NEILIKOITA

Miete:
Kenen unta minä olen?

T. Yli-Rajala-94

On todellisuuksia joita ei voida todistaa. Niin minä ajattelin ja maleksin kohti rautatie-
asemaa. Se oli laajan puiston takana ja tutuksi käynyt. Olin istunut sen valkoisilla pen-
keillä monet kerrat ja odottanut häntä tulevaksi. Aina hän kulki minun ohitseni huomaa-
matta, edes ohimenevää silmäisyä en saanut osakseni. Minä istuin ja katsoin hänen jäl-
keensä kun hän hävisi aseman ovesta sisään ja ilmestyi takaisin vasta seuravana maanan-
taina. Nyt olin ostanut kukan. Neilikka se oli, vaikka joku arvosteli sitä hautajaiskukaksi.
Se lojui lehteen käärittynä penkillä vieressä ja heti kun hän oli kadonnut näkösältä, katsoin
tuota neilikkaa katkerana ja turhautuneena. Monesko kerta tämä jo oli kun uskallus petti?

Mietin miten hän suhtautuisi jos minä yllättäen ilmestyisin hänen tielleen ja ojentaisin
hölmösti kukat? Että hyvää nimipäivääkö? Hän luultavasti hämmentyisi eikä osaisi sanoa
mitään, tai ehkä kiittää vain. Ja miettisi mielessään, onko tämä nyt se sama jonka hän oli
joskus yllättänyt tuijottamasta kiinteästi? Se joka usein ilmaantuu luentosalissa hänen taak-
seen ja kiusallisesti tarkkailee millaisia muistiinpanoja hän teki ja mistä asioista. Kuuntelee varmaankin tarkoin mitä me tytöt jutellaan. Kurkoilee olkapään yli nähdäkseen koetulokset ilmoitustaululta.
 
Joskus paljon myöhemmin hän avasi tuon aseman oven ja katosi lopullisesti. Nimipäivä-
kukkia en koskaan antanut, sillä eräänä päivänä näin hänen vasemman käden nimettömäs-
sään sormuksen. Vena amoris oli löytänyt tiensä toiseen sydämeen. Ja minä vähitellen unoh-
din mitä on olla nuori.

Tuo vaihe elämästä palautui mieleen pari viikkoa sitten. Näin sattumalta hänen nimensä leh-
dessä, jonka artikkeli kuvasi jonkin vanhainkodin arkipäivää. Hän istui muiden vanhusten
mukana kahvipöydän ääressä ja kuvan alla oli teksti jossa heidät esiteltiin nimeltä. Kuvasta
minua katsoi suoraan silmiin vanha nainen, jonka kasvoissa oli iästä huolimatta paljon tut-
tua. Ehkä hän näki minut lehden läpi ja ihmetteli mihin ne kukat ovat kadonneet.Meidän vä-
lissämme riippui ajan kaihi.

Henkiin herännyt pakkomielle sai minut tekemään jotain järjetöntä. Nuorena se olisi jäänyt
vain ideaksi jota ei olisi koskaan toteutettu. Päätin lähtea viemään kukat nyt, vuosikymmeniä myöhässä. Matka ei ollut pitkä, vanhainkoti oli naapurikaupungissa. Sinne hän oli jo silloin
matkansa suunnannut, koska oli sieltä kotoisin.

Perillä kysyin häntä nimeltä ja esittäydyin vanhaksi tuttavaksi. Kannoin kukkia kuin matkalla juhlatilaisuuteen ja näin kuinka vanhus kääntyi hämmästyneen näköisenä minua kohti kuultu-
aan että sai vieraan.

- Satutko vielä muistamaan, kysyin ja ojensin kukat. Hyvää entistä nimipäivää, nämä jäivät
silloin puistossa antamatta.

Hän katsoi minua ja nyt näin, että silmät olivat valkoisen kaihen peitossa. Ne näyttivät siltä
kuin hän olisi tuijottanut minun lävitseni.

- Miksi sinä et eilen käynyt vaikka lupasit, hän kysyi. Mikä sinun nimesi on, ja keneltä nämä
kukat ovat? Hän tunnusteli niitä reumaisilla sormillaan, mitään näkemättä. Onko tänään jo
lauantai? Miksei minulle kerrota mitään, ja mihin ne ovat piilottaneet taas sen kirjan?

Hän löysi sen ja hetken aikaa seurasin sanattomana kuinka hän alkoi käännellä kirjan sivuja,
 joiden teksti oli ylösalaisin. Näytti olevan Kafkan novellinokoelma ”Keisarin viesti”. Hoitaja
oli pannut neilikat maljakkoon eikä hän enää muistanut minua.

Yritin paluumatkalla pohtia kuka oli sanonut, että neilikat ovat hautajaiskukkia.
(2019)