PÄIVÄNÄ  MONIAHANA

              

Miete:

 Mikä on ihminen, jota kukaan ei huomaa?

Pikkutyttönä hän istui työntökärryssä ja hymyili leveästi. Isin kanssa kierreltiin katuja sinne tänne, kärryt poukkoilivat mukulakivikadulla. Madetojan patsaan luokse oli tuotu istuinpenkki, jonka luona levähdettiin hetkeksi. Puiston puissa liversivät peipposet pesäpuuhissa. Välillä kierrettiin siltojen kautta Linnansaareen, toisinaan pysähdyttiin katselemaan Kalasääksi ja lohi veistosta Pokkisen puistossa. Oli paljon juteltavaa, vaikka ei oikein ymmärretty toisiamme sanatarkasti. Hän vain hymyili ja minä katsoin häntä silmiin.

Vuosia kului ja minä vein hänet kouluun. Hän oli arka ja yksinäinen. Kavereita kyllä löytyi, ja yleensä he ottivat ohjat käsiinsä. Yhdessä he tekivät mitä kaverit keksivät ehdottaa, eikä hän pannut vastaan. Oli siihen liian hyvänluontoinen.

Koulu meni ihan hyvin, ei siinä mitään vaikeuksia ollut. Yläasteella vasta, kun perhe muutti muualle ja hän joutui siirtymään peruskoulusta vanhaan keskikouluun. opetusohjelmat sotkivat elämän ja hänen oli pakko jäädä luokalle. Uusia kavereitakin löytyi, mutta ei yhtäkään erntisenlaista. Hänestä tuli koulukiusattu ja minä aloin järjestellä tulevaisuutta lähettämällä hänet kauppaopistoon. Seitsemäntoista vuotiaana vieraalle paikkakunnalle. Linja-autoasemalla hän itki jäähyväiset kodille ja lapsuudelle.Minä nieleskelin ikävää.

Paljon myöhemmin, vuosien mittaan minun pikkutyttöni oppi elämään itsenäisesti. Hänellä oli omia sisaruksia mutta myös harvoja ystäviä. Kävi ilmi, että pojat joihin hän tutustui olivat hänen tietämättään kihloissa tai aviosta eronneita. Hän koki monia pettymyksiä toinen toisensa jälkeen. Kaikki vastoinkäymiset elämässä masensivat, hänestä tuli laiha anorektikko joka mittasi päivittäin painoaan ja laihdutti sairaalloisesti. Avioonkin hän meni nelikymppisenä, mutta mies oli alkoholisti ja talous luisui alamäkeä. Eron jälkeen löytyi toinen nies, muuten ihan jees, mutta tämä poti skitsofreniaa. Hän teki sairaalassa itsarin. He ehtivät olla avioliitossa vasta pari viikkoa.

Kun tieto oli tullut hänelle, menin katsomaan. Hän istui jonkin porukan kanssa sairaalan penkillä ja minut nähtyään lähti nopeasti kävelemään kohti. Halasimme siinä uteliaiden tarkkailtavina ja hän sanoi minulle lähtemättömät sanat: Isä, auta mua. Minä seisoin kuin suolapatsas, en saanut ääntä itsestäni. Hän lähti kävelemään takaisin sinne mistä tuli.

En osannut enkä pystynyt auttamaan. Seuraavana yönä hän nieli kaikki salaa mukanaan kuljettamansa lääkkeet enkä minä vieläkään osannut enkä pystynyt, auttamaan, seisoin vain ja yritin muistella mitä on tapahtunut. Kaikki mitä hänen elämästään muistuu, on kuin katkelma tylsästä nykyromaanista. Vaan tyydyttääkö se tarvetta joutavaan ajankuluun ja tyydyttääkö se ihmisten pahantahtoista uteliaisuutta. 

Lyhytkin elämä on niin rikas, täynnä kokemuksia ja yksityiskohtia, että sen kuvaamiseen tarvittaisiin paksu romaani. Ei sitä näin pidä tehdä, hän ansaitsee enemmän kuin puolikkaan aanelosta, Minä vain en osaa enkä pysty.   (2022/xI)

Päivänä moniahana on Eino Leinon runokieltä.  Entisasajan lapset puhuivat isistä, mutta nykyajan makuun se on hävettävän tunnepitoinen. Iskä on muka  parempi . Isä ja sen johdannaiset taitavat olla niitä harvoja periuglaisia sanoja, ja sellaisina tietysti hävettäviä koska kuuluvat Euroopan itä- roomalaiseen kulttuuripiiriin. 

Talvipäivän seisausta seuraa valo. Kiitos niille, jotka kirjoittivat mielipiteitään blogeista ja niiden kuvituksesta. Ne ilahduttivat Hoo Moilasta!

Oulu:   Linnansaari. Pokkisen puisto.