttomasti. Aloin masentua ja olo tuntui äärettömän tuskalliselta. Yritin keskittyä kuuntelemaan mitä poika kiihkeästi minulle selitti. Ja sainhan siitä lopulta selvän.Minä olen valo kaikkien heidän yläpuolellaan ja kaikkeus, minusta on kaikki lähtenyt ja minun luokseni se palaa, hän sopersi. Tuomaan evenkeliumiako hän minulle saarnaa, ajattelin ja tuijotin häntä epäluuloisena.Puhuuko hän itsestään? Mikä ihmeen valo?

Katsoin pojan hahmoa tarkemmin ja huomasin että tämähän olikin se pummi, jonka ohi kävelin päivällä kun hän anoi minulta kolikoita peltikippoon joka lojui kadun kulmassa. Menisit siitä töihin selvin päin ettei tarvitse muilta kerjätä, ajattelin mielessäni ja jätin kolikot antamatta. Tapaus kalvoi mieltä oudosti myöhään iltapäivään asti, jolloin söimme firman tarjoamaa illallista hotellin ravintolassa.

Nyt yöllä olin taas herännyt unesta arkeen ja huomasin makuuhuoneen tyhjäksi. Ei parkuvaa poikaa eikä rähjäistä ja haisevaa pummia, vain minä itse yksin ja valveilla. Oman kotini makuuhuoneessa, muistojen keskellä terveenä ja lohduttoman ikävän vallassa. Musiikki ulkona oli vaiennut. Syvä hiljaisuus muhi autiolla pihamaalla ja ulkorakennuksen harjalla vieri kuu. Minua pelotti ja tiesin kyllä miksi. Jos vain katseeni nostan, näen synkeän mustan taivaan puiden latvusten ja katonharjan yllä. Mikä minua estää putoamasta tuhon syöveriin, ammottavaan mustaan aukkoon joka minua ilkkuu lukemattomilla tähdillään? Mustaan aukkoon jossa ei ole aikaa eikä paikkaa, ei muistoja. Ihmettelin mihin unen pikkupoika, se pummikin oli äkkiä hävinnyt noin vain. Muistin hänen viimeiset sanansa kun hän minua katsoi itkuisena silmiin. Halkaise halko niin löydät minut sieltä. Kohota kivi, niin sielläkin minä olen.

En nähnyt missään sopivaa halkoa, ja kiviä oli vain ulkona. Minä ajoin hänet taas unessa ovesta ulos, takaisin öiselle phamaalle.Me olimme olemassa molemmat, hän ja minä. Mutta eri maailmoissa. (2022 /x)

Tuomaan evankeliumi log 77.