Kotiinpaluu

Kynnys on pysähdyksen paikka.
(Goethe)

Ylikäytävän kohdalla kökötti tumma vaunurykelmä. Se oli siinä kuin varuillaan,
epäluuloisena ympärille pälyilemässä. Valmiina karkaamaan kolisevaan ja kiihtyvään pakoon. Vaunujen liepeillä hyöri miehiä, joku tuijotteli kumartuneena pyörien väliseen hämärään solaan. Etäinen puhe kuulosti kiihtyneeltä ja jonkin matkan päässä Johannes huomasi tienhaaraan pysäköidyn poliisiauton.

Jotain erikoista oli tapahtunut. Paikalla maleksi poliisi, virkalakin kokardi välkähteli syysauringon kuparivalossa Johanneksen silmiin. Oliko siellä joku jäänyt junan alle? Tai ehkä vaunun sinetti oli murrettu ja joku käynyt varkaissa. Niin oli käynyt ennenkin. Vaunuja lojui usein samalla rataosuudella, ne liikkuivat hitaasti tai kolistelivat toisiaan vasten. Vanha höyryveturi jyrräsi estaas, töytti vaunuja kuin olisi paimentanut niitä karkailemasta. Johannes oli kerran kulkenut ajatuksissa ylikäytävää kohti ja sattumalta vilkaissut vasemmalle. Juuri kun hän oli astunut radan yli, vieri salakavala vaunuryväs puskurit riidanhaluisina suoraan kohti sojottaen. Se jyrisi hitaasti kolkutellen ja ryskien ohi. Veturi oli pökännyt vaunut vierimään oman onnensa myötä ruosteisella raideparilla.

Kello oli jo neljä. Mitähän ne ajattelivat kotona, missä luulivat hänen viipyvän? Isäkin oli nykyisin tullut säännöllisesti neljältä kotiin ja vain harvoin viipyi ylitöissä. Kotitalo nökötti puiston keskellä samanlaisena kuin aamullakin, sen ikkunassa kimmelsi vain punainen säkekimppu. Muuten maisema oli alakuloinen ja harmaa. Puiden kellastuneet oksat eivät liikkuneet, mistään ei kuulunut ääntä.

Johannes nousi portaat, avasi oven ja astui hämärään eteiseen. Sen tuoksu oli käynyt jo tutuksi viikkojen myötä. Eteisen kaakeliuunista hohkasi punainen hiilipesä, siinä oli poltettu puita. Äiti istui keittiössä ja katsoi ulos ikkunasta. Tarkemmin nähden hän itki. Johannes tunsi sydänalassa kouraisun. Mikä oli taas alkamassa? Tämä tuntui nyt oudolta ja erilaiselta. Itkussa ei ollut vihaa eikä sääliä, se oli epätoivoista.

Äiti kääntyi katsomaan ja tyrski ääneen: Johannes, isä…
Johannes kuunteli kivettyneenä särkynyttä, lopullista tuomiota.

- Isä on jäänyt junan alle. Isää ei enää ole.

(Armas ol aika, 1980)