lauantai 5. elokuuta 2017

Miete:
Absurdia ei tarvitse todistella koska se on totta


Tämä eksistentialistinen ongelma häiritsee minua aina Pokkisen puistossa Oulussa. Teen sinne joka kesä lomamatkan sillä välin kun kansainvälisemmät piehtaroivat etelän lomarannoilla tai kasvattavat itsetuntoaan residensseissä. Elisa on minulle pakkomielle, josta en saa otetta.



KUMPI MEISTÄ ON
( Lumoojassa 2017:1)




Tässä minä istuin kauan sitten ja katselin veistosta. Kalasääksi ja lohi. Siinä ne nyt olivat, samassa paikassa ja pilvenhattarat uivat sitä ympäröivän pyöreän altaan pinnalla. Lokit eivät olleet enää samoja, mutta niiden kirku tuntui tutulta. Olin nostalgiatuulella ja siksi olin ottanut mukaani jo syrjään heitetyn Libellus latinuksen. Siksi vain, että se osui sattumoisin silmiin heti aamukahvilla. Primus autem gradus fuit, luin takkuista tekstiä ja seurasin samalla kimalaista joka kiipesi pensaan oksalla. Vilkaisin ohi mennen  Elisaa ja mietin vieläkö hän muistaa minut. Kun hetki sitten istuin tähän penkille, hän väitti ettei tuntenut eikä muistanut mitään. En oikein uskonut häntä, Luulin että hän taas kiusoittelee ja herkeää kohta nauramaan kun näkee minun naamani. –Minä en ymmärrä missä me olisi tavattu ja milloin, hän sanoi ja vilkuili kirjaa. Enkä minä ymmärrä tuostakaan mitään, hän viittasi siihen. Kirja putosi sylistä maahan ja hieno tuulenvire selasi sen lehtiä hetken. Hän käänsi katseensa merelle, jossa Pikisaari kellui heleässä valossa.
      Katsoin häntä nyt tarkemmin sivulta päin.Tutulta hän näytti vieläkin, ei siitä ollut epäilystä. Joskus unessa hän muuttuu hitaasti ja huomaamatta, mutta siihen ei tuossa tilanteessa tule kiinnittäneeksi huomiota. Se tuntuu luontevalta, ei hänessä mitään outoa ole. Hän asui aikoinaan Isonkadun kerrostalossa, tiedän siksi että seurasin häntä joskus sinne asti. Halusin nähdä minne hän menee ja varmistua siitä näenkö vieläkin unta. Eilen kävin saman talon portaikossa ja soitin jopa ovikelloa. Sen avasi vanha mies joka näytti yllättyneeltä ja vakuutti, ettei asunnossa ollut koskaan asunut sen nimistä henkilöä. Hän tiesi tämän varmasti, koska oli asunnon ensimmäinen omistaja. Ehkä minä muistin väärän oven? Vaan ei, kyllä se oli varmasti oikea.
      Siis henkilöä? Olin varma, että hänen nimensä oli Elisa. Hänen hahmonsa oli nyt kuin negatiivista erottuva kuva, hiusten väri näytti tummalta mutta tiesin että se oli todellisuudessa vaalea. Ja näinhän sen nyt tässä näin. Vilkaisin Elisaa taas ja varmistuin. Siinä hän istui edelleen mietteliäänä. Meidän katseemme kohtasivat.
      Minä olen ajatellut, hän sanoi. – Epäilen että sinä itse olet se uni joksi minua luulet. Heräsin viime yönä painajaiseen jossa sinä seurasit minua hämärällä kadulla ja yritit epätoivoisesti selittää jotakin. Mitähän se oli? Se liittyi jotenkin menneisyyteen, ehkä juuri tuohon aikaan.  Elisa viittasi taas kirjaan joka lojui edelleen maassa. Nostin sen nyt takaisin syliini ja myönsin. Ehkä minä seurasinkin ja siksi kävin sinun muinaisen ovesi takana ovikelloa soittamassa.
      - Mutta sehän oli eilen, hän muisti, ja nyt minä olin varma että olin sittenkin oikeassa. Että hän epäili minua unekseen, oli yllättävää. Selasin kirjan lehtiä ja tunsin paperin terävät syrjät sormissani, tunsin jopa kirjan tuoksun. Se oli jo vanha ja kulunut. Elisa katseli minua epäluuloisesti. Sain jontenkin vaikutelman, että hän näki minun lävitseni. Ojakadun ikkunat kiilsivät, pensaikossa pyrähteli varpunen. Joku soitti kaukana Beethovenin Waldstein-pianosonaattia. Se kuului Ojakadulta, avoimesta musiikkiopiston ikkunasta. Äkkiä ymmärsin, että Elisa oli liian nuori ollakseen todellinen. Mitä hän minusta arveli, sitä en tiedä. Paitsi että hän oli alkanut epäillä minun olemassaoloani. En käsittänyt miten asian voisi ratkaista, täytyihän meidän siitä päästä yhteisymmärrykseen. Ehkä me voisimme lähteä jonnekin, missä meistä jompikumpi tunnetaan, minä ehdotin.
      Hän oli hiljaa kunnes vihdoin sanoi.  – En uskalla lähteä sinun kanssasi mihinkään, koska pelkään vastauksia. Sitä että että sinä meistä kahdesta oletkin oikeassa ja minä olen vain sinun unesi. Jättäisit minut vain rauhaan etkä seuraisi minua kaikkialle. Se ei ole viisasta sittenkään vaikka minä olisin oikeassa ja sinä vain minun kuvitelmani.
      Pianosonaatti oli kadonnut ja äkkiä korviin kantautui kauempaa kadulta kuuluva liikenteen melu. Nousin penkiltä, panin kirjan pussiin ja päätin lähteä taas etsimään Elisaa. Sillä hän oli nyt kadonnut ja paikalla väpätti vain punainen vaahteran lehti.
   



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti