TILANTEEN AVAIN


Tilanteen avain on usein
naapurin ovessa
(Stanislaw Jerzy Lec) 

Koistinen oli niitä miehiä joille riitti ammattikirjallisuus. Pöytälaatikossa hän silti piilotteli Jerry Cottoneita, sillä täytyihän sieluakin joskus ravita. Olimme kohdanneet ylikäytävän kohdalla, jossa oli pakko pysähtyä hetkeksi. Halusin vähän ärsyttää tuota arvonsa tuntevaa besser-wisseriä.

- Mites menee, hän kysyi äänessään ohut ylimielinen vire.

- Mitäpä tässä, minä vastasin odotusten mukaisesti. Hyvää päivää kirvesvartta. Tovin tauon jälkeen jatkoin aprikointia,  vähän kuin itsekseni.

- Aika on tehnyt solmun, aloitin mahdollisimman pitkä-piimäisesti. Sillä on dementia eikä se varoita muutoksista. Näinhän arveli jo Neruda jos oikein muistan. Oletko lukenut hänen runojaan?

Jokin asia kiukutti minua, ajattelin siinä erästä tuttavaa, joka ärsyttti minua pelkällä
olemassaolollaan. Sen lisäksi, että hän katsoi vähän kieroon ja toisti sanaa kylläkyllä
useaan kertaan. Stanislaw oli oikeassa kun puhui tilanteen avaimesta. Minä purin huonoa
tuulta Koistiseen.

Auto lähestyi jo pysäkkiä ja Koistisen ilme näytti vapautuneemmalta. Mutta minä jatkoin
vielä ruosteisella äänellä. Eskola hokee, että minulla on pakkomielle, ja niinhän se Valde-
markin sanoi. Muistatko, entinen työnjohtaja. Mies itse oli jo tuohon aikaan ikivanha, ja on
nykyään ollut eläkkeellä pari vuosikymmentä.

Koistinen katsoi epäluuloisesti, valitteli kiireitään ja katosi paikalle saapuneen auton ovesta
sisään. Outoa, että hän  käytti yleistä kulkueuvoa vaikka oli aina irvaillut linjureita roskaväen kulkuneuvoiksi. Asenne oli yhteinen koko perheelle. Rouva ei pannut lapsiaan tarhaan, koska
siellä oli myös tuon roskaväen lapsia. Heidän omia lapsiaan hoiti työttömyyskortistosta palkattu hoitaja, jonka palkkavaatimukset olivat kohtuulliset. Toisin sanoen mahdollisimman pienet,
että työhön pääsy varmistuisi. Lapset olivat saaneet vapaan kasvatuksen. Heiltä ei saanut vaatia mitään ja kaikkeen mitä he vaativat, piti ehdoitta suostua.

Koistinen itse oli lähtöisin vaatimattomasta perheestä jossa noudatettiin perinteisiä tapoja. Hän
oli kooltaan keskimittaa lyhyempi ja hänellä oli syylä otsassa. Vakaumuksensa hän ilmaisi hyväksymällä vain oikean jalan kengät. Koistisen rouva oli pitkä ja hoikka, nuorempana suoras-
taan mallin tyyppinen ja lähtöisin varakkaasta perheestä. Tästä syystä hän oli nuorempana ollut mukana taistolaisten demokraattisissa toimissa, vaihtanut sitten meikkinsä vihreäksi vaikka oli olemukseltaan sinisilmäinen blondi. Varmuuden vuoksi ja pragmaattisista syistä hän hyväksyi molempien jalkojen kengät, tosin hyvin piikikkäinä.

Marraskuun lopulla kuulin, että rouva oli näyttänyt Koistiselle mistä kolosta kana kusoo eli mistä käy tie ulos maailmalle. Mies sai mukaansa arkivaatteet ja hammasharjan,muu omaisuus jäi rouvalle joka oli kuulemma sen tuonutkin taloon jo tullessaan. Konfliktin syistä liikkui juoruja, mutta yksimieli-sesti oltiin sitä mieltä ettei Koistisella ollut syrjähyppyjä. Siihen hänellä oli liian lyhyet jalat. Rouva puolestaan oli lomamatkallaan törmännyt tummaan, laihaan ja ylettömän pitkään mieheen jolla oli niin kiehtova nimikin. Sehän oli ulkomaalainen: Klaus Dumm wie Bohnenstroh.(Lasse Tyhmäkuinsaapas) Tällä komistuksella olikin tolkuttoman pitkät riukusääret, joten Koistinen jäi todella yksin ongelmineen. Aikuistuneista lapsista oli tullut nokkavia ja itsetietoisia, vaaleissa he käyttäytyivät holtittomasti ja ryhtyivät muutenkin tupakoimaan.

Näin Koistista seuraavan kerran vasta jouluna ja tuskin tunnistin. Mies oli pukeutunut kauhtu-
neeseen turkkiin, hänellä oli valkea tekoparta ja päässä punainen myssy joka roikkui surullisena korvallisella. Vähän juopuneella äänellä hän lauloi vanhaa suomalaista kansanlaulua kulkuset kulkuset kilvan hölkkäilee. Siinä kerrtotaan joulupukista joka on kotoisin ulkomailta ja joka lentää savupommilla varustettuna porojen vetämässä motoroidussa pulkassa kohti rouvan ja hänen nykyisen poikaystävänsä asumuksen savupiippua. 
(2019)