perjantai 29. maaliskuuta 2019






NOTAARIA HIRVITTÄÄ




Miete:
Oi kun saisin nuoruuteni takaisin,
mutta ilman niitä finnejä
Notaari


Tajunnanvirta on siitä hyvä poliittinen väline, että sen voi paloruiskun tavoin ohjata haluttuun kohteeseen ja tarpeellisella voimalla. Meitä ruokitaan nyt käsityksellä, että kansainvälisyys on myönteistä. Nationalismi on siivotonta ja itsekästä. Mutta asia taitaa olla kuin kameleontin selkä. Näky vaihtuu eri valaistuksessa ja jokainen tarkkailija näkee kohteen erilaisena.

Tuleva historiantutkimus näkee, että uusi imperialismi käyttää kansainvälisyyttä keinona hallita yhä  suurempia alueita. Vanha kolonialismi on vaihdettu uuteen, kulttuurin ylivaltaan. Maailma on muuttumassa Orwellin sikalaksi, jossa kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta kaikkein tasa-arvoisin on se, joka kumartaa uusia vallanpitäjiä. Ihmiset eivät enää osaa ajatella omilla aivoillaan, jopa lukutaitokin alkaa olla hakusessa. Puhutaan suu vaahdossa tasa-arvosta, vaan ei ymmärretä, ettei se ole sama kuin tasapäisyys.

Ajatteleminen on vaarallista. Jo antiikin roomalaiset keksivät sen estämiseksi neuvon.: leipää ja sirkushuveja. Sama pätee nyky-yhteiskunnassakin. Kun kuluttajilla (huom., ei ihmisillä) on tarpeeksi pelejä ja ajanvietettä, niin heistä ei ole kovin suurta vaivaakaan. Eivät jouda hautomaan katkeruutta ja tekemään vertailuja. Jaetaan siis suurimmille ahmattiliitoille enemmän kuin muille, sillä ne ovat vaarallisimpia ja pystyvät äkeillessään sekottamaan yhteiskunnan rattaat. Niin että köyhät kyykkyyn ja huomiota enemmän sinne, missä siitä saadaan eniten hyötyä ja kannatusta.

Ja ihmiset ovat tyytyväisiä, jopa maailman onnellisimpia meillä. Vähän onnellinen täytyy ollakin, ettei huomaa ihmetellä median intoa esitellä jatkuvaa kilpailua ja kamppailua, ja sitä miten voittajat palkitaan. Lottovoittajaa ihaillaan, jos hän hyväntekeväisyyden sijasta päättää rahoineen lähteä ristelylle ja sijoittaa ulkomaille. Hyvin toimeentulevien ja ökyrikkaiden pröystäileviä koteja kuvataan päältä ja alta ja esitellään kateellisille töllöttäjille. Telkkaa katsellessaan nämä syövät roskaruokaa ja lihovat, maata he eivät välitä eivätkä jaksa puolustaa.

Runoilija Baudelaire määritteli tuon telkkaria ja sen urheiluruutuja ihailevan kuluttajan mieheksi, jossa on niin vähän aineetonta ja runollista, että notaariakin hirvittäisi.



torstai 21. maaliskuuta 2019

TILANTEEN AVAIN


Tilanteen avain on usein
naapurin ovessa
(Stanislaw Jerzy Lec) 




Koistinen oli niitä miehiä joille riitti ammattikirjallisuus. Pöytälaatikossa hän silti piilotteli Jerry Cottoneita, sillä täytyihän sieluakin joskus ravita. Olimme kohdanneet ylikäytävän kohdalla, jossa oli pakko pysähtyä hetkeksi. Halusin vähän ärsyttää tuota arvonsa tuntevaa besser-wisseriä.

- Mites menee, hän kysyi äänessään ohut ylimielinen vire.

- Mitäpä tässä, minä vastasin odotusten mukaisesti. Hyvää päivää kirvesvartta. Tovin tauon jälkeen jatkoin aprikointia,  vähän kuin itsekseni.

- Aika on tehnyt solmun, aloitin mahdollisimman pitkä-piimäisesti. Sillä on dementia eikä se varoita muutoksista. Näinhän arveli jo Neruda jos oikein muistan. Oletko lukenut hänen runojaan?

Jokin asia kiukutti minua, ajattelin siinä erästä tuttavaa, joka ärsyttti minua pelkällä
olemassaolollaan. Sen lisäksi, että hän katsoi vähän kieroon ja toisti sanaa kylläkyllä
useaan kertaan. Stanislaw oli oikeassa kun puhui tilanteen avaimesta. Minä purin huonoa
tuulta Koistiseen.

Auto lähestyi jo pysäkkiä ja Koistisen ilme näytti vapautuneemmalta. Mutta minä jatkoin
vielä ruosteisella äänellä. Eskola hokee, että minulla on pakkomielle, ja niinhän se Valde-
markin sanoi. Muistatko, entinen työnjohtaja. Mies itse oli jo tuohon aikaan ikivanha, ja on
nykyään ollut eläkkeellä pari vuosikymmentä.

Koistinen katsoi epäluuloisesti, valitteli kiireitään ja katosi paikalle saapuneen auton ovesta
sisään. Outoa, että hän  käytti yleistä kulkueuvoa vaikka oli aina irvaillut linjureita roskaväen kulkuneuvoiksi. Asenne oli yhteinen koko perheelle. Rouva ei pannut lapsiaan tarhaan, koska
siellä oli myös tuon roskaväen lapsia. Heidän omia lapsiaan hoiti työttömyyskortistosta palkattu hoitaja, jonka palkkavaatimukset olivat kohtuulliset. Toisin sanoen mahdollisimman pienet,
että työhön pääsy varmistuisi. Lapset olivat saaneet vapaan kasvatuksen. Heiltä ei saanut vaatia mitään ja kaikkeen mitä he vaativat, piti ehdoitta suostua.

Koistinen itse oli lähtöisin vaatimattomasta perheestä jossa noudatettiin perinteisiä tapoja. Hän
oli kooltaan keskimittaa lyhyempi ja hänellä oli syylä otsassa. Vakaumuksensa hän ilmaisi hyväksymällä vain oikean jalan kengät. Koistisen rouva oli pitkä ja hoikka, nuorempana suoras-
taan mallin tyyppinen ja lähtöisin varakkaasta perheestä. Tästä syystä hän oli nuorempana ollut mukana taistolaisten demokraattisissa toimissa, vaihtanut sitten meikkinsä vihreäksi vaikka oli olemukseltaan sinisilmäinen blondi. Varmuuden vuoksi ja pragmaattisista syistä hän hyväksyi molempien jalkojen kengät, tosin hyvin piikikkäinä.

Marraskuun lopulla kuulin, että rouva oli näyttänyt Koistiselle mistä kolosta kana kusoo eli mistä käy tie ulos maailmalle. Mies sai mukaansa arkivaatteet ja hammasharjan,muu omaisuus jäi rouvalle joka oli kuulemma sen tuonutkin taloon jo tullessaan. Konfliktin syistä liikkui juoruja, mutta yksimieli-sesti oltiin sitä mieltä ettei Koistisella ollut syrjähyppyjä. Siihen hänellä oli liian lyhyet jalat. Rouva puolestaan oli lomamatkallaan törmännyt tummaan, laihaan ja ylettömän pitkään mieheen jolla oli niin kiehtova nimikin. Sehän oli ulkomaalainen: Klaus Dumm wie Bohnenstroh.(Lasse Tyhmäkuinsaapas) Tällä komistuksella olikin tolkuttoman pitkät riukusääret, joten Koistinen jäi todella yksin ongelmineen. Aikuistuneista lapsista oli tullut nokkavia ja itsetietoisia, vaaleissa he käyttäytyivät holtittomasti ja ryhtyivät muutenkin tupakoimaan.

Näin Koistista seuraavan kerran vasta jouluna ja tuskin tunnistin. Mies oli pukeutunut kauhtu-
neeseen turkkiin, hänellä oli valkea tekoparta ja päässä punainen myssy joka roikkui surullisena korvallisella. Vähän juopuneella äänellä hän lauloi vanhaa suomalaista kansanlaulua kulkuset kulkuset kilvan hölkkäilee. Siinä kerrtotaan joulupukista joka on kotoisin ulkomailta ja joka lentää savupommilla varustettuna porojen vetämässä motoroidussa pulkassa kohti rouvan ja hänen nykyisen poikaystävänsä asumuksen savupiippua. 
(2019)

perjantai 15. maaliskuuta 2019





LINSSILUDE


Asia on kuin säkki, joka ei
tyhjänä pysy pystyssä
(Stanislaw Jerzy Lec)




Meitä ihmisiä on monenlaisia.  Luin taannoin kiinnostavan artikkelin ihmisen perimästä. Lähtökohta on jokin hautavajoama Itä-Afrikassa, mikä mielestäni selittää eräiden tuttavien käytöksen. Voisin mainitakin muutaman, mutta sen seuraukset ovat arvaamattomat. Käy vähintään niin, ettei minua tervehditä kun olen promenaadilla viehkeän rouvani kera. Eräs tuntemani kirjailija kertoi tästä ongelmasta, johon hän oli törmännyt esikoisteoksensa jälkeen. Kirjan aihepiiristä useat naapurit löysivät oman kuvajaisensa. En muista oliko hänen rouvansa erityisen viehkeä,mutta oletan että ei, koska naapurit lakkasivat tervehtimästä.

Kun meidän tummahipiäiset afrikkalaiset esi-isämme saapuivat Eurooppaan, asui täällä jo vaalea, punatukkainen ja sinisilmäinen rotu jolla tosin oli lenko-sääret. Heidän luitaan löytyi Saksasta,  Neanderhalin laaksosta ja luultavasti juuri tähän perustui natsien rotuoppi. Pohjoinen kantaisä oli homo sapiens neanderthalis, jonka geneettistä perimää on eurooppalaisissa vieläkin pari-kolme prosenttia. Kansallisuuksia tarkemmin mainitsematta. Muun muassa suomalaisilla on huono ryhti ja juoksuasento, mikä näkyy urheilusuorituksissa.
Vaan mikä ihme tuo nyt on, sillä ovathan kalhu ja lyly alkujaan norjalaisia kek-
sintöjä. Tampereen seudulla tosin käytetään nykyisin vain lylyä.

Muita tutkimuksen perusteella tehtyjä johtopäätöksiä nykyisestä Euroopasta ja sen asukeista on mm. se, että suomalaisten esi-isät änkesivät maahan vasta kun jääkausi loppui, mutta alkuperäiskansa täällä on saamelaiset, jotka omaksuivat tänne tultuaan täkäläisen kantasuomenkielen joka lienee ollut savoa. Tutkimustuloksista käy ilmi sekin, että Eurooppaan 40000 vuotta sitten saapuneet indoeurooppapaiset puhuivat kaikki sujuvaa oxfordin englantia skottilaisella aksentilla. Hyvin todennäköiseltä tuntuu sekin, että jos avaruudesta otetaan yhteyttä maahan, käytetään yhteisenä kielenä englantia, jota siellä sekä Suomen yliopistoissa ja perähikiäläisessä pubissakin yleisesti puhutaan. Lisäksi ufoväki osaa ulkoa Shakespearen näytelmät sekä etu- että takaperin
eikä heidän muuta tarvitse osatakaan, koska muilla kielillä ei osata eikä voida
kirjoittaa korkeampaa sanataidetta.

Ihmisen ilmenemismuodoista yksi on kuitenkin ylitse muiden. Häntä sanotaan linssiluteeksi, koska tällä tyypillä on taito tunkea itsensä näkösälle kaikkialla. Hän on homo politicus, joka ilmestyy kuokkavieraana jopa hääkuviin ja osallistuu tärkeisiin kokouksiin kurkkimalla muiden selänkin takaa ja aina tehokkaasti. Jos joku filmaa vaikkapa kadulla Erika Lewisiä laulamassa ” yes sir that´s my baby”, niin eiköhän vain linssilude tähyile kameraa mahdollismman näkyvältä paikalta. Vaan onpa tuossa esiintymisen kyltymättömässä tarpeessa haittapuolensakin. Teloituskomennuskunnan edessä ei linssiluteita ole liiemmin nähty, nii suotavalta kuin se joskus tuntuisikin.
(2019)

lauantai 9. maaliskuuta 2019

NEILIKOITA

Miete:
Kenen unta minä olen?




T. Yli-Rajala-94



On todellisuuksia joita ei voida todistaa. Niin minä ajattelin ja maleksin kohti rautatie-
asemaa. Se oli laajan puiston takana ja tutuksi käynyt. Olin istunut sen valkoisilla pen-
keillä monet kerrat ja odottanut häntä tulevaksi. Aina hän kulki minun ohitseni huomaa-
matta, edes ohimenevää silmäisyä en saanut osakseni. Minä istuin ja katsoin hänen jäl-
keensä kun hän hävisi aseman ovesta sisään ja ilmestyi takaisin vasta seuravana maanan-
taina. Nyt olin ostanut kukan. Neilikka se oli, vaikka joku arvosteli sitä hautajaiskukaksi.
Se lojui lehteen käärittynä penkillä vieressä ja heti kun hän oli kadonnut näkösältä, katsoin
tuota neilikkaa katkerana ja turhautuneena. Monesko kerta tämä jo oli kun uskallus petti?

Mietin miten hän suhtautuisi jos minä yllättäen ilmestyisin hänen tielleen ja ojentaisin
hölmösti kukat? Että hyvää nimipäivääkö? Hän luultavasti hämmentyisi eikä osaisi sanoa
mitään, tai ehkä kiittää vain. Ja miettisi mielessään, onko tämä nyt se sama jonka hän oli
joskus yllättänyt tuijottamasta kiinteästi? Se joka usein ilmaantuu luentosalissa hänen taak-
seen ja kiusallisesti tarkkailee millaisia muistiinpanoja hän teki ja mistä asioista. Kuuntelee varmaankin tarkoin mitä me tytöt jutellaan. Kurkoilee olkapään yli nähdäkseen koetulokset ilmoitustaululta.
 
Joskus paljon myöhemmin hän avasi tuon aseman oven ja katosi lopullisesti. Nimipäivä-
kukkia en koskaan antanut, sillä eräänä päivänä näin hänen vasemman käden nimettömäs-
sään sormuksen. Vena amoris oli löytänyt tiensä toiseen sydämeen. Ja minä vähitellen unoh-
din mitä on olla nuori.

Tuo vaihe elämästä palautui mieleen pari viikkoa sitten. Näin sattumalta hänen nimensä leh-
dessä, jonka artikkeli kuvasi jonkin vanhainkodin arkipäivää. Hän istui muiden vanhusten
mukana kahvipöydän ääressä ja kuvan alla oli teksti jossa heidät esiteltiin nimeltä. Kuvasta
minua katsoi suoraan silmiin vanha nainen, jonka kasvoissa oli iästä huolimatta paljon tut-
tua. Ehkä hän näki minut lehden läpi ja ihmetteli mihin ne kukat ovat kadonneet.Meidän vä-
lissämme riippui ajan kaihi.

Henkiin herännyt pakkomielle sai minut tekemään jotain järjetöntä. Nuorena se olisi jäänyt
vain ideaksi jota ei olisi koskaan toteutettu. Päätin lähtea viemään kukat nyt, vuosikymmeniä myöhässä. Matka ei ollut pitkä, vanhainkoti oli naapurikaupungissa. Sinne hän oli jo silloin
matkansa suunnannut, koska oli sieltä kotoisin.

Perillä kysyin häntä nimeltä ja esittäydyin vanhaksi tuttavaksi. Kannoin kukkia kuin matkalla juhlatilaisuuteen ja näin kuinka vanhus kääntyi hämmästyneen näköisenä minua kohti kuultu-
aan että sai vieraan.

- Satutko vielä muistamaan, kysyin ja ojensin kukat. Hyvää entistä nimipäivää, nämä jäivät
silloin puistossa antamatta.

Hän katsoi minua ja nyt näin, että silmät olivat valkoisen kaihen peitossa. Ne näyttivät siltä
kuin hän olisi tuijottanut minun lävitseni.

- Miksi sinä et eilen käynyt vaikka lupasit, hän kysyi. Mikä sinun nimesi on, ja keneltä nämä
kukat ovat? Hän tunnusteli niitä reumaisilla sormillaan, mitään näkemättä. Onko tänään jo
lauantai? Miksei minulle kerrota mitään, ja mihin ne ovat piilottaneet taas sen kirjan?

Hän löysi sen ja hetken aikaa seurasin sanattomana kuinka hän alkoi käännellä kirjan sivuja,
 joiden teksti oli ylösalaisin. Näytti olevan Kafkan novellinokoelma ”Keisarin viesti”. Hoitaja
oli pannut neilikat maljakkoon eikä hän enää muistanut minua.

Yritin paluumatkalla pohtia kuka oli sanonut, että neilikat ovat hautajaiskukkia.
(2019)



lauantai 2. maaliskuuta 2019


Kotiinpaluu

Kynnys on pysähdyksen paikka.
(Goethe)

Ylikäytävän kohdalla kökötti tumma vaunurykelmä. Se oli siinä kuin varuillaan,
epäluuloisena ympärille pälyilemässä. Valmiina karkaamaan kolisevaan ja kiihtyvään pakoon. Vaunujen liepeillä hyöri miehiä, joku tuijotteli kumartuneena pyörien väliseen hämärään solaan. Etäinen puhe kuulosti kiihtyneeltä ja jonkin matkan päässä Johannes huomasi tienhaaraan pysäköidyn poliisiauton.

Jotain erikoista oli tapahtunut. Paikalla maleksi poliisi, virkalakin kokardi välkähteli syysauringon kuparivalossa Johanneksen silmiin. Oliko siellä joku jäänyt junan alle? Tai ehkä vaunun sinetti oli murrettu ja joku käynyt varkaissa. Niin oli käynyt ennenkin. Vaunuja lojui usein samalla rataosuudella, ne liikkuivat hitaasti tai kolistelivat toisiaan vasten. Vanha höyryveturi jyrräsi estaas, töytti vaunuja kuin olisi paimentanut niitä karkailemasta. Johannes oli kerran kulkenut ajatuksissa ylikäytävää kohti ja sattumalta vilkaissut vasemmalle. Juuri kun hän oli astunut radan yli, vieri salakavala vaunuryväs puskurit riidanhaluisina suoraan kohti sojottaen. Se jyrisi hitaasti kolkutellen ja ryskien ohi. Veturi oli pökännyt vaunut vierimään oman onnensa myötä ruosteisella raideparilla.

Kello oli jo neljä. Mitähän ne ajattelivat kotona, missä luulivat hänen viipyvän? Isäkin oli nykyisin tullut säännöllisesti neljältä kotiin ja vain harvoin viipyi ylitöissä. Kotitalo nökötti puiston keskellä samanlaisena kuin aamullakin, sen ikkunassa kimmelsi vain punainen säkekimppu. Muuten maisema oli alakuloinen ja harmaa. Puiden kellastuneet oksat eivät liikkuneet, mistään ei kuulunut ääntä.

Johannes nousi portaat, avasi oven ja astui hämärään eteiseen. Sen tuoksu oli käynyt jo tutuksi viikkojen myötä. Eteisen kaakeliuunista hohkasi punainen hiilipesä, siinä oli poltettu puita. Äiti istui keittiössä ja katsoi ulos ikkunasta. Tarkemmin nähden hän itki. Johannes tunsi sydänalassa kouraisun. Mikä oli taas alkamassa? Tämä tuntui nyt oudolta ja erilaiselta. Itkussa ei ollut vihaa eikä sääliä, se oli epätoivoista.

Äiti kääntyi katsomaan ja tyrski ääneen: Johannes, isä…
Johannes kuunteli kivettyneenä särkynyttä, lopullista tuomiota.

- Isä on jäänyt junan alle. Isää ei enää ole.

(Armas ol aika, 1980)