Uni  on neljäs ulottuvuus jonka aika jakaa sykleihin, eikä noilla sykleillä ole välttämättä mitään tekemistä toistensa kanssa. Seuraus voi käydä syyn edelle tai se voi unohtua uneen. 



KADOKSISSA

On välttämätöntä tehdä jotain sellaista, 
mitä velvollisuus ei vaadi tekemään.
(Siegfrid Lenz)


Olimme tulleet portin kohdalle vasta illansuussa kun alkoi jo hämärtää. Tai en minä oikeastaan sitä huomannut, mutta joku naisista oli haluton jatkamaan. On turha mennä tuonne hamuilemaan, ei siellä pi-meässä mitään näe. Siitä on jo pari vuotta kun minä näin etäältä sen, hän sanoi. Erottui selvästi puiden takaa, koska sillä oli  vaalea kaapu päällään. Se on minun  ystäväni ja haluan löytää sen uudelleen. Mutta ei se huomannut minua, tai ollut huomaavinaan, vaan kahlasi yhä syvemmälle pensaikkoon. Minusta näytti että se pyrki kohti taloa, vaikka rakennuksesta erotin vain lyhyen häivähdyksen. Ikkunaruudut kimmelsivät puiden runkojen lomitse.
      - Mitä se siitä talosta etsi, minä kysyin koska arvelin että naiset kuulevat kaiken toisiltaan. Onko sillä joku salainen suhde, vai mitä se oikein on. Minä itse olisin halunnut olla tuo salainen suhde, koska näin siitä päiväunia.
      - Ei kukaan sitä tiedä, ja siksi meidän pitääkin olla tavallista varovaisempia.
      Nämä muutamat sanat oli vaihdettu Mirjan kanssa kuiskien, koko muu porukka  seisoi hiljaa rautaportilla ja odotti kuin tuomiolla. Piikkilanka-aidan takana näin vanhan vartiokopin, jonka katolla ja seinämillä kasvoi ruohoa. Kuivalla, savipintaisella tiellä hölkötteli iso saksanpaimenkoira, joka heitti meihin vain luihun katseen. Muistelin siinä, että koiralla oli pesä tykkilavetin alla. Tai ehkä se piileskeli päivisin kerhotalon lattian alla, viileällä hiekalla makoillen.
      Onko kukaan muu nähnyt sitä viime aikoina, minä kysyin. Tiesin, että heistä jokaisella oli selittämätöntä vetoa tuohon hahmoon, jonka kanssa kaikki halusivat olla yhdessä. Ilmeisesti vain harva heistä oli nähnyt sen, koska porukka alkoi vähitellen vastentahtoisesti lähestyä ruosteista porttia. Erkki oli jättäytynyt Mirjan kanssa taemmalle ja kuulin kuinka he väittelivät siitä, onko mahdollista tavoittaa sitä, mikä on koskematon. Jos se on päättänyt kadota, niin miksi me yritämme etsiä sitä?  Onko sillä vastauksia valmiina, kun kukaan meistä ei ymmärrä edes kysymystä. Jos ahdistus ajaa piiloutumaan, on turha lohdutella. Ei masentunut osaa kuunnella.
     - Ei se masentunut ole, joku sanoi. Sillä on jokin syy, josta me emme tiedä mitään. Ehkä se on meihin pettynyt.
     Kaikki hyväksyivät tämän näkemyksen ja porukka lähti nyt varovasti etsimään polkua, jonka tiesimme johtavan ehkä lammelle. Siellä se oli ennen istunut ja kuunnellut pajulinnun laulua. Joku meistä löysi – en muista kuka – katkenneen oksan, josta päättelimme sen kulkeneen juuri tästä aiemmin iltapäivällä. Erkki istui lahon kannon päälle ja tutki siltä joskus saamaansa paperia. De profundis clamo, hän tavasi otsa rypyssä mutta ei ymmärtänyt.
      Naiset puhuivat ostoksistaan. Minä näin tänään ihanan puseron, mutta en raaskinut sitä ostaa, Raili sanoi. Sitten he jaarittelivat malleista ja väreistä niin kauan, että Pauli kaivoi taskustaan taskumatin. - Se on maissiviskiä, hän sanoi ja ojensi pikku pullon minulle. Muutamat meistä lähtivät taas jatkamaan matkaa, mutta polku ei tuntunutkaan enää tutulta. Olimme kiertäneet lammen toiselle puolelle ja nyt näimme vihdoin rakennuksen, jonka peltikatto kiilsi kosteudesta. Siellähän sataa, joku totesi hämmästyneenä.
      Sadekaihen reuna näkyi selvästi talon ja meidän välillä, mutta täälläpäin vain keveästi piskotteli. Talon ikkunassa häivähti sähkövalo mutta hävisi saman tien ja kauempaa tieltä kuului koiran haukku. Se on se sama hurtta joka kulki meidän ohitse, joku porukasta päätteli. Sillä oli ilkeä ja pahaenteinen katse. Naiset värtjöttelivät kosteassa ilmassa ja minä tulin ajatelleeksi, että jostakin pitäisi löytää sadekatos. Vesipaiste voi yllättää niin, ettei sen alta ehditä suojaan.
      - Katsokaa! Se on tuolla, Mirja parahti melkein tuskaisella äänellä. – Minua ainakin pelottaa!
Kaikki näyttivät nyt vähän neuvottomilta. Muut eivät uskaltaneet tunnustaa mitään, mutta huomasin miten he välttelivät katsomasta toisiaan silmiin. Enkä minäkään ketään sillä tavoin tähyillyt, koska olin hämilläni. Oli selvää, ettei tuo hahmo ollut kukaan meistä, vaikka moni oli sitä itselleen uskotellut. Se oli vain lähtenyt jonnekin ja unohtanut kertoa aikomuksistaan kenellekään. Tämä hahmo ei voinut olla meistä kukaan, sillä tämä oli pari kertaa katsonut meitä pensaiden suojasta eikä osoittanut ystävällisyyden merkkejä. Pikemmin päinvastoin, koska käänsi heti päänsä katseilta suojaan ja lähti etääntymään.
     - Ei tämä käy näin, Pauli valitti. – Meidän on pakko selvittää mitä tekemistä tuolla vieraalla on talon kanssa, tai onko mitään. – Mennään pihaan ja koputetaan ovelle, ei siinä sen kummempia tarvita.
      - Minä en ainakaan lähde, joku naisista sanoi ja sai muilta kannatusta.
      Muut miehet olivat lähteneet jo kiertämään lammen takaa kaartavaa polkua pitkin. Se loukkasi minun itsetuntoani, sillä olisivathan he voineet kysyä minunkin mielipidettäni tai houkutella vaikka mukaan. Naiset pälyilivät ympärilleen yhä neuvottomina ja kieltaytyivät seuraamasta, kun kerroin heille aikomukseni. Että minä kahlaan pensaiden ja aluskasvillisuuden takaa häämöttävää taloa kohti ja koputan ovelle, julistin heille uhmakkaasti. Kyllä sieltä joku tulee, ja asia selviää ilman suurempia ongelmia. Kysyn missä se on ja onko se ehkä sittenkin sama hämärä hahmo jota olemme seurailleet.
      Lähdin siis yksin etsimään vastausta. Talon portailla vasta huomasin miten ränsistynyt ja laho tuo rakennus oli, mutta koputin silti oveen. Soittokelloja ei täällä näyttänyt olevan. Odotin ja odotin, kaikki muut olivat jo kadonneet näkyvistä ja yksinäisyys alkoi kalvaa mielen pohjalla. Kukaan ei tullut avaamaan, ja kun raotin lopulta ovea, näin vain sysipimeän eteisaulan. Sen uumenista kuului tuulen ujellusta ja jossakin yläkerrassa lonksutti ovi ruosteisilla saranoillaan.
      Ei ketään. Oli pakko kääntyä turhautuneena takaisin ja suunnistaa tuloreittiä pitkin takaisin. Paikalla jonne olin jättänyt muun joukon, ei ollut enää ketään. En kuullut edes ääniä joiden mukaan olisi voinut suunnistaa etsimään muita. Lähdin nyt kiertämään lampea, seurasin piikkilanka-aidan reunustaa portille joka oli kadonnut. Mitä pidemmälle kuljin, sitä varmemmaksi kävi, että olin täällä aivan yksin.Tuntui kuin olisin löytänyt säiemaailman, painovoimattoman ja vähempiulotteisen Maldacenan konjektuurin. Kaikki olivat kadonneet ja ilta alkoi jo hämärtyä kohti täydellistä yötä.  
-