lauantai 30. joulukuuta 2017




ROOSA ISTUU



En voi tarjota tapahtumien todellisuutta, voin vain
näyttää niiden varjon  (Stendhal) 





Roosa katsoo kylästyneesti artikkelia jota hänen silmiensä eteen levittelen. Tämä on taas malliesimerkki, minä sanon. Tiedätkö mihin tämä johtaa? Hän kohauttaaa välinpitämättömästi olkapäitään. – Minä näen siinä kirjaimia ja haistan tuoreen painomusteen. Mitä siitä pitäisi huomata?
-   Sinä et lue ajatuksella, silmäiset vaan otsikoita, minä valitan. Roosan kyyninen välinpitämättötömyys  ärsyttää minua. Paitsi että artikkelin aihe ja sen käsittely on silkkaa soopaa, on tekstissä raiskattu kieltä oikein olan takaa. Tämä on suomeksi tarkoitettua fingelskaa. Tyyppi ei osaa käyttää –kin ja –kaan päätteitä, kirjoittaa johdonmukaisesti  ja ei  vaikka voisi korvata sen luontevasti sanomalla eikä. Ja aikamuodot äijä sotkee lahjakkaasti.
-  Nainen, Roosa sanoo kuivasti. Kirjoittaja on nainen. Sen verran hän antaa nyt periksi, että vilkaisee ohimennen artikkelin kirjoittajan nimeä. - Niin, tosiaan. Se on vielä pahempaa minä sanon. Roosan silmissä häivähtää hienoinen uteliaisuus. Miksi on pahempaa jos kirjoittaja on nainen?
- Oletko koskaan kuullut puhuttavan äidinkielestä?
Roosa riisuu nyt arkisen kaapunsa jota olen oppinut inhoamaan viimeisten vuosien saatossa.
- Mikähän hiton kielitieteilijä sinä kuvittelet olevasi, hän kysyy. Antaisit ihmisten kirjoitella niin kuin osaavat ja haluavat. Hittojako se meitä liikuttaa.
- Minua se liikuttaa, koska näen siinä henkistä velttoutta jota nykyään sanovat vapaamielisyydeksi. Että säännöt ovat vain niitä varten jotka eivät välitä niitä noudattaa.
Arkikaavun alta Roosa paljastaa hetkeksi hoikan vartalonsa, mutta katoaa heti jo vaatekaappiin.
- On pidettävä kiirettä jos aion ehtiä ajoissa, hän kuuluu sanovan.
Mihin sinä nyt taas, kysyn vaatekaapilta. Roosan pää näyttäytyy ovenkamanan takaa.
- Ai, eikö herra vielä tiedä? Vaikka minä sanoin sen jo viime viikolla ja viimeksi tänä aamuna kun latkit kahvia ja kiukuttelit unettomuuttasi.
      Tuijotan edelleen tuota raivostuttavaa tekstiä. Miksi ne ovat alkaneet kilvan sössöttää Iisisistä?
Kun kysyin sitä eräältä kielenkehittäjältä, hän perusteli taivutusta niin, että muunkielisten on helpompi erottaa perussana Isis. Meidän on siis muutettava oman kielen taivutusmuotoja ja sääntöjä siksi, että vieraskieliset ovat vähä-älyisiä? Samasta syystä suomen suosima loppuvokaali on syytä jättää pois, koska turistit eivät ymmärrä mikä on hotelli. Hiljattain joku toimittaja väitti, että
etunimi Rian muuttui miehen Suomeen tultua täkäläisen ääntämyksen mukaan Rijaaniksi. Minä kysyin, että missä päin Suomea tuollainen ääntämys on vallalla. Onkohan se sama seutu, jossa Sevastopoli äännetään Sevastooppoli ja josta matkustetaan Taimaaseen. Vaan enpä saanut vastausta. 
Näitä pähkäillessä Roosa oli ehättänyt jo pukeutua uuteen syystanttuun, jonka ostamiseen minä olin suhtautunut myötämielisesti. Sinä todella tarvitset sitä, yllytin häntä. Ihminen kaipaa aina silloin tällöin jotain uutta. Varsinkin nainen.

Myös minä kaipaan, ajattelin salaa turhautuneesti. Roosa peilaa suutaan, vetää räikeää punaa ja lipaisee kielellään. Tähtää uuden kerran puikolla ylähuulta, mutristelee suuta ja sulkee meikkilaukun.       - Saattaa mennä myöhään, hän sanoo. Niin että älä ihmettele.


perjantai 22. joulukuuta 2017



MAAILMAN PARANTAMISESTA


Kääntökaulus on ensimmäinen oire
aivojen rappeutumisesta. 
(Hercule Poirot)





On tämä avarakatseisen ja aina hyvää tarkoittavan, oikeamielisen ihmisen osa vaikea. Vaikka miten sanansa asettelisi ja vaikka millaisiin perusteluihin vetoaisi, on silti ihmisiä jotka jääräpäisesti ovat
eri mieltä. Me samanhenkiset ja oikeamieliset olemme jo aikojen alusta asti käyttäneet tehokasta asenteiden muokkausta. Se on jatkuvan tajunnanvirran menetelmä. Siinä käytetään hyväksi saman
perusfaktan toistoa loputtomiin. Toisto tiivistyy useimmiten yhteen ainoaan sanaan, sellaisiin esimerkiksi kuin demokratia, globalisaatio, rauhantahto. Vaihtoehtoja on loputtomiin, mutta ne on valittava huolellisesti ja päämäärätietoisesti. Tarkoitushan on parantaa maailmaa ja ihanteena on lopulta maailma, jossa kaikki ajattelevat ja tuntevat samalla tavalla. Toistuvan tajunnanvirran ja idoktrinaation avulla loppuvat kaikki sodat maailmasta ja ihmiskunta saa ensi kerran olemassaolonsa aikana kokea rauhan auvon. Vaan työ on vielä toistaiseksi kesken. Päämäärään päästäkseen on joskus käytettävä radikaalejakin menetelmiä.
Vääränlaiset kirjat on poltettava, väärät puheet kriminalisoitava. Demokratian keskeinen ajatus on, että enemmistön mielipide näyttää oikean suunnan. Vähemmistöjen on syytä alistua enemmistön tahtoon, sillä niinhän on kuin Orwell jo vuosikymmeniä sitten tähdensi. Kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta enemmistön johtava eliitti on aina tasa-arvoisin.
Korvien väliin väkisin toistamalla ujutettu maailmankatsomus on aikamme edistyksen edellytys. Kun avaat radion, kuulet aina vain oikeaa, anemmistön suosimaa musiikkia. Kun etsit kirjastosta mtai kirjakaupasta laatukirjaa, sinulle suositellaan ajankohtaista dekkaria jota kaikki lukevat. Kukapa nyt kulttuurilehtiäkään lukisi, niiltä otetaan valtion tuki pois. Ostakoon se snobi 1-2 prosentin eliitti kirjat ja musiikit omalla kustannuksellaan. Kirjaston hyllytila on rajoitettu, turha sinne on klassikoita koota kun varastokirjastosta saa tylsän teoksen jo muutamassa viikossa ja edulliseen posti-hintaan.
Historian saatossa ongelmalliseksi käynyt kysymys sukupuolesta on nyt ratkaistu kirjailja Armas J. Pullan jo 1940-luvun taitteessa esittämällä idealla. Epätietoisten kannattaa lukea hänen romaaninsa Kolmannen sukupuolen saari.
Useat asiat minua nykyään kuohuttavat, mutta elämä on muuten joutuisaa, jopa hauskaakin. Olen toki  joskus eri mieltä itseni kanssa, mutta yleisesti ottaen tulen hänen kanssaan toimeen kohtalaisen hyvin. Mitä tajunnanvirtaan tulee, sen voi torjua avioelämästä tutuksi käyneellä ja koetulla menetelmällä. Tulpat vaan korviin tai Beethovenin 5, se Kohtalonsinfonia niin suurelle äänelle
että naapuritkin havahtuvat.   


lauantai 16. joulukuuta 2017

Mikä on ehjä, kokonainen ja
pitkä uni? Ei mikään.


HÄKKI

Ei ole nurkkaa, jota
Yön helma ei laahaisi
(Renard)



Hämärässä huomaan kuinka valkoisia koivujen rungot ovat. Lasin takana ikkunassa on koivumetsä. Runkojen lomassa näen kynnetyn viljapellon, jonka syysversot nousevat hitaasti kevääseen. Niitä on vaikea hyväksyä, sillä ohut lumikerros on ne peitellyt uneen. Pöydällä on kirja, johon olen vuosikymmenien myötä kirjoitellut muistiin unia, suurin osa arkisia ja merkityksettömiä. Kirjaan niitä muistiin tunnelman takia, sillä jokaisessa unessa on oma tunnelmansa. Joskus niistä voi löytyä yh-teyksiä todellisuuteen, mikä se sitten lieneekään.

Selaan kirjan lehtiä ja silmiin osuu merkintä unesta jonka näin kolme vuosikymmentä sitten. Varhaisnuoruuteni ystävä oli suljettu rautahäkkiin kuin petoeläin. Hän valitti ja anoi vapauttamista, vaati että joku avaisi häkin oven. Ihmettelin miksi hän valittti pimeää. Eihän tuollaisessa läpinakyvässä ristikkohäkissä voi piemeää olla. Näin kuinka takaa paistavat valokeilat läpäisivät sen niin, että tuo ystävä näytti kasvottomalta varjolta. Muistin meidän viimeisen tapaamisen. Istuimme hänen opiskeluaikojensa kämpässä kittaamassa kaljaa, jota oli noudettu korillinen kaupasta. Mitä useampi pullo tyhjeni, sitä syvällisemmäksi kävi keskustelu. Meillä oli erimielisyyttä maailman-katsomuksesta. Hän luki matematiikkaa ja luonnontieteitä, minä kyhäsin gradua Bysantin kulttuuriperinnöstä. Mitä hyötyä tuommosesta on, hän uteli vähän halveksivasti. Missä ja kuka noita tietoja tarvitsee enää nykymaailmassa? Minä puolestani uhosin, että ikinä en tule matematiikan yhtälöitä tarvitsemaan. Selviän elämästä humanistina enkä aio omaksua pääni ympärille kietaistua kaavaseppelettä.

Siirryimme vaikeasta periaatteesta outoihin kokemuksiin. Niin kauan kuin muistan, on minulla ollut tarve etsiä turvaa. Lapsena piileksin usein pöydän alla, kun aikuiset puhuivat maailman tapahtumista. Mitä ne olivat tehneet. En minä asettanut noita juoruja kyseenalaisiksi, uskoin niihin. Värjöttelin keittiön nurkassa ja kuuntelin. Ikkunassa hohti pimeys, kamarin ovesta minua tuijottivat hamuilevat silmät. Vasempaan korvaani ääni kuiskasi: älä pelkää. Se soi vieläkin todellisena korvassani. Joskus myöhemmin kerroin äidille tästä kokemuksesta. Hän hämmästyi ja sanoi kuulleensa aivan saman äänen.  He olivat matkalla kapeaa metsätietä kouluun, oli syyspimeä. Hän käveli jonon viimeisenä ja pelkäsi kun kuuli korvassaan tuon saman lohdutuksen. Kukaan ei hänelle eikä minulle tunnustanut kuiskineensa mitään kesken iloista rupattelua. Kerroin tämän kaiken ystävälleni joka puolestaan oli kertonut minulle lapsuutensa traumoista. Hän pelkäsi opettajia, joiden kanssa ei kos-kaan mennyt hyvin. Hänet oli pantu istumaan luokkaan koko sunnuntaipäiväksi raamattu nenän edessä jonkin mitättömän piirroksen takia. Siinä rehtori juoksi alastomana niin ikään alastoman liikunnanopettajan perässä ja taustalla esiintyi sikakuoro.

Minulla oli aina kuuntelijan osa, siksi olinkin kertonut oman versioni peloista. Yhden vain, sillä olihan niitä paljon muitakin. Oli ostettu alkosta kori aa-olutta ja se alkoi jo pyrkiä takaisin. Niin me päätimme lähteä jaloittelemaan iltapimeälle kadulle. Kirkon tornikello löi vasta yhtätoista. – Huomaatko nyt mikä ero meissä on, hän kysyi minulta. Minun pelkoni ovat todellisempia, sinä kuljet pää pilvissä ja koet hallusinaatioita. Sellaiset äänet syntyvät ihmisen omassa päässä, ja jos ne alka-
vat olla jatkuvia ja ahdistavia, niin päädyt hourulaan.
Näin me jatkoimme vähän erimielisinä kunnes minun oli aika kääntyä kadun kulmassa omaa majapaikkaani kohti. Tuon illan jälkeen näimme enää pari kertaa vuosien varrella. Meistä oli molemmista tullut opettajia väärin perustein. Minä opetin niitä humanistisia turhuuksia, hän opetti että kaksi suoraa ei kohtaa toisiaan tulevaisuudessa. Minusta hän oli väärässä. Hänen mielestään
aika on lineaarinen, minä väitin että se poukkoilee ja pysähtelee sykleissä, joiden keskipisteessä me itse elämme.

Nyt kun katselen ikkunasta syksyistä pihamaisemaa, muistelen noita aikoja. Eilen kuulin, että tuo nuoruuden ystävä oli kuollut. Muistin unen jossa hän valitti ja anoi että joku laskisi hänet ulos rautahäkistä johon hänet oli teljetty. Vähän ennen heräämistä minä kävin hänet vapauttamassa. Unessa hän näytti iloiselta ja kuiskasi minulle Tuomaan evankeliumin salaisuuden. Jos ihmisen on tyhjä, hänet täytetään valolla. Jos hän on jakaantunut, hänet täytetään pimeydellä. Minä haluan pois täältä, valoon!


perjantai 8. joulukuuta 2017


HAEC EST NAVIGATIO NOSTRA



Jäälinoja: Tytön kasvot



Muistaminen on sitä, että sallii tulevaisuuden puuttua siihen mitä tapahtuu. Kaikki järjestyy, myös kaaos saa nimen. Luin näitä Gösta Ågrenin säkeitä ja ajattelin, että hän on oikeassa. Oli sattumalta istahdettu saman kumpareen päälle jollakin tauolla Suvikunnassa, hyvin kauan sitten. Minä olin silloin autuaan tietämätön, että jutustelin siinä kuuluisuuden kanssa ja säikyin valokuvaajaa joka syöksyi häntä vangitsemaan kameraansa. Nuo Ågrenin sanat muistuivat taas mieleen, kun kuulin että nuoruuden ystäväni Jussi Jäälinoja on kuollut.

Neljäkymmentä seitsemän vuotta sitten kuuntelimme hänen kanssaan Schubertin kahdeksatta, sitä keskeneräistä ja juttelimme niitä näitä. Jussi oli aikamoinen filosofi ja niinpä me rakentelimme maailmankuvia, jotka olivat saman suuntaisia. Häntä ei kiinnostanut politiikka ja kaikenlaiseen pyrkyryyten hän suhtautui kyynisesti hymyillen. Melko pian sain tietää, että hän oli aloitteleva taidemaalari. Eräänä päivänä hän kutsui minut kotiinsa  ja lupasi esitellä aikaansaannoksiaan. Perillä paljastui minulle erikoinen taiteilijaluonne. Kaikki taulut oli aseteltu seinää vasten niin, että maalauksen nähdäkseen piti kääntää taulu. Hän itse toimitti tämän työn. Puhuimme siitäkin, miksi ihmiset eivät ymmärrä kuin raameihin vangittua taidetta. Se koskee myös musiikkia, kaikkia taiteen aloja. Hän oli lukenut jostain ajatelman, että mitä korkeammalle lennämme, sitä pienemmiltä näytämme niistä jotka eivät osaa lentää.
Lyhyen nuoruudentuttavuuden jälkeen meidän tiemme veivät eri suuntiin. Matkan varrella näin joskus uutisen jostain näyttelystä tai ranskalaisen kartanon seinämaalauksista. Hänen taulunsa osui silmiin myös Wsoy:n kokoelmista. Viimeisen kerran tapasimme uuden kirjastotalon avajaisissa vuonna 2000. Pyynnöstäni hän toi sinne näyttelynsä ja katosi taas pohjoiseen, minun mielessäni
vuoteen 1969. Taulussa hän vielä elää, sinisen joen rannalla ja kuutamossa.




Jäälinoja; Jokiranta (kts. "Kulman takaa")







lauantai 2. joulukuuta 2017

Alussa oli sana. Mitä lähemmäs se pyrki häiritsemään mielenrauhaa, sitä kauempaa sen silmä tarkkaili minua. Näytti siltä kuin se nauttisi vaihtelevasta etäisyydestä. Lakaisin kiusallisen sanan unohduksenmaton alle, mutta siihen ilmaantui kupru. Se muistuttaa minua alituiseen piilotetusta sanasta.  Jos nostan maton kulmaa ja panen sanan pöydälle kaikkien nähtäväksi, sen yksinkertaisuus alkaa hävettää minua. 
Monet kirjanoppineet ovat skeptikkoja. He ovat sulkeneet ovia joita vartioivat  ja joita kieltävät avaamasta. Sanan neuvo yksinkertainen: olkaa viekkaita kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset. Minä arvelen, että oven takana on peilisali, joka näyttää meille lukemattomat uudet ja avaamattomat ovet. Olen kuin Liisa ihmemaassa.







SE MITÄ EI NÄE



Istuin verannalla ja heräsin tunteeseen, että joku muukin oli tullut portaille, aivan viereeni. Se oli luultavasti isä, enkä tiedä milloin hän oli ilmaantunut siihen istumaan. Kuin joskus vuosikymmeniä sitten, vaiteliaana ja ajatuksissaan. Tihkusade oli jo ohi ja aurinko pilkotti haapojen latvuksista. Vilkaisin rannekelloa. Oli iltapäivä, kello pari minuuttia yli kolme. Se oli hänen kuolinhetkensä neljä vuosikymmentä sitten.

Mieltä painoi tunne jostakin tekemättä jääneestä. Ehkä hän tunsi samoin, tai ainakin hän tiesi mikä minua usein vaivasi. Ei ollut tavattu pitkiin aikoihin, vuosikymmeniin. Hän näytti minua nuoremmalta. Viimeksi olimme tavanneet silloin, kun kierreltiin katselemassa autoliikkeen ikkunassa esiteltyjä uusia autoja. Minä kysyin aikooko hän vaihtaa nyt vanhan uuteen, mutta hän näytti turhautuneelta. Vaivat olivat yltyneet ja huomenissa oli mentävä sairaalaan tutkimuksiin. Ja minä opettamaan historiaa, joka on niin vanha että potee jo dementiaa.

Ammuitko sinä sodassa ketään, tai vaikka montakin? Minä häneltä kysyin mielijohteesta. – Mietin aina että miltä tuntuu kun tietää tappaneensa ihmisen. Hänen silmänsä olivat kuin lasia. Ei se miltään tunnu kun ei sitä tiedä. Minä ammuin vain metsään jossa en nähnyt ketään. Se mitä ei näe, sitä ei ole olemassa.

Tai se mitä ei tunne jos yrittää koskea, minä ajattelin ja katsoin hänen haurasta olemustaan. Se oli kuin Renoirin impressionistinen hahmo minun tähän hetkeen jähmettyneessä taulussani. Muistin Pindaroksen sanat kahden ja puolentuhannen vuoden takaa. Ihmisen elämä on kuin varjon uni.

Tihkusade sakeni vähitellen oikeaksi sateeksi. Oli pakko nousta portaalta ja palata sisälle. Isä näytti jäävän paikalleen, mutta ikkunasta näin kuinka hänen hahmonsa lähti hitaasti etääntymään ja paikalle jäi vain kukikkaan tapetin heijastus. Minun mieleni valtasi turhautunut, lohduton ikävä. Vesipisarat noruivat ikkunalasin pintaa alemmas ja näytti siltä kuin tapetin kukat ja koko maisema keinuisivat.