PERÄKANAA

                                               Kuva: Aasi ja sen poikanen

Uusin teokseni on edistynyt hitaasti mutta varmasti. Käväisin Haaparannassa ja palasin sieltä viime viikolla pää täynnä ideoita. Aloin heti koota runokokoelmaa vanhemmista runoistani, jotka ovat saaneet kiitosta ja huomiota kirjallisissa piireissäni. Näytin niitä kustantajallenikin, joka niihin silmittömästi ihastui. Teemme niistä merkittävän runokirjan, kovilla kansilla.

Runojen lisäksi minulta on valmistunut novellikokoelma, jota minut on pyydetty esittelemään Viinikulho nimisessä ravitolassa Hiivatin Tuutissa. Esiintyminen jännittää jo etukäteen, sillä edellisessä karaoketilaisuudessa ääneni katosi tyystin pöydän alle ja minut piti kantaa järjes-täjien toimesta ensiapuun. Sairaalassa makasin kolme päivää, kieli koko ajan kipsissä ja las-toitettuna. Nyt kun olen jossain määrin jo toipumaan päin, olen tänään jatkanut runoilua ja yritän parhaani mukaan välttää kaikenlaista tunteilua. Käytänkin mieluummin sanontaa ”fiilis-telyä”, joka kirjallisten replyyttärien keskuudessa on suositumpi ilmaisu koska se on kansain-välisempi ja ehdottoman ulkomainen. Runoissani pyrin riisuttuun arkikieleen ja vältän kommer-venkkeja, sellaisia joita eteläamerikkalaiset harrastavat. Nykyrunon pitää olla realistinen kuvaus apokalyptisestä mielestä, jossa mielikuvat kolisevat kuin jauhinkivet puulaatikossa. Maagista realismia ei kannata kirjoitella, koska vakavamielinen, totuudessa pitäytyvä skeptinen lukija ei siitä pidä. Eikä hän aina välttämättä osaa edes lukea, saati sitten kirjoittaa.

Pintapuolinen, kärsimätön silmäily ei suosi vaativan tekstin lukemista. Siitä nautinto katoaa, tunteita ei ehditä kokea. Kirjoituksen kauneutta, tyyliä ei arvosteta eikä ymmärretä. Taito ja kyky paneutua muiden ihmisten asemaan katoaa ja tämä vie kaunokirjallisen kulttuurin rappioon. Näitä seikkoja minä olen tähdentänyt omalle kustantajalleni, joka on ottanut niistä niin sanotusti vaarin. Hän on antanut minulle ansioistani jo useamman ruuneperin tortun ja neuvonut minua ottamaan itsestäni näyttäviä selfieitä lentokentän terminaalissa, Pariisin rautatieaseman käymä-lässä tai kapakassa jossain ulkomailla, esimerkiksi Luulajassa.

Olen kirjoitellut joitakin hyvin syvällisiä ja taidokkaita novelleja ja pienoisromaaneja. Menestystä niillä on, koska olen silloin tällöin saanut niistä palautetta. Kyllä minä sen luin, mutta vähän sen sanoma jäi epäselväksi, joku sanoo. Kaipaisin romaanilta juonta, jota en tästä sinun kirjastasi löytänyt, valittaa toinen. Vaikutti siltä kuin olisit kasannut mitättömiä tapauksia ja muistikuvia samaan kattilaan ja hämmentänyt sitä. Lopulta unohdit lusikan huttuun ja jätit ongelman lukijalle.

Samanlaisia ovat kaikki saamani arvostelut, jotka muuten ovat asiallisia paitsi mitä  ymmär-rykseen tulee. Kyllä sinä olet taitava kynän käyttäjä, mutta en minä aina ymmärrä. Tämäkin novelli jonka sinä minulle lähetit, oli kiinnostava ja minä luin sen alusta loppuun hyvin tarkasti. Sen tarina palautti mieleen jotain sellaista, mitä itsekin olen joskus kokenut, mutta blogi jäi auki. Tarina koirasta joka juoksi hitaasti soratiellä. Mitä se sellainen on? Siinähän ei ollut juonta eikä selkeää loppua. Jos haluat, antaisin sinulle hyvän aiheen ja voisin neuvoa vähän siitäkin miten se kirjoitetaan. Minulla on jo nimikin sille valmiina.

Sellaistahan tämä elämä on, mutta monen on sitä vaikea hahmottaa, minä perustelin. Olen käynyt syvällisiä keskusteluja aiheesta kustantajani kanssa ja hän neuvoo minua etsimään juonta klassisen sinfonian rakenteesta. Olen nyt tehnyt niin, ja nimeksi annoin sille Dystopia. Tulos turhauttaa siksi, että ihmiset lukevat vain sanoja jotka on kirjoitettu peräkanaa. Minusta on tärkeämpää etsiä tarinasta kananperää. Vain sillä tavalla voin joskus yltää korkeammalle narratiiviselle tasolle, jota jopa kriitikotkin ymmärtävät. Schubertin viides, traaginen sifonia soi oikeassa korvassani, siinä aivopuoliskossa joka hallitsee tunteita ja dystopiaa. Ja minä vaan haukottelen.

Hakusanat: Kananperä. Narsismi..