Minä

Minä
Tarmo Yli-Rajala on lähes keski-ikäinen kirjailija (79), kotoisin maaseudulta. Hän ei viihdy sisäänlämpiävissä kirjallisissa kuplissa ja on vailla työläistaustaa. Noususuhdanteisen tieteellisen uransa hän jätti lisensiaattitutkintoon, koska havaitsi saaneensa tutkimustyön tiimellyksessä peräpukamia ja lievää päänsärkyä. Kaunokirjoituksesta hänellä oli todistuksessa 9 ja palkinnoista mainittakoon 2. sija hiihtokilpailusta jossa oli kaksi osanottajaa. Joitakin vuosia sitten hän muutti Suomesta tänne ulkomaille, viettäen nyt joutoaikaa Akaan Viialan residenssissään runoillen ja nauttien kulttuurihistoriallisesti arvokkaan vesitornin maisemista.

perjantai 25. elokuuta 2017

Uni  on neljäs ulottuvuus jonka aika jakaa sykleihin, eikä noilla sykleillä ole välttämättä mitään tekemistä toistensa kanssa. Seuraus voi käydä syyn edelle tai se voi unohtua uneen. 



KADOKSISSA



On välttämätöntä tehdä jotain sellaista, 
mitä velvollisuus ei vaadi tekemään.
(Siegfrid Lenz)


Olimme tulleet portin kohdalle vasta illansuussa kun alkoi jo hämärtää. Tai en minä oikeastaan sitä huomannut, mutta joku naisista oli haluton jatkamaan. On turha mennä tuonne hamuilemaan, ei siellä pi-meässä mitään näe. Siitä on jo pari vuotta kun minä näin etäältä sen, hän sanoi. Erottui selvästi puiden takaa, koska sillä oli  vaalea kaapu päällään. Se on minun  ystäväni ja haluan löytää sen uudelleen. Mutta ei se huomannut minua, tai ollut huomaavinaan, vaan kahlasi yhä syvemmälle pensaikkoon. Minusta näytti että se pyrki kohti taloa, vaikka rakennuksesta erotin vain lyhyen häivähdyksen. Ikkunaruudut kimmelsivät puiden runkojen lomitse.
      - Mitä se siitä talosta etsi, minä kysyin koska arvelin että naiset kuulevat kaiken toisiltaan. Onko sillä joku salainen suhde, vai mitä se oikein on. Minä itse olisin halunnut olla tuo salainen suhde, koska näin siitä päiväunia.
      - Ei kukaan sitä tiedä, ja siksi meidän pitääkin olla tavallista varovaisempia.
      Nämä muutamat sanat oli vaihdettu Mirjan kanssa kuiskien, koko muu porukka  seisoi hiljaa rautaportilla ja odotti kuin tuomiolla. Piikkilanka-aidan takana näin vanhan vartiokopin, jonka katolla ja seinämillä kasvoi ruohoa. Kuivalla, savipintaisella tiellä hölkötteli iso saksanpaimenkoira, joka heitti meihin vain luihun katseen. Muistelin siinä, että koiralla oli pesä tykkilavetin alla. Tai ehkä se piileskeli päivisin kerhotalon lattian alla, viileällä hiekalla makoillen.
      Onko kukaan muu nähnyt sitä viime aikoina, minä kysyin. Tiesin, että heistä jokaisella oli selittämätöntä vetoa tuohon hahmoon, jonka kanssa kaikki halusivat olla yhdessä. Ilmeisesti vain harva heistä oli nähnyt sen, koska porukka alkoi vähitellen vastentahtoisesti lähestyä ruosteista porttia. Erkki oli jättäytynyt Mirjan kanssa taemmalle ja kuulin kuinka he väittelivät siitä, onko mahdollista tavoittaa sitä, mikä on koskematon. Jos se on päättänyt kadota, niin miksi me yritämme etsiä sitä?  Onko sillä vastauksia valmiina, kun kukaan meistä ei ymmärrä edes kysymystä. Jos ahdistus ajaa piiloutumaan, on turha lohdutella. Ei masentunut osaa kuunnella.
     - Ei se masentunut ole, joku sanoi. Sillä on jokin syy, josta me emme tiedä mitään. Ehkä se on meihin pettynyt.
     Kaikki hyväksyivät tämän näkemyksen ja porukka lähti nyt varovasti etsimään polkua, jonka tiesimme johtavan ehkä lammelle. Siellä se oli ennen istunut ja kuunnellut pajulinnun laulua. Joku meistä löysi – en muista kuka – katkenneen oksan, josta päättelimme sen kulkeneen juuri tästä aiemmin iltapäivällä. Erkki istui lahon kannon päälle ja tutki siltä joskus saamaansa paperia. De profundis clamo, hän tavasi otsa rypyssä mutta ei ymmärtänyt.
      Naiset puhuivat ostoksistaan. Minä näin tänään ihanan puseron, mutta en raaskinut sitä ostaa, Raili sanoi. Sitten he jaarittelivat malleista ja väreistä niin kauan, että Pauli kaivoi taskustaan taskumatin. - Se on maissiviskiä, hän sanoi ja ojensi pikku pullon minulle. Muutamat meistä lähtivät taas jatkamaan matkaa, mutta polku ei tuntunutkaan enää tutulta. Olimme kiertäneet lammen toiselle puolelle ja nyt näimme vihdoin rakennuksen, jonka peltikatto kiilsi kosteudesta. Siellähän sataa, joku totesi hämmästyneenä.
      Sadekaihen reuna näkyi selvästi talon ja meidän välillä, mutta täälläpäin vain keveästi piskotteli. Talon ikkunassa häivähti sähkövalo mutta hävisi saman tien ja kauempaa tieltä kuului koiran haukku. Se on se sama hurtta joka kulki meidän ohitse, joku porukasta päätteli. Sillä oli ilkeä ja pahaenteinen katse. Naiset värtjöttelivät kosteassa ilmassa ja minä tulin ajatelleeksi, että jostakin pitäisi löytää sadekatos. Vesipaiste voi yllättää niin, ettei sen alta ehditä suojaan.
      - Katsokaa! Se on tuolla, Mirja parahti melkein tuskaisella äänellä. – Minua ainakin pelottaa!
Kaikki näyttivät nyt vähän neuvottomilta. Muut eivät uskaltaneet tunnustaa mitään, mutta huomasin miten he välttelivät katsomasta toisiaan silmiin. Enkä minäkään ketään sillä tavoin tähyillyt, koska olin hämilläni. Oli selvää, ettei tuo hahmo ollut kukaan meistä, vaikka moni oli sitä itselleen uskotellut. Se oli vain lähtenyt jonnekin ja unohtanut kertoa aikomuksistaan kenellekään. Tämä hahmo ei voinut olla meistä kukaan, sillä tämä oli pari kertaa katsonut meitä pensaiden suojasta eikä osoittanut ystävällisyyden merkkejä. Pikemmin päinvastoin, koska käänsi heti päänsä katseilta suojaan ja lähti etääntymään.
     - Ei tämä käy näin, Pauli valitti. – Meidän on pakko selvittää mitä tekemistä tuolla vieraalla on talon kanssa, tai onko mitään. – Mennään pihaan ja koputetaan ovelle, ei siinä sen kummempia tarvita.
      - Minä en ainakaan lähde, joku naisista sanoi ja sai muilta kannatusta.
      Muut miehet olivat lähteneet jo kiertämään lammen takaa kaartavaa polkua pitkin. Se loukkasi minun itsetuntoani, sillä olisivathan he voineet kysyä minunkin mielipidettäni tai houkutella vaikka mukaan. Naiset pälyilivät ympärilleen yhä neuvottomina ja kieltaytyivät seuraamasta, kun kerroin heille aikomukseni. Että minä kahlaan pensaiden ja aluskasvillisuuden takaa häämöttävää taloa kohti ja koputan ovelle, julistin heille uhmakkaasti. Kyllä sieltä joku tulee, ja asia selviää ilman suurempia ongelmia. Kysyn missä se on ja onko se ehkä sittenkin sama hämärä hahmo jota olemme seurailleet.
      Lähdin siis yksin etsimään vastausta. Talon portailla vasta huomasin miten ränsistynyt ja laho tuo rakennus oli, mutta koputin silti oveen. Soittokelloja ei täällä näyttänyt olevan. Odotin ja odotin, kaikki muut olivat jo kadonneet näkyvistä ja yksinäisyys alkoi kalvaa mielen pohjalla. Kukaan ei tullut avaamaan, ja kun raotin lopulta ovea, näin vain sysipimeän eteisaulan. Sen uumenista kuului tuulen ujellusta ja jossakin yläkerrassa lonksutti ovi ruosteisilla saranoillaan.
      Ei ketään. Oli pakko kääntyä turhautuneena takaisin ja suunnistaa tuloreittiä pitkin takaisin. Paikalla jonne olin jättänyt muun joukon, ei ollut enää ketään. En kuullut edes ääniä joiden mukaan olisi voinut suunnistaa etsimään muita. Lähdin nyt kiertämään lampea, seurasin piikkilanka-aidan reunustaa portille joka oli kadonnut. Mitä pidemmälle kuljin, sitä varmemmaksi kävi, että olin täällä aivan yksin.Tuntui kuin olisin löytänyt säiemaailman, painovoimattoman ja vähempiulotteisen Maldacenan konjektuurin. Kaikki olivat kadonneet ja ilta alkoi jo hämärtyä kohti täydellistä yötä.  
-


lauantai 19. elokuuta 2017


Miete:

Kirjoittaminen syntyy rakkaudesta. Muuten 
se on vain raapustelua 




ROOSAN KANSSA KOTIIN
(Vyö avoimena,solki lerpattaen 2016)


Rafael Santi
Istuva nuori nainen





Sateen jälkeen maantiellä on lammikoita. Roosa on vaipunut aatoksiinsa ja askeltaa vierelläni kuin unessa. Pohdin mistä ja miksi hän on tuon nimen saanut, ja sitäkin, olenko muistanut sen väärin. Mihin minä häntä tässä johdattelen? En ymmärrä mistä tässä on kysymys ja mitä minä tulin täältä hakemaan. Hän on kyllä vieläkin tutun näköinen, samat lyhyet hiukset ja silmät pihkan väriä. Mereltä kantautuu lokkien kirku, niitä kaartelee pilvettömällä syystaivaalla. Luuleeko hän, että minä vain saattelen hänet kotiin?  Kuljemme männikön ohi. Koululaiset siellä kisailevat pallopelissä ja liikunnan opettaja seisoo puun juurella kädet syvällä tumman takin taskuissa.
     Koko aikana Roosa ei ole puhunut mitään. Missä sinä olet ollut kaikki nämä vuodet, minä häneltä kysyn.  – Luulin että sinä olet muuttanut Helsinkiin. Näin kerran lehdessä kuvan samannimisestä näyttelijästä. Ajattelin että se olet sinä, koska olet ainoa Roosa jonka tunnen. Harvinainen nimi.
     Hän kääntää kasvonsa suoraan kohti ja huomaan nyt vahvan silmämeikin. En se minä ollut, hän sanoo nauraen. Tai ehkä olinkin? Roosa katsoo minua nyt tarkemmin ja näyttää hämmästyneeltä. – Mutta sinähän olet vielä pikkupoika!
     Ja niin hän kietoo oikean kätensä minun hartioilleni. Roosa on todella kasvanut minun ohitseni ja hänen vauhdissaan on vaikea pysytellä. Opettaja on ottanut esiin pillin ja puhaltaa pelin männikössä poikki. Olemme tulleet jo satama-alueelle, laivojen mastot ja savutorvet häämöttävät talokattojen takaa. Kulkiessa Roosa on nyt puhunut koko ajan. Hänen äänensä lävistää minun pääni niin, etten erota yksittäisiä sanoja, en saa selvää. Selittääkö hän jotain kokemustaan, jossa minä en ole ollut kos-kaan mukana? Jotakin hän puhuu vanhasta koulusta, jonka ohi äsken kuljimme. Niistä juhlasalin koristekuvioista jotka ympäröivät aamunavausta hoitavan johtajaopettajan hahmoa. Vai muisteleeko hän sitä kevätlaulua jota kuunnellessaan joku naisopettaja alkoi itkeä?  Kaikki nuo pienet yksityiskohdat palautuvat mieleen. Minusta ne ovat nyt turhia, ei niillä ole merkitystä ja ne haihtuvat unohduksiin uudelleen.
     Roosa hidastaa ja pysähtyy kadunnkulmaan. – Tuollahan sinä asuit? hän toteaa, mutta katsoo silti kysyvästi kohti. Ihmettelen taas hänen silmämeikkejään, jotka valuvat poskelle kuin kyyneleet. Meidän on aika hyvästellä. Roosa nostaa  kätensä minun olkapäältäni ja ikään kuin tuuppaa matkaan. – Osaathan sinä jo tästä kotia?
     Lähden haikein mielin tarpomaan lammikoiden laikuttamaa tietä kohti tuttua taloryvästä. Jostakin lehahtaa savun hajua ja kauempaa satamasta kantautuu lähtevän laivan sumusireenin törähdys. Kun vielä vilkaisen viimeisen kerran taakseni, näen Roosan nousevan kahvilan portaita sen ovelle eikä hän enää näe minua. Hänen seurassaan on hyvin tumma merimies ja he nauravat hereästi asialle joka ei minulle enää kuulu.

perjantai 11. elokuuta 2017

Miete:
Ajatukset istuivat kuin kaarneet oksalla




TANGOA




Ilta hiipii jo nurkilla ja minua alkaa nukuttaa niin kuin aina tähän aikaan. Varttitunti sitten näin
ikkunasta, kun tanssinopettaja asteli sulavin askelin kohti naapurin ovea. Miehellä oli lievetakki
ja kiiltonahkakengät. Mustassa nahkalaukussa pursuilivat ohjeet, joiden mukaan paritanssin ku-
viot määräytyvät. Valitsin istuinsijan seinustalta, paikasta johon tiesin äänten naapurihuoneistosta
parhaiten kantautuvan. Kaadoin lasillisen väkevää punaviiniä ja sytytin sikarin. Minua kiusasi
mielikuva naisesta seinän takana, siitä kuinka tämä valmistautui tanssiin. Hän luultavasti oli jo
tovin istunut peilipöydän ääressä, rajannut kulmiaan ja mutristellut suutaan huulipuikon mieliksi.
Hänellä oli varmaankin taas se sama lyhyt kretonkihame ja häkellyttävät korkokengät,jotka näin hänellä firman pikkujoulussa kolme vuotta sitten kun meillä oli se lyhyt suhde.
       Niin, kretonkihame. Joku voi ilmaisulle nauraa, mutta minä kun en tiedä noitten hepenien materiaalista mitään. Eikä se suhdekaan kovin syvällinen ollut, hän nimittäin haki minua tanssiin vahingossa. Hän jota piti haettaman, ehti kadota paikalta ja minä vain istuin tarjolla pienessä myötälaitasessa. Se oli niin sanottu naisten haku, onneksi, sillä minähän en uskaltautunut koskaan ketään hakemaan. Pelkäsin pakkeja, sillä en ole olemukseltani mikään adonis. Ja pituutta
minulta puuttuu puoli metriä nykynaisen mittamaun mukaan. Ainoa puheenaihe jota saatoin siinä tanssin tiimellyksessä kokeilla, oli tähtitiede. Minä olen vähän heikko näissä taidoissa, yritin hänelle perustella kun puskin naista lattialla väärään suuntaan. Olin niin hämilläni, etten huomannut miten päin tanssin hurmioitunut pyörre muita veti. Me puikkelehdimme muiden seassa ja oikean käteni kämmenellä tunnustelin tuon jo mainitun kretongin viehkoa karkeutta. Vedin häntä lähem-
mäs ja aistin huumaavan tuoksupilven joka liehui hänen hiuksissaan ja rinnuksilla.
       Voi kuinka minä kaipaan tuota hetkeä. Sillä oli lyhyt, mutta merkittävä osa rakkauselämässäni. Tiedän hyvin, että elämän kaikki tarinat ovat keskeneräisiä, elämä ei noudata etukäteen jonkun päässä itänyttä suunnitelmaa. Aina tuosta päivästä lähtien olen nähnyt unta hänestä ja olen huomannut, ettei se noudata järkeviä sääntöjä. Koko uni on kuin pelkkää katastaasia, ei vain jonkin
typerän tapauksen loppunäytös. Sille on turha etsiä loppua, koska se haipuu ja siirtyy ovelasti kokonaan toiseen aikaan ja tilaan.
        Näitä minä siinä pohdiskelin, siemailin punaviiniä ja sauhutteli sikaria. Seinän takana oli epäilyttävän hiljaista, kunnes olin kuulevinani tanssiopettajan tiukan äänen:
- Aseta kämmenet rintakehällesi siten, että keskisormet koskettavat kevyesti toisiaan. Terästin kuuloa. Siellä valmisteltiin harjoitusta, taustalta alkoi kuulua krahiseva mieslaulajan ääni. Huulesi kylmät on nyt niin kuin jää, kylmyyttä niiden en voi ymmärtää. Vai oliko se näin, ääni oli epäselvä ja muuttui tenorista altoksi. En ole aivan varma. Hetken kuluttua ääni jatkoi ohjeitaan.
- Siirrä kämmenet eteesi noin vaaksan verran ja aseta ne niin kuin lukisit kirjaa edessäsi. Kierrä sitten vasen käsivarsi ylös niin, että kämmen on silmien korkeudella ja pidä olka ja kyynärpää aloillaan.
        Nyt kuulin naisen voihkaisevan jotain, en tiedä mitä. Seurasi jälleen epäilyttävä hiljaisuus, vain pientä liikehdintää mikä häiritsi minun mielenrauhaani. Kaadoin jo kolmannen pikarillisen tuota hyvää ja makeaa punaviiniä, sytytin uuden sikarin.
 –    Kierrä ylävartaloa hieman oikealle, ääni kuului neuvovan. Ja katse suoraan eteen, jolloin kehoon syntyy pieni kierre ja jännitys oikealle. Molemmat kyljet ovat nyt aktiivisia, vasen kylki vähän edessä. Parisi, siis minä, asettuu nyt vähän
keskilinjasi oikealle puolelle.
         Voi miten omahyväisellä äänellä tanssinopettaja korosti itseään, siis minä. Voiko kuvottavampaa ääntä edes kuvitella. Huitaisin mielenliikutuksessa lasipikarin lattialle, se murskautui takan kivetykselle ja viini roiskui Veeran ulkomailta ostamalle matolle. Onneksi hän olikin nyt jo toistamiseen siellä ulkomailla ja hyvin luultavasti toisi taas tullessaan jonkin heräteostoksen. Ääni jatkoi rivoja ohjeitaan.  
       Siirrä katse vasemman kyynärpään suuntaan ja liikkuessasi taaksepäin ajattele kuin joku yrittäisi pukata sinuun vauhtia selästä käsin. Siis takaa päin, oivalsin opettajan pyrkimykset.
       Katsoin turhautuneena sotkua lattialla. Mietin mitä eroa on ihastumisella ja rakkaudella. Molemmat ovat elämän häiriötekijöitä, ihastuminen on vain akuutti ja raju, mutta tosi rakkaus on krooninen ja kivulias kuin peräpukamat. Molempia on syytä välttää tässä iässä ja keskittyä tähtitieteeseen. Päätin jättää kaikki pikkujoulut väliin tästä päivästä lähtien.




lauantai 5. elokuuta 2017

Miete:
Absurdia ei tarvitse todistella koska se on totta


Tämä eksistentialistinen ongelma häiritsee minua aina Pokkisen puistossa Oulussa. Teen sinne joka kesä lomamatkan sillä välin kun kansainvälisemmät piehtaroivat etelän lomarannoilla tai kasvattavat itsetuntoaan residensseissä. Elisa on minulle pakkomielle, josta en saa otetta.



KUMPI MEISTÄ ON
( Lumoojassa 2017:1)




Tässä minä istuin kauan sitten ja katselin veistosta. Kalasääksi ja lohi. Siinä ne nyt olivat, samassa paikassa ja pilvenhattarat uivat sitä ympäröivän pyöreän altaan pinnalla. Lokit eivät olleet enää samoja, mutta niiden kirku tuntui tutulta. Olin nostalgiatuulella ja siksi olin ottanut mukaani jo syrjään heitetyn Libellus latinuksen. Siksi vain, että se osui sattumoisin silmiin heti aamukahvilla. Primus autem gradus fuit, luin takkuista tekstiä ja seurasin samalla kimalaista joka kiipesi pensaan oksalla. Vilkaisin ohi mennen  Elisaa ja mietin vieläkö hän muistaa minut. Kun hetki sitten istuin tähän penkille, hän väitti ettei tuntenut eikä muistanut mitään. En oikein uskonut häntä, Luulin että hän taas kiusoittelee ja herkeää kohta nauramaan kun näkee minun naamani. –Minä en ymmärrä missä me olisi tavattu ja milloin, hän sanoi ja vilkuili kirjaa. Enkä minä ymmärrä tuostakaan mitään, hän viittasi siihen. Kirja putosi sylistä maahan ja hieno tuulenvire selasi sen lehtiä hetken. Hän käänsi katseensa merelle, jossa Pikisaari kellui heleässä valossa.
      Katsoin häntä nyt tarkemmin sivulta päin.Tutulta hän näytti vieläkin, ei siitä ollut epäilystä. Joskus unessa hän muuttuu hitaasti ja huomaamatta, mutta siihen ei tuossa tilanteessa tule kiinnittäneeksi huomiota. Se tuntuu luontevalta, ei hänessä mitään outoa ole. Hän asui aikoinaan Isonkadun kerrostalossa, tiedän siksi että seurasin häntä joskus sinne asti. Halusin nähdä minne hän menee ja varmistua siitä näenkö vieläkin unta. Eilen kävin saman talon portaikossa ja soitin jopa ovikelloa. Sen avasi vanha mies joka näytti yllättyneeltä ja vakuutti, ettei asunnossa ollut koskaan asunut sen nimistä henkilöä. Hän tiesi tämän varmasti, koska oli asunnon ensimmäinen omistaja. Ehkä minä muistin väärän oven? Vaan ei, kyllä se oli varmasti oikea.
      Siis henkilöä? Olin varma, että hänen nimensä oli Elisa. Hänen hahmonsa oli nyt kuin negatiivista erottuva kuva, hiusten väri näytti tummalta mutta tiesin että se oli todellisuudessa vaalea. Ja näinhän sen nyt tässä näin. Vilkaisin Elisaa taas ja varmistuin. Siinä hän istui edelleen mietteliäänä. Meidän katseemme kohtasivat.
      Minä olen ajatellut, hän sanoi. – Epäilen että sinä itse olet se uni joksi minua luulet. Heräsin viime yönä painajaiseen jossa sinä seurasit minua hämärällä kadulla ja yritit epätoivoisesti selittää jotakin. Mitähän se oli? Se liittyi jotenkin menneisyyteen, ehkä juuri tuohon aikaan.  Elisa viittasi taas kirjaan joka lojui edelleen maassa. Nostin sen nyt takaisin syliini ja myönsin. Ehkä minä seurasinkin ja siksi kävin sinun muinaisen ovesi takana ovikelloa soittamassa.
      - Mutta sehän oli eilen, hän muisti, ja nyt minä olin varma että olin sittenkin oikeassa. Että hän epäili minua unekseen, oli yllättävää. Selasin kirjan lehtiä ja tunsin paperin terävät syrjät sormissani, tunsin jopa kirjan tuoksun. Se oli jo vanha ja kulunut. Elisa katseli minua epäluuloisesti. Sain jontenkin vaikutelman, että hän näki minun lävitseni. Ojakadun ikkunat kiilsivät, pensaikossa pyrähteli varpunen. Joku soitti kaukana Beethovenin Waldstein-pianosonaattia. Se kuului Ojakadulta, avoimesta musiikkiopiston ikkunasta. Äkkiä ymmärsin, että Elisa oli liian nuori ollakseen todellinen. Mitä hän minusta arveli, sitä en tiedä. Paitsi että hän oli alkanut epäillä minun olemassaoloani. En käsittänyt miten asian voisi ratkaista, täytyihän meidän siitä päästä yhteisymmärrykseen. Ehkä me voisimme lähteä jonnekin, missä meistä jompikumpi tunnetaan, minä ehdotin.
      Hän oli hiljaa kunnes vihdoin sanoi.  – En uskalla lähteä sinun kanssasi mihinkään, koska pelkään vastauksia. Sitä että että sinä meistä kahdesta oletkin oikeassa ja minä olen vain sinun unesi. Jättäisit minut vain rauhaan etkä seuraisi minua kaikkialle. Se ei ole viisasta sittenkään vaikka minä olisin oikeassa ja sinä vain minun kuvitelmani.
      Pianosonaatti oli kadonnut ja äkkiä korviin kantautui kauempaa kadulta kuuluva liikenteen melu. Nousin penkiltä, panin kirjan pussiin ja päätin lähteä taas etsimään Elisaa. Sillä hän oli nyt kadonnut ja paikalla väpätti vain punainen vaahteran lehti.