maanantai 23. toukokuuta 2022

 


kuva:Ruska (Sekavärityö K.Y-R., 2019)


OPTINEN HARHA


Paranoija on vanhuuden leikkitoveri 

elämän hietalaatikolla


Eräänä kesäisenä päivänä minulle kävi kuin Semjon Semjonovitsille. Kuljin tutun kuusen ohi ja panin silmälasit silmilleni, varmuuden vuoksi. Kuusen oksalla näin istumassa miehen joka irvisti minulle. Hän näytti vihreältä tontulta jolla oli punai-nen nenä. Otin lasit silmiltä aikeissa korjata niiden asentoa, ja kun katsoin oksaa kohti nyt ilman laseja, en nähnyt siellä ketään.

Tämäpä omituista on, ajattelin nyt ja panin lasit taas silmille. Vihreä hahmo kökötti edelleen oksalla, irvisti ja lateli minulle hävyttömyyksiä. Ajattelin, että kysymyksessä täytyy olla joku traumatisoitunut kommunisti. Se ei kuitenkaan sopinut kuvaan, sillä kaikki tuntemani entiset kommunistit olivat hyvänluontoisia eivätkä missään tapauksessa olisi irvistelleet ja ladelleet hävyttömyyksiä. Paitsi mitä nyt vähän vappumarssilla. Jotkut heistä olivat jopa perhetuttuja. Minähän kävin aikoinani pitkät keskustelut Vapaan Sanankin päätoimittajan kanssa, eikä meillä ollut riidan poikastakaan. Joskus 1960-luvun loppupuolella.

Otin taas lasit silmiltä ja puhdistin niitä säämiskän palasella, jota aina kannoin mukana. Mietin että mikä tai kukahan tuo punavihreä ukko oksalla on. Panin lasit taas silmille ja näin, että siellähän se ukko yhäti istui oksalla. Nyt se näytti minulle keskisormea. Eihän se kommunisti voinut olla, nehän ovat kuolleet nykyään jo sukupuuttoon. Mutta jotenkin vapaamielinen sen täytyy olla. Sillähän on vihreä huppu ja punainen nenä. Tiedän että maailmassa on paljon ihmisiä, jotka eivät ole siellä missä heidän kuuluisi olla, eikä nyt ainakaan kuusen oksalla.

Näissä mietteissä muistin Daniil Harmsin käsityksen, että määritelmä esineistä pätee myös ihmisiin. Ihmisen viides, tosiolevainen merkitys on olemassa vain hänen ulkopuolellaan, eli se on isätön, koditon ja maaton. Tällainen ihminen leijuu. Paitsi ihmiset, myös liikkeet ja toiminnot ovat leijuvia. 

Ajattelin sitä ukkoa kuusen oksalla, ja näitä miettien jatkoin matkaa torille ostamaan tutulta kauppiaalta kiepun lenkkimakkaraa. Minulle oli kuusen luona siunaantunut kova nälkä. Ja siinä kaikki, niin kuin Daniil tapasi sanoa.

Daniil Harms: Sattumia, Daniil Ivanovits Juvatsov.



maanantai 16. toukokuuta 2022


 

Optimisti


                                                Harmagedon, ilta (akvarelli M.Yli-Rajala 2000)


Oli sovittu tapaaminen.Mutkan takaa kääntyi auto kohti kotipihaa. Se oli jonkinmoi-nen suuri jeeppi ja sen etuistuimen takaa erotin hahmon, jolla oli nahkarotsi ja suuret moottoripyöräilijän silmälasit. Arto Kytöhonka astui autosta ja silmäili ympärilleen. Terve, mihin mennään?

Optimistia tekemään, tietysti. Lähdettiin koululle, jonne ilmaantui myös vanha Saava, Teuvo Saavalainen. Minä olin tullut pohjoisesta ja tuonut mukanani idean alueen leh-destä, joka olisi avoin myös harrastajakirjoittajille, ja jonka rima ei olisi masentavan korkealla. Impulsiivinen Teuvo otti asian ajaakseen ja alkoi tapahtua. Hän loi yhtey-det ja sai aikaan rahoituksen läänin hallinnon kautta. En muista kuka lehdelle nimen keksi, mutta luullakseni se oli Teuvo. Minä kirjoitin Kaltioon lehdestä jotain, mistä en enää nykyään osaa olla ollakseni. Turhaa höpinää jota ilman kulttuurilehden pitää tulla toimeen.

Arto johti orkesteria, hänet nimettiin työn ohjaajaksi. Tarjolle saatiin harrastajien kirjoituksia, jotka varmaan herättivät monissa auvoisia tulevaisuuden näkymiä. Ku-vituskin tuli paikallisilta tekijöiltä. Lehden perusidea olikin, että se tehdään läänin paikkakunnilla ja paikallisin voimin. Läänistä saatiin apua talouteen ja asiantunte-mukseen, jollaista meillä nyt edusti Kytöhonka. Hän oli läänintaiteilija. Lehteen oli tarkoitus ottaa mukaan myös ammattilaisten kirjoituksia. Meillä sitä puolta edusti 1986 numerossa 2 Teuvo Saavalainen, Jukka Sihvonnen, Liisa Enwald ja Hannu Nik-lander. Kaikki he olivat nuoria keski-ikäisiä silloin, myöhemmin kirjallisen kulttuurin alalla tunnetuiksi tulleita. Kolme heistä on jo nykyään tuonilmaisia.

Optimistia ja heitä muistelen nyt vanhana ja vähän turhautuneena. Minua vaivaa liika tunteellisuus ja taipumus melankoliaan. Selaan omistuskirjoituksella varustettua 1992 edesmenneen Kytöhongan ”Toinen teos” nimistä runokokoelmaa jota kuvit-tavat Kimmo Kaivannon piirrokset ja luonnokset. Silmiin osuu myös katkelma Arton runosta.

On alkusyksy, kello käy niin, että minä luulin olevan jo aikaisempaa

kuin mitä sitten tosiasiassa on.

Kuun numeroton platinataulu, seiko. Sitä pyyhkii harsopilvi,

ja sitten toivo. Epätoivo, sana kuin snaleikki.


Arto Kytöhonka kuoli 16.02.1992. Optimisti paljon myöhemmin. 

Teuvo  Saavalainen. Optimisti.


maanantai 9. toukokuuta 2022

HARAKANPESÄLLÄ





                                              
Kuva: Taivas ja meri. Akvarelli 1983 T.Yli-Rajala

       

Katselin lapsuuden kuusta

ja taputin sen runkoa.

Paljon olet kasvanut, mutta

samat oksat sinulla on


Vuosia sitten lähetin kirjoitukseni kriitikolle arvioitavaksi. Mutta eihän tämä ole mikään novelli, hän sanoi. Aivan liian lyhyt, ja tästä puuttuu syvällisempi sanoma. Onnistuakseen pitää aiheeseen syventyä munaskuita myöten. Ja niin edelleen.

Siihen aikaan ei vielä ollut tietokonetta jokaisella tekstin kyhääjällä. Olipa vain olivetti, korjauslakkaa ja pitkä pinna. Nykypäivän kriitikolta saisin sen tavanomaisen neuvon, jota nuoriso suosii: kvg. Googlen puoleen pitäisi kääntyä hakusanalla munaskuu. Olin päässyt jo pitkälle käsikirjoituksen kanssa, ja luotin sen kantovoimaan. Minähän en pannut painoa rakenteille enkä johdonmukaisuudelle. Suosin logiikkaa joka sai harvat lukijat hikkaamaan, koska kuvasin teksteissä mieluiten unia ja niiden kiemuroita. Lehtiin kirjoitin lastuja, tarinoita ja kertomuksia, en koskaan novelleja, kolumneja, esseitä enkä narratiiveja. Sellaiseen olin liian vähä-älyinen ja äänetön. Väreistäkään en piitannut, koska ne leimasivat poliittisesti.

Sellainen oli asenne, että minähän en kirjoituksiini muotteja kaipaa, en huivia enkä huppua. Ilman kirjallista paitaa tulin toimeen, en tarvinnut värejä enkä deodorantteja. Niitä munaskuita selvitellessä osui silmiin sattumoisin Stendahlia esittelevä teksti. Näin siinä hengenheimolaisuutta. Kirjailija ei pyrkinyt tapahtumia kuvatessaan johdonmukaisesti rakentuvaan kokonaisuuteen. Hän poukkoili oikullisesti tilanteesta toiseen, jätti rakenteet löyhiksi vaille lujia liitoksia. Kuvatut ihmiset eivät olleet selkein ääriviivoin ja yksityiskohtaisesti nähtävissä.


Niiden oksien varassa keikkui minun elämäni,

harakanpesä latvassa oli minun tavoitteeni

Oksien välissä olivat kaikki ne vuodet, 

jotka meitä nyt erottavat


Tuntematon, salaperäinen on kaiken tulos ja kaiken alku, sanoi Stendahl. Tunnemme vain sen, mikä tuntee itsensä. Romaani on kuin vapaata historiaa, tai kuin historian mytologiaa.

Eikä romaani ole pelkkää ajanvietettä ja juonen rakentelua annettujen ohjeiden mukaan, sanon minä.


Marie Henri Beyle. KVG.




maanantai 2. toukokuuta 2022


PERÄKANAA


                                               Kuva: Aasi ja sen poikanen

Uusin teokseni on edistynyt hitaasti mutta varmasti. Käväisin Haaparannassa ja palasin sieltä viime viikolla pää täynnä ideoita. Aloin heti koota runokokoelmaa vanhemmista runoistani, jotka ovat saaneet kiitosta ja huomiota kirjallisissa piireissäni. Näytin niitä kustantajallenikin, joka niihin silmittömästi ihastui. Teemme niistä merkittävän runokirjan, kovilla kansilla.

Runojen lisäksi minulta on valmistunut novellikokoelma, jota minut on pyydetty esittelemään Viinikulho nimisessä ravitolassa Hiivatin Tuutissa. Esiintyminen jännittää jo etukäteen, sillä edellisessä karaoketilaisuudessa ääneni katosi tyystin pöydän alle ja minut piti kantaa järjes-täjien toimesta ensiapuun. Sairaalassa makasin kolme päivää, kieli koko ajan kipsissä ja las-toitettuna. Nyt kun olen jossain määrin jo toipumaan päin, olen tänään jatkanut runoilua ja yritän parhaani mukaan välttää kaikenlaista tunteilua. Käytänkin mieluummin sanontaa ”fiilis-telyä”, joka kirjallisten replyyttärien keskuudessa on suositumpi ilmaisu koska se on kansain-välisempi ja ehdottoman ulkomainen. Runoissani pyrin riisuttuun arkikieleen ja vältän kommer-venkkeja, sellaisia joita eteläamerikkalaiset harrastavat. Nykyrunon pitää olla realistinen kuvaus apokalyptisestä mielestä, jossa mielikuvat kolisevat kuin jauhinkivet puulaatikossa. Maagista realismia ei kannata kirjoitella, koska vakavamielinen, totuudessa pitäytyvä skeptinen lukija ei siitä pidä. Eikä hän aina välttämättä osaa edes lukea, saati sitten kirjoittaa.

Pintapuolinen, kärsimätön silmäily ei suosi vaativan tekstin lukemista. Siitä nautinto katoaa, tunteita ei ehditä kokea. Kirjoituksen kauneutta, tyyliä ei arvosteta eikä ymmärretä. Taito ja kyky paneutua muiden ihmisten asemaan katoaa ja tämä vie kaunokirjallisen kulttuurin rappioon. Näitä seikkoja minä olen tähdentänyt omalle kustantajalleni, joka on ottanut niistä niin sanotusti vaarin. Hän on antanut minulle ansioistani jo useamman ruuneperin tortun ja neuvonut minua ottamaan itsestäni näyttäviä selfieitä lentokentän terminaalissa, Pariisin rautatieaseman käymä-lässä tai kapakassa jossain ulkomailla, esimerkiksi Luulajassa.

Olen kirjoitellut joitakin hyvin syvällisiä ja taidokkaita novelleja ja pienoisromaaneja. Menestystä niillä on, koska olen silloin tällöin saanut niistä palautetta. Kyllä minä sen luin, mutta vähän sen sanoma jäi epäselväksi, joku sanoo. Kaipaisin romaanilta juonta, jota en tästä sinun kirjastasi löytänyt, valittaa toinen. Vaikutti siltä kuin olisit kasannut mitättömiä tapauksia ja muistikuvia samaan kattilaan ja hämmentänyt sitä. Lopulta unohdit lusikan huttuun ja jätit ongelman lukijalle.

Samanlaisia ovat kaikki saamani arvostelut, jotka muuten ovat asiallisia paitsi mitä  ymmär-rykseen tulee. Kyllä sinä olet taitava kynän käyttäjä, mutta en minä aina ymmärrä. Tämäkin novelli jonka sinä minulle lähetit, oli kiinnostava ja minä luin sen alusta loppuun hyvin tarkasti. Sen tarina palautti mieleen jotain sellaista, mitä itsekin olen joskus kokenut, mutta blogi jäi auki. Tarina koirasta joka juoksi hitaasti soratiellä. Mitä se sellainen on? Siinähän ei ollut juonta eikä selkeää loppua. Jos haluat, antaisin sinulle hyvän aiheen ja voisin neuvoa vähän siitäkin miten se kirjoitetaan. Minulla on jo nimikin sille valmiina.

Sellaistahan tämä elämä on, mutta monen on sitä vaikea hahmottaa, minä perustelin. Olen käynyt syvällisiä keskusteluja aiheesta kustantajani kanssa ja hän neuvoo minua etsimään juonta klassisen sinfonian rakenteesta. Olen nyt tehnyt niin, ja nimeksi annoin sille Dystopia. Tulos turhauttaa siksi, että ihmiset lukevat vain sanoja jotka on kirjoitettu peräkanaa. Minusta on tärkeämpää etsiä tarinasta kananperää. Vain sillä tavalla voin joskus yltää korkeammalle narratiiviselle tasolle, jota jopa kriitikotkin ymmärtävät. Schubertin viides, traaginen sifonia soi oikeassa korvassani, siinä aivopuoliskossa joka hallitsee tunteita ja dystopiaa. Ja minä vaan haukottelen.

Hakusanat: Kananperä. Narsismi..