sunnuntai 18. syyskuuta 2022

 


MISSÄ ON IHMINEN?




Homo sapiens, non sum qualis eram

Auringon säteen lävistämänä, ja äkkiä ONKIN ILTA


Olin kuunnellut jo tovin asiakkaiden keskustelua. Kiinnostuksen aiheina olivat automerkit, moottoripyörät ja ruohonleikkuu kesämökillä. Kun sitä rikkaruohoa tuppaa tulemaan joka paikkaan, ja vielä sekin vaiva, että vesijohto on rikki. Pitää kantaa itse vedet saunaan. Inflaatio syö rahat pankkitileiltä eikä tässä maailmantilanteessa oikein tiedä kannattaako sijoittaa pääomaa mihinkään. Ulkomaille on uskaliasta lähteä kun soditaan ja psykopaatit riehuvat ydinaseilla uhkaillen. Niitty- ja ketokukat peittävät ojan pientareita ja puistikoita vaikka niitä kuinka parturoisi. Rikkaruoho valtaa tilaa ihmisen istuttamilta oikeilta kukilta joilla on suunniteltu järjestys.

Missä on se asiakas, joka luki Jungin psykologiaa ja jonka kanssa käytiin pitkät keskustelut unien merkityksestä? Tai hän jonka kanssa juteltiin tähtitieteen viimeisimmistä saavutuksista, mustista aukoista ja madonreijistä, singulariteeteistä. Entä missä on hän, joka veti yhtäläisyysviivan paranormaalien ilmiöiden ja kvanttifysiikan outouksien väliin. Mihin on hävinnyt ihminen joka kirjoitti runoja tai romaania ja tuli kysymään minulta neuvoja, ikään kuin olisin niitä muka osannut antaa. Häntä kiinnosti myös romantiikan kauden musiikki, ei se raakkuminen ja rähinä mitä nykyään tarjotaan uutisten molemmin puolin. Mihin oikeat ihmiset ovat kadonneet ja mistä nämä tosikot ja robotit t ovat kirjastoihin tiensä löytäneet? Nämä luulevat. että kirjaston tehtävä on lainata vain ajanvieteroskaa sitä tarvitseville, ei puhua ääneen eikä ajatella itsenäisesti. 

Miksi he parturoivat kaikki luonnon kukat teiden varsilta ja niittävät kedot sängelle.He puhuvat luontokadosta. Joukossa on niitäkin, jotka sanovat etteivät ole koskaan kirjastoa tarvinneet eivätkä tule tarvitsemaan. He ovat jo syntyessään niin lahjakkaita. Missä on se pikkutyttö jonka hätäinen ääni kuului kirjaston vessasta: setä tuu pyyhkiin! Minne on viety hänet.joka näki pikku-ukkoja kirjahyllyjen välissä ja esiintyi natsiupseerina. Missä on se nuori nainen joka soitti lasten iltapesun aikaan ja pyysi minua tulemaan kapakkaan drinkille? Missä ovat ihmiset? Ne ihmiset joiden takia ja joiden kanssa oli mukava elää, ne jotka eivät tärkeilleet teknisillä taidoillaan. Ne ihmiset jotka tulivat hyvin toimeen työssään ilman pitkän matematiikan arvosanoja.

Kysymyksiä on paljon eikä niille loppua tule ennen elämän pääteasemaa, jota juna jo vahiteistoissa ryskyen lähestyy. Olisi aika koota matkatavarat, mutta pääteasemalle niitä ei saa ottaa mukaan. Tullimuodollisuudet ovat kuulemma tiukat eikä käteinen kelpaa, eivät pankkikortit eivätkä osakekirjat. Siellä vaaditaan vain henkilötunnusta ja tehdään ikäviä kysymyksiä siitä mitä tuli tehdyksi ja miksi. 

Missä kaikki ihmiset ovat? Missä minä olen? (2022)

Heidegger: On lumottu alue, josta kaikki palaa siihen missä se voi levätä

Kirjastotyö.


maanantai 12. syyskuuta 2022

 


                              


OUTOA  LEVOTTOMUUTTA


Muutoon menöö hyvin,

mutta luntioomia kolottaa


                                        

                              Kuva: joku lampi syksyllä. Akavarelli noin 2002, T.Yli-Rajala.


Maantiellä juoksi hitaasti koira. Tämän minä huomasin iltapäivällä, heti sateen jälkeen. Seurasin koiraa katseella mutkaan asti, kunnes kadotin sen näkyvistä. Kirjoitin siitä lyhyesti joitakin huomioita jotka julkaisin blogissa. Muistiin palautui Fransin koira, joka otti osaa kaikkeen mikä huoletti koko koirakuntaa, mutta joka myös huomasi, että jokin pieni särö , mielipaha valtasi mielen jopa kesken kunninarvoisinta kansanjuhlaa. Toisinaan aivan tutussa piirissäkin. Lukiessa ajattelin, että rakkaan lähimmäisen näkeminen sai minutkin tunteman oloni hämmentyneeksi, avuttomaksi, jopa epätoivoiseksi. Yritin jotenkin hyvitttää tuota tunnetta, ja ystävät, joille tunnustin tämän ahdistukseni, yrittivät auttaa minua. Se oli vaikeaa, koska kukaan heistä ei tuntenut ketään muita kuin itsensä. He halusivat olla se lähimmäinen jota autetaan.

Ei ole lupa jättää huomiotta sitä, etten minä toki lähestulkoonkaan poikkea täydellisesti omasta lajistani, joka lienee ihminen. Asia jäi askarruttamaan siinä määrin, että illalla vaihdoin Kafkan novellikokoelman toiseen kirjaan. Lukeminen on ihmiskunnan tärkein seurustelumuoto.

Istuin jalkalampun pehmeään valopiiriin ja avasin Daniil Harmsin kokoelman, Sattumia. Lyhyt proosapätkä ”Satu” herätti minussa jonkinlaisen deja vu tunteen. Se kertoi pienikokoisesta miehestä joka oli kaikkeen tyytyväinen, mutta halusi olla pidempi. Sillä on merkitystä ihmissuhteissa. Minuakin on aina häirinnyt tosiasia, että en ole tarpeeksi pitkä. Jo kouluikäisinä suurimmat kormut, joilla oli urheijan syndrooma, ansaitsivat tyttöjen huomion. Näillä tyypeillä oli yleensä suuret jalat ja jykevät leukaperät. Minä luin ullakkohuoneessani runoja ja katselin ikkunan läpi mustaa yötaivasta, etsin sieltä oranssia Venuksen sirppiä.

Kirja sylissä lerpatteli lehtiään ja mieli pudota lattialle. Poimin sen parempaan otteeseen ja luin. Haltijatar kysyi mieheltä mitä tämä halajaa. Miten tuttu tunne! Mies oli neuvoton eikä osannut sanoa mitään. Haltijatar uteli ja uteli vastausta saamatta ja hävisi lopulta tiehensä. Ehkä se liittyi cheerliiderien porukkaan huutamaan ja tanssimaan pelaajille. Silloin mies purskahti itkuun ja alkoi pureskella kynsiään. Minä en niitä ole koskaan pureskellut, mutta osaan olla introvertti ja kieriskelen itsesäälissä. Lopuksi jutun kirjoittaja katsoo asiakseen vihjaista lukijalle, että syvenny tähän satuun, niin tunnet olosi oudon levottomaksi.

Minä syvennyin ja tunsin todella oloni levottomaksi. Mietin, että olisiko pitänyt kasvattaa henkistä pituutta, hankkia jykevät tekohampaat ja jättää nuo kilpaveikot urheilemaan. Olisin voinut suuntautua politiikkaan ja hankkiutua johtajaksi. Tai ehkä olisi ollut parasta käyttäytyä kuin kärppä, joka on Jules Renardin näkemyksen mukaan köyhä, siisti ja hienostunut. Kulkisin elämän polkua pienin harppauksin kuopalta kuopalle antamaan kolo kololta yksityistunteja. Minulla on pedanttinen sielu ja siitä työstä minä nauttisin.

Jules Renard. Franz Kafka: Erään koiran tutkimuksia.  Daniil Harms.  Cheerleader. Absurdistinen fiktio.

Ks. blogi: Soratiellä juoksi hitaasti koira 05.05.2020

Muuten, luntioomia kolottaa vaan etelääsellä Pohojanmaalla.

sunnuntai 4. syyskuuta 2022


C´ EST LA VIE
´



Puistokävelyllä kihlatun kanssa. Akvarelli 2020, T.Y-R.

 Vuosia tulee täyteen ihan lähiaikoina viisi yhdeksättä. Mitä se on, jääköön nuorempien ja paljon viisaampien arvattavaksi. Lapsesta lähtien milulla oli niin vilkas mielikuvitus, että moni aikuinen katsoi minua epäluuloisesti kieroon. Kymmenen ikäisenä seurustelin apinain Tarzanin, John Carterin,  Marsin sotavaltiaan ja Thuvia-neidon kanssa, johon olin syvästi ihastunut. Oli paljon muitakin, ja syynä tuohon seurusteluun olivat kotona muhivat pelot, jotka sikesivät vanhempien huonoista väleistä ja torailusta. Minulla oli hyvät välit heihin, mutta monesti piti paeta mielikuvituksen maailmaan. Kirjoittelin vihkoon satuja kirjahyllyn katveessa. 

Niitä minä olen kirjoitellut koko ikäni. Kirjava tuotanto on  kätkössä siellä täällä,. On pankin historiikkia, sananparsikokoelmia,talohistoriaa ja pakinoita sekä osuuksia antologioissa. Muutamassa kilpailussakin on tullut menestystä kunniamaininnoille ja palkintoon asti. On sekä muiden että omia,   itse kustannettuja teoksia. En oikein tiedä onko niiden nimitys oikea. Romaani on ihmisten silmissä jonkin firman kustantama, vähintään parisataa sivuinen ja mieluusti kovakantinen. Minä ajattelen, että ne ovat omia hengen tuotteita, ne ovat osa minun persoonaani. En anna valjastaa itseäni kenenkään asettamiin länkiin enkä suostu kenenkään ohjastamaan oikeaan, hyväksyttyyn tyyliin, romaanin tai novellin rakenteeseen. Minä hirnun ilman länkiä ja säntään kukkatapettien läpi ilman ohjastajaa. Tulkoon lukija perässä jos uskaltaa. 

Lukijoita on vaikealla tekstillä vähän, sehän on selvä. Eivät ihmiset osaa eivätkä halua ajatella. Joku sanoo että kyllä minä aloitin, mutta kun en oikein ymmärtänyt, se jäi kesken.  Ja toinen sanoo: kyllä minä sen luin, mutta en ymmärtänyt. Vasta toisella lukemalla se avautui. Minun, kirjoittajan mielestä tulos on hyvä saavutus, koska itse takkuan usein sen aukeamisen kanssa Kysyin muusaltani mitä mieltä hän on, otanko kävelylenkille mukaan lehtiön ja kynän, jotta voin heti merkitä ideat muistiin kun ne päähän pälkähtävät. Niillä on taipumus ilmestyä äkkiä ja häipyä saman tien. Et ota, muusa sanoi päättävästi. Hän murehti minun mainettani ihmisten silmissä, he kun vain haravoivat ja puhuvat ilmoista. Ehkä hän ajatteli myös poliisia, joka kerää oudosti käyttäytyvät vanhukset talteen.

No, oli miten oli. Aion vastakin kirjoitella proosalastuja blogissa. Niitä minä kuvitan usein omilla maalauksillani, joita kuvaan puhelimen kameralla. Ihan sama mitä niistä ajatellaan. Lukijoita on sen verran, että minua ilahduttaa, ja blogisivulla on joka viikko pari, kolme sataa silmäilijää. Kaukana ovat ajat, jolloin uneksin kiihkeästi eteen aukeavaa näkyä, jolla näen ihan omaa tekstiäni painettuna paperille.  Baudelaire sanoi, että kun nuori kirjailija saa eteensä esikoiskirjansa oikovedokset, hän on ylpeä kuin koulupoika joka on saanut ensimmäisen kuppatartuntansa. 

Niin se todella on, asian laita. (2022)

  Baudelaire.