HARAKANPESÄLLÄ

                                              Kuva: Taivas ja meri. Akvarelli 1983 T.Yli-Rajala

       

Katselin lapsuuden kuusta

ja taputin sen runkoa.

Paljon olet kasvanut, mutta

samat oksat sinulla on

Vuosia sitten lähetin kirjoitukseni kriitikolle arvioitavaksi. Mutta eihän tämä ole mikään novelli, hän sanoi. Aivan liian lyhyt, ja tästä puuttuu syvällisempi sanoma. Onnistuakseen pitää aiheeseen syventyä munaskuita myöten. Ja niin edelleen.

Siihen aikaan ei vielä ollut tietokonetta jokaisella tekstin kyhääjällä. Olipa vain olivetti, korjauslakkaa ja pitkä pinna. Nykypäivän kriitikolta saisin sen tavanomaisen neuvon, jota nuoriso suosii: kvg. Googlen puoleen pitäisi kääntyä hakusanalla munaskuu. Olin päässyt jo pitkälle käsikirjoituksen kanssa, ja luotin sen kantovoimaan. Minähän en pannut painoa rakenteille enkä johdonmukaisuudelle. Suosin logiikkaa joka sai harvat lukijat hikkaamaan, koska kuvasin teksteissä mieluiten unia ja niiden kiemuroita. Lehtiin kirjoitin lastuja, tarinoita ja kertomuksia, en koskaan novelleja, kolumneja, esseitä enkä narratiiveja. Sellaiseen olin liian vähä-älyinen ja äänetön. Väreistäkään en piitannut, koska ne leimasivat poliittisesti.

Sellainen oli asenne, että minähän en kirjoituksiini muotteja kaipaa, en huivia enkä huppua. Ilman kirjallista paitaa tulin toimeen, en tarvinnut värejä enkä deodorantteja. Niitä munaskuita selvitellessä osui silmiin sattumoisin Stendahlia esittelevä teksti. Näin siinä hengenheimolaisuutta. Kirjailija ei pyrkinyt tapahtumia kuvatessaan johdonmukaisesti rakentuvaan kokonaisuuteen. Hän poukkoili oikullisesti tilanteesta toiseen, jätti rakenteet löyhiksi vaille lujia liitoksia. Kuvatut ihmiset eivät olleet selkein ääriviivoin ja yksityiskohtaisesti nähtävissä.

Niiden oksien varassa keikkui minun elämäni,

harakanpesä latvassa oli minun tavoitteeni

Oksien välissä olivat kaikki ne vuodet, 

jotka meitä nyt erottavat

Tuntematon, salaperäinen on kaiken tulos ja kaiken alku, sanoi Stendahl. Tunnemme vain sen, mikä tuntee itsensä. Romaani on kuin vapaata historiaa, tai kuin historian mytologiaa.

Eikä romaani ole pelkkää ajanvietettä ja juonen rakentelua annettujen ohjeiden mukaan, sanon minä.

Marie Henri Beyle. KVG.