torstai 25. kesäkuuta 2020








Mitä siis tunnen, ellen rakkautta  (T.Yli-Rajala 1988)





 E E V A









Maanantaina aloin maalata Eevaa, joka makasi  sohvalla ja katsoi minua. Hänen rinnalleen tipahti jostakin vaaleanpunainen värilaikku, jota en millään saanut siitä pois.  En halunnut pyytää, että hän kääntäisi selkänsä minuun päin, koska halusin nähdä tuon sirkeän, vähän epäluuloisen katseen. Hän valitti, että paikat olivat puutuneet. Minusta se oli outoa, koska asento oli hyvä ja rento, hiukset
hän oli puhaltanut silmiltään. Sivelin mustaa noihin hiuksiin ja mietin miten saisin niihin elävyyttä, sitä minkä todellisesssa ja elävässä Eevassa olin nähnyt.

Muistin miten hän käänsi päänsä ja katsoi minua niin, että meidän katseemme kohtasivat. Minä näin hänet ensi kerran tanssilattialla ja kuulin kuinka Topi Sorsakoski hänet esitteli. Sävelessä on jotain itäeurooppalaista, ja minua mollivoittoinnen ihastuttaa.

Ja nyt minä häntä tässä maalasin. Olin asetellut muistoissa hänet sohvalle makaamaan ja otin nyt pari askelta taakse nähdäkseni etäämpää. Eeva iski minulle silmää. Harkitsin josko raaputtaisin noille hiuksille ja olkapäällekin vähän kuivaliidusta rouhetta.

- Mikä tuo haju on? Eeva kysyi. Hän oli epäluuloinen.

- Se on fiksatiivia, vastasin rauhoittavasti. – Ehkä suihkaisen sitä vähän sinun kasvoillesi, niin että pidä silmät kiinni vähän aikaa äläkä räpyttele minulle.

Eeva sulki silmät kiinni ja sanoi leikillään: lopeta se absintin naukkailu. Kyllä minä huomaan mitä sinä juot. Hän laski leikkiä.  Puhui absintista vaikka tiesi että tämä oli halpaa punaviiniä. Piilotin pullon hänen silmiltään ja sipaisin väriä rinnalle.

Katso Amor missä glooriassa hän, Luojan ihme hetkellä on tällä, minä hyräilin vaikka olin epävarma sävelestä. – Mitä siis tunnen, ellen rakkautta, jos rakkautta niin kuinka selittyvää. En enää muistanut sonetin sanoja, käännöksiäkin taitaa olla useita.

Jatkoin vielä: peräsimettä pursi yksin, käy viskomana tuulten mielialan, keveä tiedosta, lastattu erhetyksin,
en tiedä mitä haluankaan, suvella värjyn, talvisäässä palan

- Minä olen Eeva, hän sanoi. En ole Laura

- Kyllä minä sen tiedän. Laura on vaalea, sinulla mustat hiukset. Kun saan sinut jonain päivänä valmiiksi, makaat siinä sohvalla maailmantappiin asti. Etkä lähde miihinkään.

Vaan siinä minä erehdyin. Joitakin viikkoja myöhemmin tuli näyttelyyn turisti joka ihastui Eevaan ja vei hänet mennessään. Turisti maksoi Eevasta hinnan jonka olin huolimattomasti pannut ehdolle, koska en uskonut että joku hänet haluaisi viedä.

Tämä kaikki tapahtui aikaan jolloin markka oli rahaa ja markoilla minä hänet myin. Halpaan hintaan jonka olen tuhlannut jo ajat sitten.
(2020)
























torstai 18. kesäkuuta 2020







NÄKI MEIDÄT OLEVAMME POLVILLAAN




Kuva: Roosa istuu (T.Yli-Rajala 1988) Näyttelykuva :"Hiukset silmillä"


Vielä minä jaksan kiukutella aamuisen lehden parissa.  Televisio on toinen kiukun kohde, mutta eihän sitä särkeäkään viitsi. Näin ikälopulta jäisivät näkemättä ne neljännet ja viidennet uusinnat, joilla meidän elämäämme sulostetaan. Näkemättä ja kuulematta jäisivät myös toimittajien, viranhaltijoiden ja poliitikkojen värikäs ja koko kansaa kehittävä kielenkäyttö. Jostakin ihmisten päähän on tarttunut käsitys, että vain puhekieltä tarvitaan ja yhteiseen käyttöön kovalla työllä kehitetty ns. kirjakieli on turhaa kukkoilua.

”Se jostakin” taitaa olla samanlaista kukkoilua. Sen tarkoitus on tehdä puhujasta, kirjoittajasta kansanmies (tai nainen) joka puhuu kansankieltä. Minä olen siinä määrin kieroon kasvanut pilkun-viilaaja, että olen keräillyt ajankuluksi lehdistä ja televisiosta malliesimerkkejä siitä, mihin löysä kielenhuolto meidät johtaa. Lieneekö missään päin maailmaa kansaa, joka antaa näin hulvattomasti kehittää äidinkieltään kuin Suomessa. On puhekieli, joka on oikeastaan surkastunut muoto hämeen murteesta. On ammattikieli, jolla korostetaan oman työn ja itsen tärkeyttä. Kukaan ei osaa enää minkään seudun murretta, itä ja länsi, etelä ja pohjoinen sotketaan puuroksi jota maustetaan huonolla artikulaatiolla ja kurkkuäänteillä. Televisossa kysymyslauseet pyritään kiekaisemaan korostamalla lopputavua ja unohdetaan, että meillä kysymys on helppo ilmaista päätteellä  –ko, -kö.

Ai sentään. Tästähän voisi laatia vaikka kiinnostavan tutkielman. Mitä pitäisi ajatella seuraavanlai-
sisia ilmaisuista? Hänet ammuttiin vakoilijan muodossa teloitukomennuskunnan toimesta.(artikkeli) Tai: kaikki nämät tapahtumat tapahtuivat tapahtumapaikalla. (artikkeli) Ja edelleen: Niitä oli vaikka kuin paljon… tai: En ole nähnyt teidät asialla (TV). Murteet ovat tuoneet mukanaan sellaisia ilmai-suja kuin Mitä sulle kävi?. Alkaa pelaa, duunii.  Nuoriso on omaksunut englanninkielestä sanonnan siisti (oikea sana mutta väärässä yhteydessä). Hyvin jokapäiväistä ja arkista on sanoa istu alas (meillä riittää pelkkä kehotus istu) ja toinen pakkomielteenomainen ilmaisu on montaa. (Partitiivi sanasta moni on monta, ei montaa). Ilmaisu on minua ärsyttänyt ja olen sen julistanut perin juurin vääräksi.
Vaan nytpä luinkin tiedon, että joku kielinautakunta on sen hyväksynyt 1994. Neropatit. Sama porukka varmaan, joka päätti että isisin taivutus on parempi kuin isiksen, joka on suomea. Syys-
tä, että vieraskielisten on helpompi sitä ymmärtää.

Mikähän on käsitys monikon ja yksikön eroista, kun sanotaan että henkilöstö nosti kehitettäväksi asioita? Ihmettelemään panevat tällaisetkin älynvälähdykset: tiedän hänen (tunnen hänet), älä puhu minun kuullen (tv), se oli vuonna 1992  kun hän…(svetismi). Ja edelleen: Ketä sä oot?,  Nämät ovat sulle, Sen tiedän varmaksi. Näki meidät olevamme polvillaan, Monta vuotias sä oli sillloin?

Onko niin, että tälläkin suomentaidolla pääsee sinne lääkikseen jos vain on seitsemän laudaturia?
Jokin vuosi sitten eräs ulkomaalainen hämmästeli, että miksi suomessa käytetään niin paljon omakielisiä sanoja, vaikka tarjolla on kaikille tuttua ja yhteistä kansainvälistä sanastoa. Miksi sanotaan Viro, vaikka he itse sanovat maataan Eestiksi. Asia on mutkallisempi, mutta voisihan kysyjää valistaa vaikka sanomalla että viro on suomea ja eesti latinaa. Pi-
täisikö siis meidänkin nimittää maatamme Fenniaksi, Finlandiaksi, fennien maaksi?

(Kuvassa Roosa istuu huojentuneena hiukset silmillä, koska poikkeusolot ovat nyt päättyneet ja yli 70-vuotiaitakin vanhuksia voi taas käydä tervehtimässä)

torstai 11. kesäkuuta 2020








HAMMASLÄÄKÄRISSÄ


Benemuth viattomana 





Jo odotushuoneessa mielen täytti epäluulo. Minun lisäkseni sinne tunkeusi huomiota herättävä pari, jonka olemuksessa oli toki jotain tuttua. Akuutti’dementiakohtaus meni ohi, ja äkkiä muistin. Siinä-hän olivat vanhat tuttavat mestari Woland ja hänen morsmaikkoonsa Margarita. Heidän pikimusta maskottinsa Benemuth –kissa oli myös paikalla, silmäillen ympärilleen ja sauhutellen sikaria.Tällä
kertaa tosin viattoman valkoisena. Tervehdimme toisiamme ystävällisesti nyökäten ja välillemme sukeusi tavanomainen odotushuone-keskustelu.

- Hammas vihoittelee ja naama on turvoksissa, ei tässä muu auttanut kuin lähteä tänne. Päivä on pilalla, minä valittelin.

Woland nyökytteli ymmärtävästi. Toivottavasti lääkäri on se sama riuska typykkä joka hoiti taannoin myös sinun eturauhasvaivasi. Kun kipu on suurin, tarvitaan nopeaa toimintaa ja äkkinäisiä otteita. Hän on asiallinen ja turhia puhumaton asiantuntija, kahdeksan laudaturin ylioppilas, Woland lohdut-teli. Ei häneltä aikaa riitä turhaan empatiaan. Kun minä erehdyin kysymään mihin hän tarvitsee käytännön arkisessa työssä pitkää matematiikkaa, niin eiköhän tämä lyyli suuttunut. Kiskoi kerta-heittolla kaikki hampaani ja tarjosi tilalle tekareita.

Woland avasi suunsa ja esitteli tekohampaitaan. Benemuth karisti sikarin tuhkat lattialle ja silmäili tekareita kiinnostuneena. Vieläpä se naukaisikin. Margarita viilasi kynsiään ja näytti haaveksivalta.

Istuimme tovin vaitonaisina. Lääkärin vastaanosoton puolelta kuului oventakaista ulvontaa, joka muistutti aamupäivällä sattumoisin kuulemaani musa-artistin esitystä. Katsoimme hämmentyneinä toisiamme. Ovatko ne siirtäneet koronaviruksen takia perutut musiikkifestivaalit tänne terveyskes-kukseen, minä tiedustelin. – Ei toki, Woland sanoi. Siellä ryhdyttiin nyt poistamaan viimeistä viisau-denhammasta. Malta vielä mielesi, kohta on sinun vuorosi.

- Mutta entäs te sitten? Minä utelin. Onhan teilläkin vuoro ennen minua?

- Me olemme täällä vain tarkkailemassa.  Itse asiassa meillä olisikin jo kiire Moskovaan. Juna lähtee varttitunnin päästä.


(Jälkisananen:  kaikille niille, jotka eivät ymmärrä edellä esitettyä episodia arkielämästä, suosittelen tutustumista Mihail Bulgakovin kirjalliseen tuotantoon. Hänkään ei  ymmärtänyt, mutta kirjoitti ongelmasta aika paljon).   

torstai 4. kesäkuuta 2020

KAAPPI








K A A P P I





Muistoissa Monrepos (T. Yli-Rajala 1998)




Mitä vanha kaappi voi kätkeä nurkkiinsa? Minun kaapistani löytyi siivouspäivänä kultainen  sormus. Se oli piilotellut kaapin nurkassa vuosikymmeniä, mutta päätti nyt vihdoin näyttäytyä. Otin sen käsiini vaikka se yritti kieriä karkuun. Tiirailin pientä kursiivia kirjoitusta sormuksen sisäpinnassa. Jenni, vai oliko tuo niin. Siristelin ja pyyhin kyyneltä silmäkulmasta. Kuivat silmät vaivaavat minua, mutta nyt ne tihrusivat niin että oli vaikea nähdä itikanjätöksen kokoisia hieroglyfejä.

– Mentiin vihille vasta kun sinä olit jo tulossa, äiti sanoi sairaalassa. Sitä piti hävetä, että niin myö-hään. Yhteiskunta oli sellainen ja ihmiset kovettuneet ahdistaviin asenteisiin.  

En yhtään huomannut milloin äiti oli siihen ilmaantunut. Hänellä oli se pusero jonka muistin sota-
ajan vanhoista valokuvista.

–   Minä muistan sen päivän kuin eilisen vaikka siitä on jo ihmisikä, hän jatkoi. Oli käyty linnan tornissa ja minä olin pelännyt, kun sinne kiertävät portaat olivat niin huonokuntoisen näköiset. Sieltä tornista näki kauas Neitsytniemen takana siintävään Sorvaliin asti, jossa minä asuin.

Joskus he kävelivät Monrepoossa ja siellä Juustilan puolella, missä kasvoi kumpareen päällä iso piilipuu. Minua viehätti ja kiehtoi hänen muistoissaan vilahtelevat keskiaikaiset nimet. Punaisenläh-teen tori, Neitsytniemi. Tiesin että isovanhemmat oli haudattu maalaiskunnan hautausmaalle, joka näkijöiden mukaan oli nykyään kuin hoitamaton joutomaa. Rikkaruohoja ja kaadettuja ristejä, hauta-kiviä oli noudettu talojen porraskiviksi. Jostakin luin että yhden kylän hautuumaalle oli istutettu puita ja hautakivet kärrätty tien pohjaksi.

Tuollaisesta kulttuuriteosta on jäänyt jäljelle katkeruus, jonka näyttäminen on kielletty. Ei laissa eikä kirjaimissa, mutta mielessä kuitenkin. Usein ihmettelen miten muualta muuttaneet ihmiset voivat polkea hyvällä omallatunnolla alkuperäisten asukkaiden hautoja ja rehennellä paraateissa sankari-tekojaan. Muistuu mieleen äidin kertoma uni jostain 1930-luvun puolelta. Siinä joku leväytti hänen eteensä kartan, jossa Suomen raja oli vedetty sinne missä se on sotien jälkeen ollut. Se oli voimakas uni, joka jäi mieleen.Silloin pääsin varmuuteen, että uni voi johdatella näkijänssä eroon syyn ja
seurauksen ketjusta, mutta silti päätyä lopputulokseen joka on todellisuutta. Lopputulos vain on, eikä sen logiikka hyväksy oikean tai väärän käsitteitä. Se vain on niin kauan kuin se vaikenemalla hyväksytään, eikä sille ole voinut sanoa carpe diem.