lauantai 24. syyskuuta 2022

 


VÄHÄPÄTÖINEN TODELLISUUS


                      Punainen pastoraali, akvarelli n. 2019.

Lintu lensi yöllä ikkunaan ja valitti 

miksi et avaa, toin sinulle viestin

Aamulla kannoin rastaan 

syreenipensaaseen

Istuin vanhaan tuoliin jota sanoimme laiskanlinnaksi. Se oli asemalle kertyneiden tavaroiden joukosta joutunut meille syksyllä 1944. Joku sitä kaipasi. Ehkä hän vuorostaan sai meidän risaiseksi kuluneen kamarituolin, jossa oli puiset karmit. Laiskanlinnan viereen oli olohuoneessa pystytetty jalkalamppu jolla oli messinkiset käpälät. Joskus niitä kissa tuijotti oudoksuen. Muista tämä, vaikka juokset et ehdi koskaan perille, sanoin kissalle joka vilkaisi minua halveksivasti. Tuon ohjeen olin keksinyt itselleni.

Olin iltapäivällä tuhonnut vanhan käsikirjoituksen jonka työnimeä olin aina hävennyt. Punainen pastoraali. Mikä minut oli saanut sellaisen nimen kyhäelmälle antamaan? Kun sitä luin, muistuivat mieleen tunnelmat joita elättelin ja toiveet joita siihen asetin. Jo vuosikymmeniä se oli pöytälaatikossa lojunut ja aina hävettänyt. Se oli alkanut haista paatosta ja ylipursuavaa tunteilua. Aiheena oli mies, joka vuosien jälkeen palasi nuoruuden maisemaan ja löysi sieltä entisen ihastuksensa, joka oli pahimman koulukiusaajan kanssa naimisissa. Ei kovin omaperäinen aihe. Nyt jos kirjoittaisin tarinan uudelleen, tappaisin kiusaajani ja jättäisin ihastuksen vanhaksi piiaksi. Se on elämän katkeruutta.

Kaikki on mahdollista ja toden näköistä. Aikaa ja paikkaa ei ole. Vähäpätöisellekin todellisuuden pohjalle mielikuvitus kehrää ja kutoo uusia kuvioita. Näitä Ingmar Bergmanin sanoja pohtiessa päätin alkaa uutta käsikirjoitusta. Sonaatti neljälle viululle ja yhdelle haitarille. Vähäpätöinen todellisuus johdatti minut vähitellen mollisävyiseen dystopiaan, painajaiseen jossa mielikuvitus kehrää ja kutoo loputtomiin, kunnes loppu herää taas uuteen uneen. Ja tiedänhän minä, että sonaatti viihtyy parhaiten romantiikan musiikissa, sellaisessa jota minä mieluiten höristelen. Eikä haitari siihen kuulu ollenkaan, paitsi mitä nyt vähän Tuupovaarassa.

Nousin laiskanlinnasta, puistelin tomut harteilta ja lähdin määrätietoisesti kohti pianoa, jota en osaa soittaa. Kissa näytti närkästyneeltä ja livahti oven raosta keittiöön, josta alkoi kuulua päämäärätietoinen askartelu kermakupin äärellä. Minä jäin ovelle seisomaan ja partaa haromaan.

(2022)

Ingmar Bergman



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti