perjantai 25. joulukuuta 2020



 MIELETTÖMYYS on elämän väistämätön tila


Kuva: Absurdia (M.Y-R)

Yöllä kuului varastoalueen suunnalta outoa jyminää. Jotakin oli tekeillä, koska kuulin kuinka ovi suljettiin ja näin ikkunasta isän joka nousi autoon. Se oli vihreä armeijan kuorma-auto, ei meidän oma ooppelimme joka lojui vielä vajassa maalattavana. Puhelin oli soinut yöllä ja isä joutui lähtemään Seinäjoelle. Hänen vyössään roikkui sotilaspistooli ja kasvot näyttivät kireän huolestuneilta. Näin kertoi äiti aamulla, kun minä sekoittelin korppua aamukahviin. 

Kun sitten Manun kanssa päästiin lähempää katsomaan mikä oli pistoraiteella pitänyt sellaista kolinaa ja jyminää, näimme jonon pressuilla peitettyjä tavaravaunuja. Pressun alta pilkisti tykinpiippu ja piikkilanka- aidan luona näyttivät sotilaat kaivavan kuoppaa. Siitä tuli konekivääripesäke. Eikä se ollut ainoa, niitä ilmaantui sinne tänne aidan viertä. Ampumaradan luona metsikössä oli sotilaiden telttaleiri, jota me Manun kanssa hiivimme vakoilemaan illalla. Vartiomiehen savukkeenpää hehkui punaisena pimeydessä ja kaikkialla leijui hiljaisuus. Missä ne olivat, miksi ne olivat tänne tulleet?

Esikuntarakennuksen kyljessä oli joitakin perheasuntoja. Jossakin oli ikkuna vähän raollaan. Tiedettiin että talossa oli uusi hieno keksintö, ula-radio. Sen ääni kailotti Unkarin kansannousun selostusta, huutoa ja mekastusta. Tankkien möyrintää ja aseiden säksätystä. Tuntui että oltiin suurten tapahtumien ja muutosten keskellä. Pelon varjo levisi maanpiirin yli. Kun kansannousu oli ohi, katosivat pelon pilvet mutta niiden varjo jäi riippumaan arkipäivään ja mielen sopukoihin. Elettiin veitsenterällä ja aivan yksin.   

Meillä Manun kanssa oli pintapuolinen käsitys tapahtumista ja niiden syvemmistä syistä. Riitti se, mitä kuultiin radiosta ja aikuisten puheista. Niidenkin kanssa piti olla vähän varovainen. Jälkeen päin olen pohtinut tapahtumien todellista järjestystä tuolloin, kauan sitten. Keväällä oli ollut suurlakko ja rauhattomuudet. Kesän ja syksyn mittaan tihkuivat tiedot itä-Euroopan pyrkimyksistä irtautua Neuvostoliiton talutusnuorasta. Mutta mihin maailman tapahtumiin liittyvät nuo muistot sotilaista jotka tulivat kaivamaan juoksuhautoja asuntojen lähelle? Ehkä sotken tapahtumat ja muistikuvat toisiinsa, koska niitä oli niin paljon. 

Oudolta tuntuu puhua tai kirjoitella omista vanhemmistaan isänä ja äitinä. Se johtuu ikäerosta. He olivat iältään vain puolet siitä mitä minä olen nyt, mutta heidän kokemuspiirinsä oli moninkertainen minuun verrattuna. Sitä on pakko kunnioittaa ja antaa sille tilaa muistoissa. 

Elämässä  olen oppinut, että nykyisyys on menneisyyden meren pintavaahtoa. Kaikki se, mikä tänään kuohuttaa pintaa, on syntynyt jo kauan sitten. Ei ole tärkeää muistaa tai tietää milloin taisteluhautoja kaivettiin, vaan miksi. Siinä toivossa, etä ihmisten olisi joskus vapaampi ja kevyempi hengittää. Oli Camus silti oikeassa, kun sanoi että mielettömyys on ihmisen elämän väistämätön tila.  (2020)


sunnuntai 13. joulukuuta 2020


 KATSOKAA  VETEEN









Istun päivän hiljaista hetkeä. Niitähän näin eläkkeellä riittää.Avaan vanhan kirjan ja selaan siitä vuosia sitten lyijykynällä alle  viivatun kohdan. Ja oltuaan hetken vaiti, hän kaatoi vettä astiaan ja sanoi heille: katsokaa veteen! 


Vesi oli sameaa, siinä ei voinut nähdä mitään. Hetken kuluttua hän sanoi toistamiseen: katsokaa nyt. Vesi on kirkastunut. 

Ja katsoessaan veteen he näkivät siitä kasvonsa kuin kuvastimesta. Ja hän sanoi heille: niin on myös ihmisen laita. Yksinäisyydenhiljaisuudessa näkee 
omat puutteensa. Hyvä on vaieta oikealla ajalla, sillä vaikeneminen on viisaiden ajatusten äiti.

Panen kirjan syrjään ja jään muistelemaan kuinka joskus nuorena opettajana
jouduin pitämään  aamunavausta koululla. Olin lukenut tuota vanhaa Bysantin hagiografisesta kirjallisuudesta lainattua katkelmaa ja olin tyytyväinen itseeni. Keskusradiolta luokkaan palattua oppilaat istuivat hämillisinä, harvinaisen hiljaisina. He olivat tottuneet toisenlaisiin ohjeisiin, sellaisiin joissa varoiteltiin synneistä. Musiikki jota heille soitin, oli keskiaikaista. Veisuja Valamon luostarista. 

Nyt jälkeenpäin arvelen tietäväni mikä heitä oudoksutti. Yksinäisyyden hiljaisuus tuntuu nykypäivän ihmisestä käsittämättömältä. Äänettömyyttä ja yksinoloa pelätään. Radion, television, puhelimien taustahäly luo meihin salakavalan turvallisuuden kuvitelman. Missä on ääntä, siellä on elämää. Har-
rastukset, kokoukset ja elämisen arki panevat meihin vauhtia niin, että illalla kun päivä päättyy, on helppo uuvahtaa uneen väsyneenä, mitään ajattelematta. Ja aamulla radio auki heti kun silmät rävähtävät näkemään saman eilisen, taas tänään.   





torstai 10. joulukuuta 2020


 ENNAKKOLUULOT

Näköä haittaa, jos

työntää päänsä pussiin




Kuva: Abstrakti 3  (T.Yli-Rajala 2017)

Ennakkoluulot kietovat ihmisiä maailmaan, joka on kuin hämähäkin seitti. Niistä ei pääse eroon, niiden virittelijä kököttää ensin tyytyväisenä jossakin ulkopuolisessa maailmassa, mutta työntyy vähitellen salakavalasti ihmismieleen. Ennakkoluulot ovat usein yhteydessä itsetuntoon ja egoon, ne saavat kuvittelemaan paremmuutta muihin nähden. Stereotypiat liitetään ihmisiin ja ammatteihin, heimoihin ja ihon väriin. Kieleen ja maailmankatsomukseen, uskontoon ja muotiin. Kohteita on lukemattomia.

Millainen on savolainen? Ovela ja liukaskielinen piällysmies. Pohjalainen on pöydälle hyppäävä ja tuppiroskaa eli puukkoa huitova suuruudenhullu juoppo. Romani on vaan mustalainen, ei sen kummempaa. Hänellä on oudot tavat ja hän on epärehellinen näpistelijä. Afrikkalainen on yleensä jonkin sortin murjaani ja hän asuu vielä risumajassa. Naiset ovat tyhmempiä kuin miehet, heillä on pienemmät aivot. Kirjastonhoitaja on yleensä nutturapäinen vanhapiika, jolla on tiukka katse ja varoittava sormi pystyssä. Hän vaatii hiljaisuutta. Jenkki jauhaa aina purkkaa ja on ylimielinen.  Ryssä on aina ryssä vaikka sen voissa paistaisi. Ja se vielä haisee.

Vakuutan sensorin tehtäviä hoitaville tiimeille, että eivät nämä minun mielipiteitäni ole, älkää vaan luulko. Ne edustavat sellaista mielipiteiden ja ajatusten vapautta, jota ilman on paras ja terveellistä elää. Niistä lähtevät alkuun riidat ja sodat, terroriteot, kiellot ja kansanmurhat. Kiihkoinen nationalismi ja yhtälailla myös niin sanotun kansainvälisyyden ihannointi. Idean joka pyrkii yhdistämään ja samankaltaistamaan kaikki, idean joka kieltää omaleimaisuuden ja siitä kasvavan terveen ylpeyden. Imperiumin kannattaja haluaa, että kaikki käyttävät hänen kieltään, sillä muut puhuvat vain koirien kieltä. Hän haluaa, että kaikki ajattelevat samalla tavalla kuin hän. Hän on niin vapaamielinen, ettei anna muille suunvuoroa palavereissa. 

Luulojen varassa elävä kieltää muut kielet ja haluaa rangaista niiden käyttäjiä. Se on kulttuuri-imperialismia. Näin on aina käynyt ja näin näyttää vieläkin käyvän. Aseitakaan ei  tarvita jos ennakkoluulot on saatu istutettua tarpeeksi syvälle. Lopulta kuitenkin huomataan, että omat koirat purevat kipeimmin. (2020)








torstai 3. joulukuuta 2020

 


PIIPITYS ON KANSAMME KIELI. 


Kuuletteko änkytyksen? Se on kerakkeiden 

kuoro kun ääntiöt on likvidoitu.  (Stanislaw Jerzy Lec) 

                


                                  Kuva: Amadeo Modigliani 


Suomalaiset ovat nöyrää ja oppivaista kansaa. Kansalliseen herää-miseen he tarvitsivat ruotsinkielistä sivistyneistöä avuksi, muuten rahvas olisi maannut kartanolla kuin entinen laiska renki ja tyytynyt vieraskieliseen komenteluun. Oltiin vieläpä kahden vaiheilla siitä, kumpi herrakielistä oli parempi. Venäjä vai ruotsi. Lopulta viisaat keksivät kehittää kirjakielen, jota nykyään pilkataan turhana ja kei-notekoisena. Ei tässä hienostelua kaivata, kyllä tällaista kansakuntaa kyetään johtamaan median opettamalla nykivällä hämäläisslangil-lakin, jota nimitetään yleiskieleksi.  Ja onhan herrarodulla taas uusi komentokieli englanti, jolla asiat hoituvat sutjakkaasti. Sillä tutkitaan ja sillä hallitaan niin kuin ennen muinoin latinalla. 

Muuten asiat hoituvat, mutta joissakin arkipäivän toimissa on vielä kitkaa. Kaikki eivät osaa tai eivät halua tilata ravintolassa päivällistä englanniksi. He jopa närkästyvät siitä, että heidät viisataan niin hienosta paikasta ulos. Ei herätä ihmettelemään sitäkään, että ravin-tolan tai junan vessaan tarvitaan englanninkielinen pääsylippu ja ähkiminen tulee toimittaa englanniksi. Kun vieraskielisen median merkitys kasvaa, se muuttuu koko ajattelun alustaksi ja alkaa vaikuttaa ihmisen mieleen. Syntyy syrjäytymisen kierre joka johtaa median lukutaidon puutteeseen tai heikkoon tasoon. Kukapa osaisi sujuvasti lukea ja ymmärtää käyttöohjeita, jotka on kirjoitettu fingelskaksi.

Turha tässä on alkaa puhua tasa-arvosta, rasismista ja syrjinnästä, kaiken hyväksyvästä vapaamielisyydestä. Oman kielen puhuminen ja sillä tilaaminen on joidenkin mielestä kerta kaikkiaan sivistymätöntä käytöstä. Eikä mielensäpahoittajan karvahattu sovi kansainväliseen ympäristöön, muoti vaatii näinä päivinä Kim- kampausta, jossa kuulon parantamiseksi karvat leikataan korvallisilta. 

Mutta, myös valtaistuimilla painuvat housut ryppyyn. Eihän vika vieraassa kielessä ole vaan niissä jotka sitä suosivat ja vaativat. He ovat teknokratian ja kaupan apostoleita, jotka levittävät meille kansainvälisyyden ilosanomaa. Ja heidän ymmärryksensä mukaan englanti on sitä kansainvälisyyttä, oma kieli ja kulttuuri, kansallinen itsetunto on fasismia. Totuutta peitellään syllogismeilla. Siitäpä syystä ihmiset hyväksyvät nöyrästi ylimielisen kohtelun eivätkä älyä edes ihmetellä sen kaltaista rasismia. Kansallinen itsetunto on painettu niin maan rakoon, että sitä voi verrata pussillineen pilaan-tunutta hernekeittoa. Joka sitä nauttii, tunnistetaan hajusta jo kaukaa matkojen takaa. 

Mutta niinhän on sanottu, että meidän jälkeemme vedenpaisumus.

(2019)



keskiviikko 25. marraskuuta 2020




 M I A U

Nykyään kirjallisuus on reseptejä,

joita sairaat kirjoittavat

(Karl Kraus)


                                            Kuva: Miau. (Kerttu-Maria 2020)


Minä olen siitä omituinen luomakunnan luomus, että pidän jostain syystä enemmän naisista kuin muista. Että miksikö niistä pidän? No, ensinnäkin he ovat yleensä kauniimpia ja viehättäviä, monesti jopa melkein viattomiakin. Joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta naisen ääni on viehättävän puoleensavetävä, ja silmiään hän osaa räpytellä miehiseen itsetuntoon vetoavasti. Naisissa on jotain kissamaista. Ehkä nämä myönteiset näkemykset ja tuntemukset johtuvatkin siitä, että naisten ohessa pidän myös kissoista, jotka ovat niin hellyttäviä. Silittelen niitä mieluusti, varsinkin leuan alta, jolloin ne alkavat hiljaa kehrätä ja luovat kiintymystä osoittavia silmäyksiä minuun, joka niitä pyrin rapsuttelemaan. Joskus onkin käynyt yllättäen niin, että katti, kulloisenkin rapsuttelun kohde, on äkkiä loikannut sylistä ja raapaissut ranteeseen. 

Loukkaavana olen kokenut sylistä hyppäyksen jälkeen kuulemani sähähdyksen, vieläpä äkäisen sylkäisynkin. Tuollainen käytös on ennen kuulumatonta, koska tarkoitusperäni ovat olleet aina kunnialliset. En nyt puhu enää kissoista, vaan yleisemmällä tasolla naisista, joista tämän merkittävän tieteellisen narratiivin aloitin.

Tällainen käytös osoittaa todeksi havaintoni, että naiset ovat silloin tällöin arvaamattomia. Olen asiaa käsitellyt jo aiemminkin blogissa ”Eräs rouva” (15.12.-18). Uudempikin koke-mus minulla on. Näin taannoin erittäin viehättävän yksilön kadun kulmassa, kaartamassa pois näköpiiristä, kun havaitsin hänen podottaneen nenäliinansa kadulle. Se ei ollut arvokas silkkiliina, niin kuin romaaneissa yleisesti tapahtuma kuvataan, vaan kyseessä oli  tavallinen paperinenäliina. Neiti hoi, minä huusin ja säntäsin hänen peräänsä nenäliinaa kädessä roikottaen. Tipautitte tämän! 

Neiti hidasti vauhtiaan ja vilkaisi hämmentyneenä minua. Vastoin odotuksia hän käännähti ja lähti melkein juoksujalkaa pakoon. Kiinni en enää saanut, niin oli vauhti kova. Olen säi-lyttänyt tuon nenäliinan kuin muistoesineen ja toivon, että  tiemme vielä kerran kohtaavat. 

Päivittäin muistuvat mieleen monet tapahtumat, joista valtaosa on hauskoja. Olen huoman-nut, että monet naiset suhtautuvat minuun melkeinpä äidillisen ymmärtävästi, sillä olenhan aina vakuuttavan ja luotettavan näköinen. Yksi ylikäymättömän ikävä tapaus parin vuoden takaa palaa kuitenkin vielä usein mieleen. Avasin kohteliaasti kaupan oven eräälle sals-kealle, keski-ikäiselle kaunottarelle joka esitti kiitoksensa lyömällä minua käsilaukulla päähän. Turha sellaisille on huomiota osoittaa ja kumarrella, he kuuluvat yleensä johonkin salakähmäiseen liittoon jossa ratkaistaan kuka saa jäädä oven ulkopuolelle ja kuka ei saa tulla sisään. 


torstai 19. marraskuuta 2020



MAAHANMUUTTAJAT



KUVA:
Vieras (T.Yli-Rajala 2017)


Syksyllä isä katosi sotaan ja äidin tehtäväksi jäi tavaroiden kokoaminen ja muutto jonnekin. Ei oikein tiedetty minne. Paljon jäi huonekaluja ja tavaraa vuokrataloon, joka kuulemma oli jossakin Waldhofin tehtaiden lähistössä. Perintöviulu jäi seinälle naulasta roikkumaan. Silläkin oli vähäinnen osa historian tapahtumissa. Luulen  että se näkymättömän orkesterin muiden soittimien kanssa esitti hiljaa Brahmsin sävellystä Ein deutsches Requiem, wie lieblich sind deine Wohnungen. Robert ja Clara Schumannin romanttinen muisto katosi realismin hämärään. 

Vanhempi veljeni kerttoi myöhemmin, että täpötäysi juna pysähtyi Elisenvaaran asemalla. Ihmiset juoksentelivat hädissään metsään ja etsivät suojaa maataistelukoneiden tulitukselta. Voimiensa tunnossa oleva vihollinen purki kiukkuaan naisiin, lapsiin ja vanhuksiin joiden päämääränä oli vapaus. Tiedän että vuosia myöhemmin samanlainen tapahtuma Eisenvaarassa oli vielä tätä ensimmäistä pahempi, paljon pakolaisia jäi sille tielle. Meitä se ei enää koskenut, meidän vuoro oli nyt jättää talo ja tavarat Ounasvaaran rinteelle ja pyrkiä junaan joka veisi vapauteen. Omaisuus pakomatkan aikana oli koottu vanerilaukkuun, jota äiti rehasi mukanaan. Osa huonekaluista ja tavaroista matkasi epämääräisille asemille eikä niitä enää koskaan nähty.

Asemalla tungeksi väkeä. Aikuisten puheista ja ilmeistä heijastui kireä pelko. Sotilaat eivät olleet enää vuoristojääkäreitä, heillä oli konepistooli rinnan päällä vinosti ja heitä pyrittiin kiertämään matkan päästä. Ein Heller und ein Batzen oli vaiennut eikä kuultu enää iloista hai dii hai duu laulua. Lähtömme jälkeen koko asema räjähti ja katosi muistoista kauas pois. Kun pitkän matkan jälkeen saavuttiin likaisina ja uupuneina junasta vieraalle asemalle, nimitti joku ääni meitä ryssiksi. Koulutoveri, minun hyvä kaverini ihmetteli joskus ohi mennen kuinka köyhiä ne siirtolaiset olivat, niillä ei ollut maata eikä omaisuutta. Hän ei aina muistanut minun taustaani ja puhui mitä kuuli vanhempien siunailevan keskenään. Äiti ei eläessään unohtanut Viipurin murretta, siitä kai tuo ivallinen ryssittely joskus lähti. 

Muistot ovat hataria, mutta silti ne ovat omia. Paljolti ne ovat värittyneet myös tarinoista joita olen kuullut minua vanhemmilta. Päällimmäisenä kaikessa on kuitenkin ahdistava pelko ja häpeä. Se on epämääräinen uhka, joka kieppuu kaiken yllä. Sen sanoma on, että mitä tahansa voi tapahtua koska vain. Rauha on sana jonka kaikki tuntevat ja tietävät, mutta eri kielillä se kirjoitetaan erilaisin kirjaimin. Moni katselee tänäkin päivänä ympärilleen ja näkee samanlaisia pakolaisia joiden silmissä asuu pysyvä pelko. Kannattaa ehkä miettiä, miten heitä nimitellään ja millaisia ajatuksia he meissä herättävät. Lapset ovat pieniä ja vanhukset voimattomia. Aikuisetkin ovat neuvottomia, jos heiltä kielletään työ ja toimeentulo. Se tie johtaa masennukseen ja epätoivoon.  (2020)



torstai 12. marraskuuta 2020




 SYYSPÄIVÄ

Miete: Älä vaivaudu ajattelemaan, joku

tekee sen puolestasi



KUVA: Ruska (2020) T. Yli-Rajala


Muistuu mieleen kuinka äiti tuijotti hetken johonkin tyhjään ja huokaisi. Tuntuu kuin eiliseltä päivältä kun te olitte vielä pieniä ja kaikki näytti olevan hyvin. 

Minusta se oli käsittämätöntä. Tiesin toki että kaikki muuttuu, mutta en osannut arvata muutoksen vauhtia. Enkä osaa vieläkään. Näen yhä silmissäni tutun puseron, jossa oli vireät lasinapit. Puseroon valkoisella langalla kirjaillut kuviot ja halvan hajuveden tuoksun. Ei hänellä rahaa liiemmälti riittänyt ylellisyyksiin. Isä viipyi vuosikausia sodassa ja hän haki kortilla kaupasta meille maitoa ja leipää. Ruisjauhoja, joista siivilöitiin kuivettuneet madot, että jauhoista voisi keittää ruisvelliä. Joskus leikattiin siivuja saksalaisesta limpusta, ties mistä hän senkin oli onnistunut saamaan. Vähän isommat pojankollit niitä kävivät pimeästä tonkimassa saksmannien roskalaatikoista. Meistä tuntui, että vartiomies ei ollut varkaita näkevinään, vaan vihelteli hiljakseen Lillimarleenia.

Siitä kaikesta on kauan, mutta silti se on kuin eilistä päivää. Pitää vain pysähtyä ajattelemaan ja muistamaan. Minun omat lapseni ovat aikuisia, yksi heistä on jo lähtenyt tästä maailmasta. Hän ei jaksanut elää, mikä tuntuu käsittämättömältä. Kun kuolemasta joskus hänen kanssaan puhuttiin, minä sanoin että jään kaipaamaan vuodenaikoja, niiden tuoksuja. Linnun laulua, tuulen hyväilyä. Pelkoa ja rakkautta, puhumattomia sanoja. Läheisen ihmisen kosketusta, rakastunutta himmeää katsetta. Kun minä nämä sanat hänelle puhuin, näin hänen katseessaan saman tuijotuksen tyhjään kuin äidilläni joskus paljon myöhemmin.

Arvelen, että entisten aikojen ihmisillä oli enemmän kykyä empatiaan, myötätuntoon kuin nykyajan ihmisillä. Kiihkeä oman itsen esille tuominen, teknisten lelujen palvominen, tunteettomuuden arvostaminen ja sen ihailu ovat rikkoneet käsitteen sielu. Se on kaikesta huolimatta olemassa, vaikka sitä halutaan piilotella ja se haudataan näkymättömiin. Skeptikko sanoo, että ajatus ja sielu ovat vain värähtelyä materian maailmassa. Kiinnostaisi tietää, millaisesta materiasta ajatus koostuu kun se niin innokkaasti värähtelee. Miunsieluni värähtelee muistoista ja tunteista. Håpeän ihmisiä jotka  arastelevat tunteiden esille tuomista ja muistelemista. He ovat kuin puupökkelöitä, joita mikään ei hievauta. He puhuvat aina omasta mielestään pelkkää asiaa ja kirjoittavat tylsiä arkipäivän kokemuksia muistiin, ikään kuin vain ne olisivat elämisen arvoisia.   

Muistaminen ja tunteet ovat elämän arvoisia, eivät vain tyhjät kirjoitetut sanat. Niitä ovat museot ja kirjavarastot täynnä.  (2020)


torstai 5. marraskuuta 2020

 



M U O T I


                                             Kuva: A.Modigliani Nu Couche.  1917


Joka ei tiedä mihin on matkalla,      

ei päädy mihinkään  (Zafon)


Muoti on laumasielujen uskonto. Joku jossakin päättää miten ensi syksynä pukeudutaan. Montako nappia takissa saa olla, millä korkeudella hameen helma saa lepattaa. 

Miten pitää puhua, että tekisi vakuuttavan vai-kutuksen. Millaisia ovat trendikkäät lainasanat, koska sehän tiedetään, ettei omasta kielestä ole mihinkään. Vielä sata vuotta sitten kieltä kehitettiin sorvaamalla uusia sanoja omakielisestä perus-sanasta.

Siinä puuhassa suomenkieli on lähtemättömän rikas ja taipuisa. Sanan kantaosasta voidaan muotoilla uusia merkityksiä, jotka on helppo heti ymmärtää. Monissa muissa kielissä on pakko hyväksyä käyttöön vieraita lainasanoja, koska omia ei ole tai niiden kehittely on vaikeaa ja keino-tekoista. Otetaan esimerkiksi sana. Siitä voidaan hetkessä kehitellä muotoja jotka jokainen ymmärtää. Sana, sanasto, sanoa, sanoma, sanailla, sekä siihen perustuvat yhdyssanat. Sanasota, sanakirja jne. 

Kielen kehittäjät ovat kuolleet, kaupan ja tekno-kratian apostolit neuvovat meitä käyttämään kansainvälisiä sanoja. Mistähän lienee kotoisin tuokin airbnb (?) hirviö joka on loukkaus vokaa-lipitoiselle suomelle. Luulisi että ”replyttää”- hirviöllekin löytyisi suomesta luontevampi sana kun vain joku viitsisi nähdä vaivaa kielitoimistossa ja suositella. Mutta ei sellaisella pitkällä ja monimuotoisella hirvityksellä joilla lainasanoja pyritään korvaamaan. Miten oisi vaikka sana vastata?

Vierassanojenkin käyttö on muotia. Ihmisiä voi ohjailla monin tavoin. Uskonnon, ideologian ja arkipäiväisen politiikan keinoilla. Valikoima on yhtä kirjava kuin on ohjailun kohteita, ihmisiä. Ohjailussa käytetään monenlaisia keinoja. Tunteita  muistoja, ihmissuhteita, ennakkoluuloja sekä   asenteita. Valikoimaa riittää paljon.

He jotka ovat johdattelun kohteita, eivät itse ymmärrä mihin myllyyn ovat astuneet. He ovat mielestään itsenäisiä ja vapaita tekemään valintoja. He ovat kuin sokeat pimeässä. Valo ei auta, sokeiden on pakko hapuilla. Valon näyttäjiin ihmiset suhtautuvat epäluuloisesti eivätkä usko mitään sellaista mitä eivät näe tai mitä eivät kykene kokemaan. Ideologiat ja poliittiset muotisuun-taukset käyttävät ihmisten ennakkoluuloja hyväkseen. Niin myös uskonnolliset lahkot ja materialismiin sairaalloisella vimmalla uskovat huuhaatieteet. Tarkoitan tällä niitä ”tieteitä” jotka lakaisevat maton alle kaikki ne ilmiöt joita eivät pysty selittämään materialismin pohjalta. Ratkaisu on, että kun niistä ei puhuta, ei niitä ole. 

No, tämä asia on niin ärtymystä herättävä, että eksyin jo itsekin sinne huuhaamaton alle. Muodista piti sanoa painava sana, mutta minkäs teet kun et ymmärrä sen perimmäistä tarkoitusta. Koska olen epäluuloinen, epäilen että joku jossakin yrittää johdatella ihmispoloja haluamaansa suuntaan. Mutta arvelen silti, että kaikille punainen paita ja vihreät alushousut eivät sovi.

(2019)







torstai 29. lokakuuta 2020

 

HARHAISIA ÄÄNIÄ




                                                             lAMPI    (t.y-r 1994


Miete: 

Ajatuksia ei voi sensuroida Ne pitää unohtaa.



Materialistin mielestä ihminen on vain kasa materiaa, jota hallitsevat aineen  lait. Toimintoja säätelevät kemian ja fysiikan säännöt. Mielikuvituskin on aivojen harhaa, molekyylien liikettä.Unet ovat hallusinaatioita, aivojen luomaa epätodellisuutta. 

Totta on vain se minkä voi nähdä omin silmin ja mitä voi kosketella. Mitä voi kuulla. Väärät kuuloaistimukset ovat harhaa. Kun Beethoven sävelsi viidettä sinfoniaansa, kuuliko hän harhaisia ääniä joita järjesteli mielestään ymmärrettävään muotoon. Ihminen loi ääniä ihmiselle, koska tiesi millaisesta lopputuloksesta toinen ihminen pitää. Työ oli käsittämättömän monimutkainen. Miten hän loi kokonaisuuden vaikka oli kuuro? 

Mikä panee muurahaiset toimimaan kaikki samalla tavalla ja rakentamaan yhteistä päämäärää? Mikä on Se järki joka niitä ohjaa ja joka ohjaa kaikkea kehitystä luomakunnassa. Onko se vaisto? Ja mikähän se vaisto pohjimmiltaan on? Eikö ole järjellistä epäillä, että tuo järki on Jumala, joka on kaikkialla yhtä aikaa ja joka elää ja kuuluu kaikessa, jokaisessa ihmisessäkin. ja johon kaikki voivat olla yhteydessä samaan aikaan ja eri asioissa. Joka on valo ja pimeys, johon jokaisella ihmisyksilöllä on henkilökohtainen yhteys, joka kuuntelee jokaista samaan aikaan, joka on täydellinen.

Huuhaata, sanoo skeptikko. Maailmankaikkeus on kolmetoista ja puoli miljardia vuotta vanha. Siinä ajassa ehtii jo syntyä ja kehittyä mitä hyvänsä. Jopa kello, joka alkaa itsestään käydä ja joka mittaa aikaa jota ei edes ole olemassa. On vain kuudes ulottuvuus, jossa  ei ole välimatkoja, ei mennyttä eikä tulevaa. Ne ovat vain ihmisen päässä, joka koostuu aineen pienimistä osasista. Ihmisen aika loppuu kun valot sammutetaan.

Nämä ovat tietysti kerettiläisiä ajatuksia, koska niitä ei ole piispain- eikä puoluekokouksissa käsitelty. Ei ole enemmistön päätöksellä määrätty miten on oikein ajatella ja mikä on väärin. Viimeisten kahden vuosituhannen aikana on tarkoin määritelty miten Jeesus puhui ja mitä tarkoitti. Tulos riippui siitä kuka sattui olemaan paikalla ja ketkä muodostivat enemmistön joskus myöhemmin. 

Epäilen, että ainoa joka ei ollut paikalla vaan katseli kokousta hiljaa sivuslta käsin, oli Hän itse jonka olemusta kokoukisissa pohdittiin.    (2020) 



torstai 22. lokakuuta 2020


    M I N Ä  T Ä S S Ä  

                                               

Vanhuus on säädytön olotila joka on ehkäistävä ajoissa.

(Jeremich de Saint Amar,  Gabriel Marquez)



Minä tässä vaan kirjoittelen kirjoja joista hammaslääkärikään ei saa tolkkua, unissa kun kuljen ja näkökin on huono. Joku vanha tuttu taannoin sanoi, ettei jaksanut lukea kun ei ymmärtänyt. Oli liikaa sivistyssanoja ja muuta sellaista. Minä siihen, että sellaista on nykyään liikkeellä, ymmärryksen puutetta. Ilmiö on levinnyt laa-jalle kuin hiirilavantauti. On tiimejä, jotka yrittävät selvittää mitä minä tarkoitan kun väitän, että se mikä ei ole luonnollista on luonnotonta. Vaikka tiimin jäsenet ovat epäilijöitä, skeptikkoja, he ovat varmoja siitä että moinen mielipide loukkaa toisinajattelijoita. Eli siis niitä jotka ovat jostain syystä lähes epävarmoja. 

Mitä kirjoittamiseen yleensä ja muuten tulee, Muokkaan virkkeet sitä silmällä pitäen että ne mahdollistavat selkeän artikulaation. Lyhyet ja pitkät vokaalit on syytä tarkoin erottaa toisistaan, koska osa lukijoista on lukihäiriöisiä, osa jopa lukutaidottomia. Yritän välttää myös geminaattoja, jotka rumentavat pehmeää suomea ja ovat kuin jauhinkiven palat kaurajauhossa. Varoittava esimerkki on tuo ”ryppäät”, vaikka tarjolla olisi ryväskin taivutettavaksi. (rypäät) Vokaalit ja diftongit ovat puhutun ja kirjoitetun kielen mausteita. Niitä ilman saadaan tuloksena kimara, joka maistuu pelkiltä kerakkeilta eli siis sahajauholta. 

Olen myös ehdottomasti sitä mieltä, että romaani ei tarvitse juonta eikä sen pidä loppua töksähtävästi niin, että omahyväinen lukija luulee jo etukäteen arvanneensa ettei koko loppua edes tarvita. Piste riittää. Sama pätee myös novelleihin, lyhytproosaan ja tiedemies-piirien suosimiin narratiiveihin. Tiedän että vanha kansa puhui lastuista ja pakinoista, jotka nykyään korvataan mieluummin hienostuneemmilla ilmaisuilla kolumni, anekdootti ja idiootti. Viimeksi mainittu lainasana tarkoittaa samaa kuin pohjalaisille tuttu ilmaisu pyly. Kansakoulun viidennellä luokalla minäkin opin tuon sanan merkityksen, kun kaksimetrinen renkipojan alku latoi kylä-tiellä lojunutta hevosen lantaa niskaani ja ilmaisi mielipiteensä pojasta, joka ei suostunut määkimään vaan haastoi miekieltä, jota oli oppinut omenakukkien kaupungissa Laatokan rannalla ja sitten vielä Rovaniemellä. Eikä se koulukiusaaja tiennyt sitäkään, että pylyllä oli puolentuhatta vuotta vanhat sukujuuret myös Pohjanmaalla. 

Niin, ja sitten taas se kirjoittelu. Sanastoa on tarttunut matkaan sieltä täältä. On pänikkää ja jopparia, elttaa ja sontikkaa, pottua ja pernaa, kersaa, sikiötä ja mukulaa. Eipä siis outoa jos joskus vähän jurppii kun radiosta ja telkasta syydetään vain hämäläistä puheenpartta. Miähet ovat tiän päällä ja viihtyvät Pispalassa ja kaiketi myäs Sörkässä. Ja minä tässä vaan kirjoittelen joutavia, sukulaiset pyö-rittävät silmiään ja tuttavat pakenevat kun näkevät minun laahus-tavan vastaan. He pelkäävät että kauppaan heille kirjojani hintaan, jolla saisi kapakasta  jo tuopin olutta. Joku hyväkäs keksii vielä kysäistä paljonko sä tuosta kirjasta sait liksaa? Eikö sille oikiaa kustantajaa löytyny?

No ei, minä sanon. Mikä se oikea muka on? Oikea kustantaja kustantaa vain dekkareita, ajanviete- ja rakkausromaaneja. Olethan huomannut, että minulla on syvällisempi linja. Kirjoittelen vain sitä mitä päähän pälkähtää ja sitäkin vähän epäselvästi. Näin sen merki-tys aukeaa  jopa juovuspäissä, silloin kun sattuu olemaan tavallista herkemmällä  lukutuulella. Mainos- ja muut tuotantokulut jäävät vähäisiksi, ja niin myös myyntituotot. On nöyryyttävää ravata typerien ihmisten perässä kauppaamassa korkeampaa kirjallisuutta kun nämä lukevat vain dekkareita ja ymmärtävät vain puhelinlu-etteloja. Joku sanoi, että kynnys on pysähdyksen paikka. Minä vain kysyn, että missä se kynnys on?  (2020)



torstai 15. lokakuuta 2020

 


ASMODAIOS, VANHA ARTISTIMME





Kuva:  Hymyilevä sulhasmies ( graf. Esko Heikkilä)


Kello raksuttaa jo kuutta. Tapaamisesta lähtien on mahan pohjalla etonut outo tunne. Sitä on vaikea määritellä. On kuin valmistautuisi pitämään esitelmää juhlayleisölle. Tai niin kuin unessa joskus, kun pitäisi tarttua asiaan josta ei saa kunnollista otetta. Mihinkään ei pysty keskittymään , mikään ei kiinnosta hetkeä kauempaa.

Kaikki tämä johtuu tosiasiasta, että logaritmeja ei tarvita kun on ihmisistä kysymys. Tuhkakuppi täyttyy tupakan tumpeista, ilma seisoo raskaana peilistä heijastuvaa ikkunaa vasten. Pitäisi tuulettaa. Kasvotkin erottuvat kalpeana laikkuna, vähän hämmästyneinä kuin kurkistaisivat tulevaisuuteen. Tutut ikääntymisen merkit joille ei mahda mitään.  

Olen tässä pohdiskellut että humanismi ei sovi tämän ajan henkeen. Antiikin sivistysperintö on häviämässä ja pedagogiikka  muuttuu koulutusteknologiaksi. Opetus rinnastetaan tuotantovoimiin ja välineisiin. Anarkiassa jossa meidän pitää elää, on toimettomuus yhtä syyllinen kuin toimeliaisuus. Kysymys on näkökulmasta. Demonien johtava artisti, Asmodaios istuu työhuoneeni nurkassa ja soittaa minulle cembaloa. 

Suljenpa silmät hetkeksi ja keskityn seuraamaan esitystä eideettisenä performanssina.

Siinä se nyt soittelee ja tanssittaa sormiaan cembalon valkeilla hampailla, Sormien lomitse soljuvat Schubertin vihreät nuottikivet, ping pong ping pong.

Häntä heiluu tahdin, jalka polkee pedaalia

Improvisaation kuvioista cembalo kutoo taivaallisen seitin, annettuja lupauksia, Baudelairen kevätöisen unen. 

Vaan mitäpä niistä Pariisin krouveista, sillä janoisia istuu kaikkialla ja haarikat kuohuvat koronaa pelkkää ilkeyttään

Mikä on soittajan soitellessa, kun on virittäjä kadonnut  jäljettömiin?

Kansa polkee, nostaa tekojalkaa, cembalosta ruostehäly kauas kalkkaa. Hei hulinaa, tämä vasta ilon irti, riemun kattoon nostaa. Soitto tässä kapakassa aina kannattaa

Sillä soittajan sormissa on se jokin, vai lieneekö vika päässä? Cembalon ääneltä ei kuule kuiskutuksia joita joku sopottelee pöydän alta 

Herra soittaja vain päätään vatkaa, tummaa pitkää tukkaa nakkaa Hymy kulmahampaat paljastaa, takin helmat maata laahaa

2020.   


keskiviikko 30. syyskuuta 2020



LIEHAKOT 

                                                                                                       

On olemassa oleva ja ei oleva  (Sartre)

                                                                                                  (Kuva: T.Yli-Rajala)


Ulkomaisia filmejä katsellessa tulevat väkisin eteen kulttuurista johtuvat erot. En voi väittää, että kaikki suomalaiset olisivat samanlaisia, mutta ainakin minua muutamat tavat ja asenteet ärsyttävät. Vieroksun yletöntä ystävällisyyttä aina kun huomaan sen teeskentelyksi. Sanotaan keveästi yhtä ja ajatellaan aivan muuta. Toivotetaan tervetulleeksi kylään ja sitten kun sinne mennään, isäntäperhe hämmästyy sanattomaksi. Mikä teidät tollot tänne nyt toi? Mutta makea hymy naamalla, tietysti.

Ärsyttävää on myös ihmisten luokittelu ylä-, keski- ja alaluokkiin. Tasa-arvosta kyllä puhutaan, mutta käytännössä joko aliarvioidaan tai liehitellään. Kaiken taustalla on varallisuus. Joilla on varaa, heillä on tasokkaita asuntoja, he kouluttavat lapsensa kalliissa oppilai-toksissa. Heidän yhteiskunnallinen asemansa heijastuu ajoneuvojen kalleudessa, osakkeissa, liikeyritysten ja yhteiskunnan johtoteh-tävissä, vaatteissakin. Typerintä on valta ja asema, jotka perus-tuvat perityille arvonimille, joista ammoin sitten voitiin käydä jopa kauppaa ja jotka eivät edellyttäneet sankaritekoja tai muuta yhtei-sölle arvokasta työtä. Jalosäätyisen ei  tarvinnut työtä tehdä, se oli hänelle jopa häpeäksi. Hän voi ostaa pojalleen upseerin viran tämän ollessa vielä lapsi. Ostetut komentovallat näkyivät sitten armeijan tappioina. 

Liehittelyn ajat Suomessa ovat jääneet historiaan. Tasavalta on siloitellut säröjä, samoin työväenliike, kansallinen herääminen ja koulutustason nousu. Opeteltiin ymmärtämään, että opetusta oli saatava niidenkin jotka eivät siitä pystyneet isoja korvauksia maksamaan. Uskoisin, että useimpia meistä tympii sellainen, että riitatilanteissa vedotaan isokenkäisiin ja vaikutusvaltaisiin tuttaviin. Meitä on vaikea saada nöyristelemään pienillä tai suuremmilla kumarteluilta. Herkästi huomataan, jos oikeuden päätöksiin vaikuttaa syytetyn syntyperä tai asema yhteiskunnassa. Sitä kansa ei ainakaan täällä pohjoisessa hyväksy.  

Kun uutisia seuraa, tuntuu kuin oikeudenmukaisuuden vaatimus ja moraali olisivat alkaneet  kansainvälistymisen myötä rappeutua. Kähmintää ja oman edun tavoittelua paljastuu yhä useammin politiikassa ja hallinnossa. Liike-elämässä sitä lienee aina ollut. Vähitellen totutaan korruptioon ja aletaan pitää sitä luonnollisena ja tarpeellisena että asiat sujuisivat. 

Olisiko  syytä antaa periksi ja mennä muiden mukaan, vai pitää vanhoista periaatteista ja jääräpäisyydestä parempaa huolta? Lähettää liehittelijät ja heidän korruptoituneet palvonnan kohteensa takaisin sinne mistä ovat tulleet. (2020)

Tuo Sartren sanoma muistui mieleen kun tässä taannoin heräsin eräänä aamuna ja huomasin olevani syöpäläinen. Kafka on jopa kirjoittanut minusta varoittavan novellin. Muodonmuutos. 

On olemassa oleva ja ei oleva, arveli Sartre. Mutta kumpihan minä nyt olen?


tiistai 22. syyskuuta 2020

 


EPPUR SI MUOVE

Sittenkin kyllä pyörii    

                                                

                                                Kuva: Y ö    (T.Y-R. 2003)


Italialainen Galileo Galilei äkkäsi tosiasian, että maa kiertää aurinkoa eikä päinvastoin. Kirkolliskokouksessa tehtiin kuitenkin aikakausi huomioon ottaen hämmentävän demokraattinen ratkaisu. Enemmistö päätöksellä todettiin, että tämä mies, Galileo,  on perin juurin syntinen koska väittää jotain muuta sellaisesta mistä piispat ovat jo päättäneet. Galileo kutsuttiin oikeuteen, jossa hänet painostettiin tunnustamaan, että oli ihan väärässä. Täytyyhän enemmistöä uskoa kun se on asian lyönyt lukkoon.

Nykypäivinä tiedetään, että vähemmistökin saadaan näyttämää enemmistöltä jos välineet kuulustelussa ovat oikeat. Ruuvipuristin, myrkky, henkinen painostus. Julkaisukielto.Keinoja on paljon ja kaikki ne ovat tehokkaita. Ja niitä oli silloinkin, 1600 luvulla. 

Galileo oli viisas mies. Hän ajatteli, että olkoot kirkon asiantuntijat mitä mieltä tahansa, se ei muuta maailman kulkusuuntaa eikä aurinkokunnan keskipistettä. Hän teki opportunistisen myönny-tyksen. Hyvä on, olin väärässä, hän sanoi. Mutta sanoi myös, että eppur si muove. Se pyörii sitten-kin. Kokous taisi päättyä yleiseen tyytyväisyyteen, vaikka totuus oli salaa voittanut piispat ja muut aikansa politrukit. 

Mielipiteen ja sanan vartijoita on tänäänkin kes-keisillä paikoilla ohjaamassa ihmisiä ajattelemaan oikein tai mieluummin jättämään ajattelematta. Heidän tukenaan on jopa puolueita, joissa on päätetty miten ajatellaan ja miten saa äänestää. Aivan siitä tulee mieleen totalitäärinen hallinto. Sellaisessakin turvaudutaan nimettömiin ilmiantoihin, joita ei tarvitse edes tutkia. Usein on pakko todeta Galileon tapaan.: eppur si muove. Muuten käy huonosti.

(2020)

Sain varoituksen blogista Arvopohja. Kun katselin aiempia bloge-jani, pääsin käsitykseen että varoitus kattaa kaiken mitä olen kir-joitellut. Joku anonyymi henkilö tai porukka on päättänyt ohjata minut oikeaan suuntaan eli siihen miten he kirjoituksia tulkitsevat. Tästä ei ole pitkä matka siihen Orwellin ennustamaan maailmaan, jossa kaikki siat ovat tasa-arvoisia, mutta johtava sika on tasa-arvoisin. Siinä meillä on ajatuksen ja mielipiteen vapautta kerrakseen. Valittaja haluaa olla anonyymi, mutta katsoo oikeu-dekseen pilata minun maineeni levittämällä omaa käsitystään siitä mitä saa sanoa ja kirjoittaa. Otsalappu on liimattu lähtemättömästi Hoo moilasen otsalle, eikä valitusosoitetta ole. 





 




sunnuntai 13. syyskuuta 2020


                                              


Kuva: Parinvaihto  (T.Y-R.)


MENUETTI


Seurue asettui ympyränmuotoiseen kehään ja tanssijat lähtivät liikkeelle kesken säkeen pariaan seuraten. Samalla he muunsivat tanssimistaan niin. että toistot olivat  kahden peräkkäisen miehen päätettävissä. Tanssi alkoi ja loppui yhtä moneen toistoon ja sitten vielä kumarreltiin.

Katsoin tanssijoita ja ihmettelin millä ilveellä he erottivat sukupuolet toisistaan kun he kaikin olivat pukeutuneet naisiksi. Röyhelöisiä pitsikauluksia ja hihansuita, peruukkeja ja pumadaa joka haisi salin perälle asti. Melkein sain allergiakohtauksen. Aluksi tanssiparit kumarsivat eteenpäin ja sitten vielä parilleen, ja varmuuden vuoksi vielä taakseenkin päin, ja näin tehtiin myös lopussa. Merkittäviä olivat myös toistot ja esittelyt. Sitten olin kuulevinani nimityksen peilikuva, mitä lienee sekin, ja sen jälkeen z-kuvio. 
Tätä seurasi oikean käden ojentaminen ja sen jälkeen vasemman käden ojentaminen ja jälleen tuo outo peilikuva sekä z-kuvio. Lopuksi seurasi vielä molempien käsien ojentaminen ja lopetus. Koko tätä touhua komenteli ääni, joka esittäytyi mister Tomlins-soniksi, vaikka tiesin että kyseinen herra on ollut vainaa jo parisen sataa vuotta. Aloin vahvasti epäillä, että kysymys oli politiikasta.  

Tarkkailin tanssitoimintaa hyväsen aikaa ja täytyy sanoa, että menuetti oli minun mielestäni vaikea ja epäselvä kokonaisuus. Siihen liittyi jalkojen auki kiertoa, jokin ihmeen ”plie” ja viisi perusasentoa. Alkukierto näytti tapahtuvan lonkkanivelistä, jolloin molemmat jalat kääntyivät viiden viidettä asteessa viistoon siten, että jalkojen kulma oli yhteensä 90 astetta. Tarkkana oli oltava, ettei sotkeudu tanssiparinsa tai jonkun muun jalkoihin. Ajatus kauhistutti minua, joka olen luonteeltani vähän ujohko mies.

Tässä vaiheessa ajattelinkin, että olisi kai parasta pysytellä lambadan parissa. Sitten se vainaa, tanssinjohtaja sanoi plese tai plie. En ole varma kuulinko termin oikein, mutta nähtävästi se tarkoitti polvien koukistamista asteikkoa edeltävän tahdin viimeisellä iskulla. Plien jälkeen polvet suoristuivat (rele-ve) ja sitten olivat vuorossa notaatiot. Kantapäät siis yhdessä vierekkäin ja kantapäät askeleen päässä vierekkäin, toisen jalan jalkaterän puolivälissä. Tässä tärkeäs-sä vaiheessa ei pidä luuleman, että kysymys on taloustieteen käsit-
teistä. Tanssinjohtaja kuului nimittävän tätä T-asennoksi, mikä mielestäni vihjaisi poliittisiin käytäntöihin.  

Minua alkoi tuskastuttaa. Olen aina ollut kömpelö ja hidas oppimaan askelkuvioita. Sotilassoittokunnan tango on helpoin tapa omaksua tanssikulttuuria, jonka tekee erityisen vaikeaksi naisten mahdollinen läsnäolo. 

Ulkoa kuuluvat häiritsevät äänet saivat muutamat osallistujat kur-koilemaan kaulaansa uteliaasti. Minun tanssiparini Irina oli istah-tanut jonkun jykevät äijän syliin ja haukotteli näkyvästi. Mietin miksi naiset ovat kiinnostuneita hevosen kokoisista miehistä joilla on aasin naama ja äänikin. Tuo naisten kiinnostus jykeviin äijiin on tutkimusten mukaan peräisin jo kivikautta edeltäneeltä ajalta, jolloin nuijien merkitys kävi ihmiskunnalle selväksi. 

Menuettiin käytiin nyt taas eteen, taakse ja sivulle kääntyen, taakse astuttiin taas sivulle kääntyen. Osanottajat näyttivät hyvin keskit-tyneiltä ja näin, kuinka joku aliupseeri kopeloi Irinan hameen röyhelöitä. Kääntyen taakse astuttiin ensin neljänteen ja sitten sivulle toiseen asentoon ja sen jälkeen taas sivulle ristiin joko komanteen tai viidenteen asentoon. Näytti siltä, että hypyt voi tanssia pitäen päkiät koko ajan lattiassa kiinni tai hypäten kokonaan ilmaan. Relevessä voi joko ojentaa vain polvet ja pitää jalat lattiassa kiinni, tahi nousta päkiälle asti. Jalkojen liikkeisiin liittyivät myös käsiliikkeet. 

Syrjähyppyjen kanssa tulee olla varovainen, koska niissä voi huomaamattaan astua väärille varpaille. Jos jossain vaiheessa vielä kumarrellaan, niin uskoisin, että juuri näiden syrjähyppyjen jälkeen, eli kysymys syvimmiltään on kuin onkin siis politiikasta.

Mielettömyys on ihmisen elämän väistämätön olotila sanoi Camus, ajattelin ja panin tupakaksi.   
(2020) 

Menuetista kiinnostuneet löytävät seikkaperäisiä ohjeita amerikkalaisesta tietosanakirjasta Google.
Mitä tupakointiin tulee, jätin tuon miellyttävät ajanvietteen heinäkuussa 2018. Sekoilin siksi, että
menuetin jälkeen tuntui kuin minulla olisi ollut lepakoita tapulissa. Vähemmästäkin juolahtaa tu-
pakka mieleen. Menuetti on sirpale käsikirjoituksesta, jonka nimi on Dystopia. 
 

torstai 10. syyskuuta 2020

 


       

       A R V O P O H J A

             




      Kuva: Irina  1989    (T.Yli-Rajala)       

                        

  Kulttuuri jossa elämme antaa meille arvopohjan. Se voi olla satoja, ehkä tuhansiakin vuosia vanha. Euroopassa sen juuret ovat antiikin Kreikassa ja Roomassa, viimeisten 2000:n vuoden aikana sen pohjana on ollut kristinusko. Jos jokin muu ideologia pyrkii tuon kulttuurin vaikutuspiiriin, syntyy vastareaktio joka hylkii vierasta ja outoa. Vieraassa kulttuurissa voidaan hyväksyä se, mitä kristillisessä maailmassa pidetään sairaana ja jopa rikollisena. Kunniamurhat, sukupolvien ajan haudottu viha ja koston kierre, säälin ja empatian puute. Tieto siitä että käsitys omasta tunnosta on täysin erilainen kuin kristillisessä maailmassa.  

Ihminen voi esiintyä näennäisesti liberaalina, mutta syvemmällä mielensä pohjassa uutta ja vierasta on vaikea hyväksyä. Hän voi kulkea lauman mukana kuin hiiri Hamelnin pillipiiparin perässä, mutta hänen arvopohjansa järkkyy. Syntyy ristiriita, jonka jännitteet nousevat kuplina esiin käyttäytymisessä ja jopa unissa. Voimakas indoktrinaatio pakottaa omaksumaan vieraat käytöstavat, jotka sotivat syvempänä olevaa arvopohjaa vastaan. Esimerkiksi asenne seksuaalisiin poikkeavuuksiin voi olla punainen vaate joka ärsyttää sekä kohdetta että häntä joka kieltäytyy hyväksymästä väitettä, että epänormaali on normaalia. Kysymys on yksinkertainen. Onko luonto kehittänyt seksuaalisen vietin siksi, että laji lisääntyy ja kehittyy terveesti. Vai onko seksuaalisen vietin tarkoitus palvella vain ihmisen mielihyvän tarpeita, täysin itsekkäästi ja muista piittaamatta. Palvella ihmismielen riettaimpia mielikuvia, jotka olemisen kannalta ovat tyhjiä ja hyödyttömiä.

Unia vierastetaan, niitä peitellään eikä niistä haluta puhua koska ne nostavat usein pintaan ja esille asioita, jotka tietoisuus pyrkii peittelemään muistamattomuuden huppuun. Unen logiikka ei suostu asettumaan ihmismielen sitä varten kyhäämiin länkiin, se hyppii ja poukkoilee ajan sykleissä ja irvistelee hapannaamoille, jotka haluavat että kaikki on totta mikä näkyy ja tuntuu. Tarina joka rakentuu alusta loppuun asti unesta ja painajaisista, on vaikea luettavaksi. On helpompaa uskotella itselleen, että tapahtumat sujuvat odotetulla tavalla ja tarinan loppukin on ymmärrettävissä. Varsinkin on tärkeää, että tarinalla on loppu. Loputtomuus tuntuu yhtä ahdistavalta kuin tieto, että elämä jatkuu ikuisuudesta ikuisuuteen ja että se on jatkuvaa ja loputonta ylistyshymniä.

Elämä on elämää myös kuolemassa, ja siihen kuuluu tietoisuus olemassaolosta. Missään vaiheessa se ei tunnista ylistyshymnejä, jos ei loppuakaan. Se vain on se mikä on olemassa ja jonka nimeä ei saa turhaan lausua. (2020)





torstai 3. syyskuuta 2020



 CECILIAN KANSSA





Kuva:  Sini   1998 T.Yli-Rajala


Vuosia sitten olin matkalla johonkin tilaisuuteen. Mukana oli kulttuuri-ihminenjoka oli varautunut pitämään puheen. Elettiin c-kasettien aikaa, ja minulla oli omaan tarpeeseen autossa aina musiikkia. Eihän äänentoisto kovin tasokasta voinut olla, lisäksi vielä auton äänetkin häiritsivät. Kyllä sieltä silti Chopinit ja Mozartit kuuluivat siedetävästi.

 Tapaan tottuneena tuikkasin kasetin pyörimään. Osui olemaan Händelin largo. Kanssamatkustaja tuli rauhattomaksi ja hetken höristeltyään sanoi, paa jotain muuta. Mä en jaksa tommosta.

Nolottihan minua. Nainen tietysti luuli että minä halusin kukkoilla musiikki maullani. Tilanne raukesi siihen, että suljin vekottimen, kun ei ollut rockia eikä räppiä. Juhla ,jossa hän piti kulttuuripitoisen puheensa korjasi erehdyksen. Oli haitari-musiikkia ja nuorisobändi esitti niin korkeatasoista musaa, että se ylitti minun ymmärrykseni. Puheessaan hän vaati kuntaa rakentamaan nuorisolle bänditilaa, jossa se voi harrastaa musisointia ja harrastaa vaikka mitä. Että niinku tuota, olivat puheen päätössanat.

Luin jostain, että opettajiksi valmistujien gallupissa konserttimusiikilla oli parin prosentin kannatus. Tämä sopii kuvaan, kun tiedän että monet nuoret ja keski-ikäisetkin opettajat osallistuvat festivaaleihin, joissa sähkökitara näyttelee pääosaa ja musiikin on säveltänyt joku Asmodaioksen räp-artisti. Nuorison musiikkimakua on kehitetty tehokkaasti angloamerikkalaiseen suuntaan ja mollisävellaji pilkattu maanrakoon. Samalla myös perisuomalainen mielenlaatu, melankolia.  

Nykyisin saan paluumatkat tehdä yksin. Nuorempi seura jää harrastamaan ja pitämään hauskaa. Nousen vähän happamena autoon, koska olen saanut nykyisestä kulttuurista tarpeekseni   Sivistymättömästi näytän sen myös naamataulullani.    Panen cd-nauhurin pyörimään ja keskityn kuuntelemaan taivaallisen kaunista kiekumista, barokkia ja Cecilia Bartolin koloratuuria.

AikaCecilian kanssa lentää siivillä, eikä tarvitse kärsiä sitä vihoviimeistä räppiä. (2020)

 


torstai 27. elokuuta 2020



 ROOMAN POIKIA

                         

Syyspuut 2000 (T.Yli-rajala)


Minä olen kerrassaan hajamielinen isoisä, jota meillä sanotaan pohjalaisittain paapaksi pitkällä vokaalilla. En voi sietää pappailua enkä papottelua. Ukki -nimityksen veivät mennessään ne sukulaiset, jotka ripoteltiin sinne tänne viisaampien ja sivistyneempien suomalaisten joukkoon.

Vilkaisin ohimennen mitä yksi minun jälkikasvustani luki kirjasta. Eihän se kirja ollutkaan, vaan jokin tabletti, josta hän seurasi kiivasta palikoiden välistä taistelua. Siinä  ammuttiin ku Palakkanilla ja räjäyteltiin palikkataloja. Mikset sinä kirjoja lue tai katsele, minä kysyin. – Ne ovat tylsiä, en mä jaksa semmosia.  

Tiesin että hänen makunsa mukaiset elokuvatkin olivat samanlaista tuhoa ja tappele linjaa. Muistelin hetken omia suosikkejani. Inkkarifilmit, joissa punanahkat olivat ilkeitä ja rumia roistoja. Valkoiset miehet olivat tiedustelijoita ja sankareita. Entä kirjat? Parhaat olivat historiallisia tarinoita juutteja ja ryssiä vastaan taistelevista suomalaisista sisseistä. Mitä ne juutitkin olivat, jäi epäselväksi. Kaikissa vanhoissa poikien seikkailukirjaston kirjoissa oli voimakas kansallisen itsetunnon vire, joka huomaamatta tarttui nuoriin lukijoihin. Ilmiö oli yksi osa valtavirtauksesta, joka hallitsi koko Eurooppaa viime vuosisadan alkupuolella. Nationalismia, joka tietysti näin liittovaltioita ihannoivalla historian jaksolla on kirosana. 

Historia kiehtoi. Rooman poikia niminen kirja teki suuren vaikutuksen. Se kertoi vainotuista alkukristityistä ja opetti ymmärtämään jotakin historiasta. Vaikka melkein kaikki nuo nuorille tarkoitetut kirjat sisälsivät tietynlaista tarkoitushakuista tajunnanvirtaa, ne silti kiinnostivat ja opettivat yhteistä kulttuuriperintöä. Pinnallisesti katsoen se oli kansallista, syvimmiltään hyvin eurooppalaista. Historiaa sekä hyvässä että pahassa, eikä se ollut dystopiaa niin kuin se monien mielestä on nykyisin.

Mutta nationalismi. Mitä pitäisi tehdä isännättömäksi jääneelle rakkaudelle?

(Garcia Marquez




torstai 20. elokuuta 2020

 


TUNNELMOINTIA




Katse on lehdellä, yö ympärillämme liikehtii. Ezra Pound (kuva:T.Yli-Rajala)



TUNNELMA on vain ihmisen mielessä. Se miten ihminen asen-noituu ja miten haluaa tuntea, on ympäristön tuote. Kulttuuritausta vaikuttaa, ja  se  on eri puolilla  eri aikakausina erilainen. Ihmiset muuttuvat ajassa, media, lehdet, radio, televisio  luovat ns. yleisen mielipiteen nykypäivinä. Se tapahtuu hitaasti ihmisten mieltä ja ajatuksia muokkaamalla se käyttää aseenaan tajunnanvirtaa. Jatkuva samansuuntainen propaganda tekee tehtävänsä.Neuvostoliitosta tehtiin maailman demokraattisin ja rauhaarakastavin valtio. Näin on tehty myös Yhdysvalloista. Se joka hallitsee mediaa, hallitsee ihmisten mielipiteitä. Piiparin perässä ei pillin mallia kysellä, kunhan siitä vain ääntä lähtee. 

Realismi on valtavirtaus. Se yltää lonkeronsa kaikkialle kirjalli-suuteen. Jos kysytään miksi näin on, meille vastataan että koska se kertoo totuuden. Minulla on asiasta kerettiläinen mielipide.Totuudella on monet kasvot eikä siitä koskaan tiedä mihin se näkee silmillään. Eichendorffin Tyhjäntoimittajan elämästä tai Galsworthyn Omenapuu sisältävät totuuden siinä missä joku kuiva, seikkaperäinen kertomus tosielämästä. Näkökulma vain on toinen, se kulma on lukijan mielessä. Kirjallisuudessakin pätee historian-tutkimuksen periaate, että nykypäivän tietoa ja käsityksiä ei saa projisoida menneeseen aikaan. Eikä liioin fiktiiviseen romaa-niinkaan, koska se aina pyrkii olemaan taiteellinen näkemys ihmisistä ja siitä, miten asiat ovat kehittyneet. Se on kirjailijan oma näkemys, jonka hän on muodostanut elämänkokemusten perusteella. 

Sana tuntea on selkeä ja sillä on täsmällinen merkitys. Silti se näyttää olevan nykyään  jonkinlaisessa pannassa, sitä vältetään ja se korvataan käyttämällä sanaa vaikuttaa tai vieläpä kammottavaa lainaa fiilis. En tiedä mitä kielteistä tunteiluun liittyy, mutta näyttää siltä että romaaninkin kerronnan täytyy olla kuivan luterilaisen saanan kaltainen. Enemmän kuin tunteita ja tunnelmia siihen sisältyy laki, jonka rikkomisesta rangaistaan. Kirjallisuudessa on omaksuttu pax romana, läntinen asialinja joka perustuu ns. tosiasioihin ja asiallisuuteen. Lakiin ja oikeuteen. Itäistä perua oleva mystiikka, Euroopan kulttuurin kreikkalainen puoli koetaan epäluotettavaksi. Vähäinenkin vivahdus kerronnassa, joka viittaa järjenvastaiseen logiikkaan, nimetään maagiseksi realismiksi. Tunteisiin vaikuttami-

sella on keskeinen osa kaunokirjallisen merkityksen välittämisessä,

se on tutkimuksissa todettu.

Nuorena minä luin Galsworthyn pienoisromaanin Omenapuu. Sen uusromanttinen tunnelma viehätti niin, että olen lukenut sen myö-hemmin uudelleen kolme, neljä kertaa. Kirjastossa virkailija ei ollut koskaan kuullut kirjan eikä sen tekijänkään nimeä.Mutta tunsi kyllä kaikki dekkarit ja urheilijoiden elämäkerrat. Galsworthy oli Nobel palkittu mies, joka ei kunnon dekkaria osaisi kirjoittaa. Tulee mieleen kysymys, kuka valitsee aineiston kirjastoissa? Se on huutokauppa, jossa kirjat valitaan mainonnan ja suurten lainauslukujen perusteella. Jossa enemmistö päättää mikä on hyvä ja päätyy  kirjoihin, jotka menevät kaupaksi ilman tukeakin.   

Kumpi siis on romaanin hauki ja kumpi on kala. Kirjailija kuitenkin on usein se varsinainen petokala joka ui ja syö, ja jota limaiset selkärangattomat pelkäävät. (2020)


torstai 13. elokuuta 2020







P E I L I N   L Ä P I




Toiseen aikaan. (T.Yli-Rajala 1994) 


Nuorempana halusin oppia tietämään mitä suuret ajattelijat ovat sanoneet ja millaisia neuvoja antaneet. Mutta aina kun avasin viisaan kirjan, minua alkoi  nukuttaa. Arvostelijat olivat kirjaa lukeneet ja päätyneet eri tuloksiin. He kritisoivat ja pilkkasivat kirjan tekijää ja puhuivat hänestä monenlaista pahaa. Harvoin kykenin lukemaan muutamaa sivua enempää, koska tuntui ettei minun näkemyksiäni hyväksytä. Niinpä minä tuskastuneena toivoin, että oppisin nukahtamaaan aina arvostelijan syytäessä pilkkaansa, sillä halusin   muodostaa vapaasti oman mielipiteeni. Olenkin oppinut nukkumaan niin hyvin, että arvostelijat ovat minut itsenikin tyystin unohtaneet. He eivät huomaa mitä minä kirjoittelen ajan kuluksi, ja jos huomaavat, niin eivät välitä kiinnittää siihen huomiota. Sekin vaiva heillä vielä, että muiden uniin on vaikea puuttua, kun omatkin ovat sekavia.

Minulla on kahdenlaisia lukijoita. Suuri enemmistö heistä on mieltynyt rutikuivaan arkiproosaan, jossa kirja aloitetaan niin kuin on tapana ja lopetetaan yleisesti hyväksyttyä kaavaa ja tapaa noudat-taen. Alun ja lopun välissä kirja käsittelee ja kuvaa arkielämää, jossa ei oikeastaan mitään mainittavaa tapahdu, tai jos tapahtuu niin se on elämänkatsomuksen vika. Tyhjä kirja kerää  kiitosta helposta ja selkeästä kielestä, jota kirjailija rohkenee kehittää fingelskalla tai murresanoilla, jotka ovat nuorelle ikäpolvelle niin vieraita että ovat uusia.

Eräs oppinut varhaisen keski-iän saavuttanut nainen sanoi, että hän ei millään ymmärrä mitä minä tarkoitan kun väitän että tarinassa kuvattu ihminen kulkee peilin läpi. Sitä ei voi hyväksyä, koska se on mahdotonta. Sen sijaan hän ymmärtää rakkautta joka on pintapuolista rapsutusta eikä hän siihen ymmärrykseen tarvitse jonkun paavalin korinttolaiskirjeen tai Johannes Cassianoksen neuvoja.
Ne harvat lukijani jotka väittävät pitäneensä lukemastaan, ovat ikäihmisiä.

Kun me joskus tapaamme heidän kanssaan, on puheen aiheena maailmantilanne. Me kuulumme kokonaan toiseen aikaan eikä meitä enää ole. Meitä ei kiinnosta pätkän vertaa mitä joku nuori kirjallinen kyky puuhaa ulkomaanmatkoillaan, mitä puhuu englanniksi rahvaalle, millaisia monikulttuurisia seksikokemuksia hänellä on kaukoidästä. Rahan ja vallan himo ovat takertuneet heihin. Se on paha jonka valtaan ei ole pakko sortua ja josta on mahdollisuus irtautua jos vain haluaa.
Korruptiota ei tarvitse hyväksyä eikä palkintoja kannata kaivata. Ne ovat kahleita joihin ei pidä itseään lukita. Luigi Pirandelloa mukaillen väitän, että maine on säkki, joka ei tyhjänä pysy pystyssä.

(2019)





torstai 6. elokuuta 2020



VAIN  VEIVAAMALLA  




Kuva: Mironov kääri kellon täkkiin 
(Daniil Harmsia muistellen T.Yli-Rajala)








Niin kuin kaikki hyvin tietävät, on ääni vihellyspillin tuote. Ilman pilliä  ei olisi ääntäkään. Näitä minä mietin samalla kun maleksin oven ohi ja asetuin lopulta puiston penkille odottamaan. En kylläkään oikein tiennyt mitä odotin,  mutta näin oli olo jotenkin varmempi. Sillä niinhän on, että on vaikea pää-tyä perille, ellei tiedä mihin on matkalla. Ja että vain veivaamalla saa posetiivarin apinalta kommentin. 

Olin lähtiessä lukenut jostakin kirjailijaliiton sivulta kirjoituksen, jossa neuvotaan miten kirjoitetaan
hyvä blogi. Teksti masensi minua, sillä huomasin olleeni ihan väärillä raiteilla jo yli kolme vuotta. Hyvässä blogissa voi olla vähintään 300 sanaa, mutta jopa viisi sataa, kaksituhattakin. Minä poloinen olen pyrkinyt lyhyeen tekstiin, koska olen joskus tutustunut face bookin sekä tekstiviestien ja sähkö-postin  rikkaaseen tyylivalikoimaan. Minusta onkin tullut epäluuloinen ja joskus aprikoin että mistä lukutaidottomuus johtuu. Eikö ihmisillä ole enää aikaa keskittyä muuhun kuin tavaran ja rahan perässä juoksemiseen? Tai oman selfien lähettämiseen nähtäväksi kaikille kiinnostuneille. Pelkäävätkö ihmiset, että lukeminen pakottaa ajattelemaan niin, että vaivalla rakennettu materialistinen maailmankuva luhis-tuu ja sen tilalle tulee tunne, että joku on sammuttanut valot. Sama tunne, jonka skeptikko kokee kuolemassaan.  

En siis tähtää pitkiin selontekoihin blogeissani, jotka ovat yleensä hetken tuotoksia. Historian tut-
kimuksen metodioppi ei minun mielestäni sovi kaunokirjalliseen ilmaisuun. Vieroksun ajatusta, että aiheesta kirjoittaminen vaatii lähdekritiikkiä ja muuta saivartelua, koska kaunokirjallinen teksti pyrkii olemaan taidetta ja tieteestä se on valominuuttien etäisyydellä. Muistuipa nyt mieleen sekin vuosien takainen varoitus, että kaunokirjallista tekstiä on turha blogiin kirjoittaa, koska niitä ei kukaan lue.

Mutta minkäs nyt teet, kun minua eivät kiinnosta sisustusaiheet eivätkä muoti-ilmiöt. Minä haluan piehtaroida vain kirjojen maailmassa, ja sielläkin olen nirso. Lehtien toimitukset eivät enää vaivaudu ottamaan vastaan kirjallista kritiikkiä, vaan esittelevät aukeaman laajuisia kirjoituksia kuvineen nuorista maailmanmatkaajista, jotka etsivät elämänkokemusta jostain muualta kuin Suomesta. Stereotyyppiset  asenteet istuvat tiukasti ihmismielissä. Pariisi on kaunis oli kuinka roskainen tahansa, Shakespeare on primus Inter pares, koska kirjoittaa englanniksi. 

Blogin kirjoittajan pitää pyrkiä persoonalliseen ilmaisuun ja aiheiden pitää olla kiinnostavia. Mistä sen persoonan saa jos pyrkii aina kirjoittamaan samaa puisevaa proosaa, jota realismiksi nimetään. Mistä löytyy kaikkia kiinnostava aihe ihmisille, jotka ovat erilaisia? Kuvituskin voi lisätä blogin kiinnos-tavuutta, siksi minä olen alkanut käyttää omia taulujani blogikuvina. Niiden laadusta en tiedä, mutta ainakin ne ovat aitoja ja omia. Maalailen niitä joutilaisuudessa huvikseni. Monet niistä ovat matka-puhelimen kameralla taltioituja. Jotkut taulun nähdessään kysyvät viattomasti, ootko sää ite ton piirtäny? Jos minä kirjoitan aiheesta, joka menee yli lukijan ymmärryksen, he sanovat: et sää tota oo ite kirjottanu, oot kopsinu sen jotaki. Että niin on vahva luottamus minun kykyihini.

Olipa sen ymmärryksen laita miten tahansa, niin minulla on marginaalinen, vakaa sivun selaaja- ja lukijakunta. Se näyttäisi olevan jossakin 120-150:n tietämissä, ja joka viikko. Saavutus on hyvä, kun ottaa huomioon että minulla on taipumus ihailla sellaisia kirjailijoita kuin Kafka ja Daniil Harms. En heitä matki, mutta joskus se voi kuultaa vähän läpi Kirjoitan usein vaikeaselkoista tarinaa ihan piruut-tani, koska minulla on kieroon kasvanut karjalaispohjalainen huumorintaju. Rasitan lukijoita viikon välein, siis liian tiuhaan. Vaikka ikää on kertynyt jo varhaiseen keski-ikään asti (82), niin tekstiä tulee melko vaivattomasti, kun vain sopiva aihe osuu mieleen. Niitähän aina riittää. Jopa puiston penkillä, vaikka olen kaikkeen tässä joutavassa elämässä syytön.  
 (2020)











































torstai 30. heinäkuuta 2020


N E U V O T 0 N


Kun hiljaisuus alkaa painostaa
on puhuttava, muuten se lakkaa
(Gösta Ågren, Tääl 1988)


Kuva:
Impressio (T. Yli-Rajala 2020)



Blogissaan Jukka Tervo kertoo, että tapasin Gösta Ågrenin kerran ja en tavannut. (Mestari on poissa, Jukka Tervo 27.6.-20) Helsingin Suomalaisessa kirjakaupassa, kauan sitten oli jokin kirjallinen tilaisuus vuonna 1988, sen jälkeen kun Ågren oli saanut Finlandiansa.. Tervo nojasi yläparvella kaiteeseen ja katseli parveilevaa yleisöä. Hän kertoo pohtineensa, oliko Ågren siellä jossakin yleisön joukossa. Yhtäkkiä hän  tajusi seisovansa Göstan vieressä, kylki kyljessä, kyynärpäät melkein yhdessä kuin vanhat kalakaverit auringonlaskua ihailemassa.

Tervo kertoo liikuttuneensa kunnioituksesta niin, ettei sanonut mitään. Annoin sen hetken olla siinä ikuisuuden.

 Kun minä kuulin uutisen Gösta Ågrenin kuolemasta, leikkasin kuolinilmoituksen lehdestä ja lisäsin kokoelmaani. Siinä oli jo ennestään joukko edesmenneitä taiteilijoita, kirjailijoita ja runoilijoitakin. Kaikki olen tavannut jossakin elämän vaiheessa. Mieleen palasivat muistot WSOY:n kesäkokouksesta 1989, jossa olin kutsuttuna mukana rantamaisemissa, en muista enää paikan nimeä. Muiden muassa huomasin yksinäisen miehen, joka tuntui kaihtavan muiden seuraa. Pidin häntä silmällä, ja näin että hänellä oli oma majoituspaikkansa jossakin syrjempänä. Huomasin että hänestä kuiskuteltiin. Mutta niin tollo maalainen olin, että en tunnistanut miestä Finlandian voittajaksi.

Minä olen luonteeltani syrjään vetäytyvä ja hakeudun usein omaan suurenmoiseen rauhaani. Valitsin hälisevästä pihaporukakasta etäämpänä olevan kiven, tai kantoko se oli ja maleksin sinne istumaan. Siihen tuli jostakin myös tuo erikoinen mies, ja istuimme siinä mitään ihmeempiä puhumatta rinnan. Sitten näin kuinka jostakin rakennuksen suunnalta laukkasi pari äijää kameroineen meitä kohti. He syöksyivät aivan nenän eteen ja räpsivät kuvia. Epäluulo heräsi ja minun teki mieli vajota maan alle.

En muista miten asia eteni, mutta luultavasti niin, että katosin jonnekin piiloon ihmettelemään elämän oikkuja. Vasta  myöhemmin älysin kuka oli tuo salaperäinen mies, joka istui kannon nokassa minun vieressäni. Meidät on arkistoitu Södikan kuvakokoelmiin, ja minua hävettää vieläkin. Nimittäin se hävettää, että paikalla oleva kumartelijakansa piti tietysti itsestään selvänä, että minä olin linssilude, jonka piti tunkea mukaan. En minä linssilude ollut, mutta hölmö kuitenkin.

Voin siis ihan hyvin sanoa, että olen tavannut tämänkin runoilijan ja meillä oli tosi hauskaa. Tai ehkä hänellä hiljaisessa mielessään oli, kun huomasi että minä olin vaaraton ja kaikesta ulkopuolinen. Ja niinhän minä olen vieläkin.

Minut unohdetaan, hän ajattelee.
Unohdus on hyvä äiti. Kukaan ei kosketa sinua siellä,
Kukaan ei enää unohda sinua
(Gösta Ågren, Tääl 1989 (2020)

torstai 16. heinäkuuta 2020




LYGAIA, KALLIOPEN TYTÄR


Täytyy puhua hiljaa
















Kuva: Merenneito


Vuosikymmeniä sitten ostin Giuseppe Tomasi di Lampedusan proosakokoelman. Suomennoksen nimi on Seireeni. Hän kertoo nuoren miehen, Corberan kokemuksista Sisilassa, Etnan lähivesiltä. Corbera tutustui vanhaan kreikankielen professoriin, Rosario la Ciureen ja kuuli tältä tarinan joka jäi mieleen ikuisesti. Vanhan miehen tarina oli synteesi aistien ja järjen väliltä. Corberan lähellä oli joka päivä mies, joka edusti hienoa, melkein tarunomaista ja aineellisesti niin vähän tuottavaa oppia, humanismia. Me kaikki vanhat näytämme nuorten silmissä hulluilta, mutta usein onkin päinvastoin, Rosario sanoi. – Täytyy puhua hiljaa, tärkeitä asioita ei voi ulvoa. Rakkauden ja vihan mylvintä tapahtuu vain melodraamoissa, sivistymättömien kesken.

Rosario la Ciure vietti pari kuukautta vuokramökissä  1887 Sisilian kauneimmassa   paikassa, jossa rannikko oli vielä villi ja asumaton. Meri oli riikinkukon sininen ja edessä, välkkyvien aaltojen takana kohosi Etna. Yksinäisyys oli täydellinen. Sen katkaisi vain joka kolmas päivä talonpoika, joka toi niukat elintarpeet. Ihme tapahtui elokuun viidennen päivän aamuna kello seitsemän. Rosario heräsi ja lähti heti veneellä kohti kalliota, joka suojeli auringolta. Aurinko nousi ylpeässä raivossaan ja muutti kullaksi ja siniseksi meren kirkkauden. Rosario lausui veneessään antiikin kreikkalaista runoa, kun huomasi veneen laidan äkkiä painuvan oikealla takana. Hän kääntyi katsomaan ja näki nuoret, sileät kasvot jotka nousivat merestä, kaksi pientä kättä puristi veneen laidasta. Tuo nuori tyttö hymyili, kalpeat huulet vähän erillään toisistaan ja paljastivat terävät ja valkoiset hampaat. Hymy ilmaisi vain itseään, melkein eläimellistä olemassaolon riemua, jumalten iloisuutta. Auringonvärisistä hiuksista, jotka olivat hajallaan, siivilöityi merivesi avoimille vihreille silmille. Tytön alaosa oli kuin kalan, jota pienet helmiäisen väriset ja siniset suomut peittivät. Hänellä oli kaksijakoinen kalanpyrstö, hän oli seireeni.

Hän puhui, ja hymyn ja tuoksun jälkeen minut valtasi suuri lumous, Rosario sanoi. Hänen äänensä. Se oli vähän verhottu, velaarinen ääni, jossa oli lukemattomia soinnun vivahteita. Meren laiskojen hyökyjen ääni, vaahtopäiden kohina rannikolla, tuulten humina kuutamoisilla aalloilla. Seireenien laulua ei ole, Corbera. Musiikki jota ei paeta, on vain heidän äänessään. Seireeni puhui kreikkaa. – Kuulin sinun puhuvan kieltä, joka muistutti omaani, seireeni sanoi. Olen Lygaia, Kalliopen tytär. Ei pidä uskoa satuihin joita meistä kerrotaan. Emme surmaa ketään, rakastamme vain.

Rosario koki 24 vuotiaana elänänsä ainoan rakkauden, ja elämän lopussa hän sen kohtasi uudelleen laivamatkalla Lissaboniin.

Jokin aika sitten selailin alusta loppuun 300 sivuisen maailmalla menestyneen romaanin. Sen kerronta oli tasaisen tappavaa, kuivaa ja mielikuvituksetonta kieltä. Sen syvällisin sanoma oli, että hauki on kala. Lukukokemuksesta on nyt pari viikkoa, mutta en muista mistä kirja kertoi ja mihin se pyrki. Käsittelikö se niin sanottuja tosiasioita vai halusiko kirjailija vain viihdyttää lukijaa. Kumpikaan vaihtoehto ei toteutunut minun kohdallani. Jos minut lähetettäisiin autiolle saarelle rangaistukseksi siitä, etten hyväksy kaikkia muiden keksimiä sääntöjä, ottaisin mukaani mieluummin vaikka tuon Seireenin,. sehän vasta hauskaa olisi. Tai Galsworthyn pienoisromaanin Omenapuu, Karl Krausin Myrkyn käyttöohjeen. Maiju Lassilan Liika viisaan. Kafkan novellin Selonteko akatemialle. Mutta tuon 300 sivuisen jättäisin niille, joilla riittää aikaa tässä elämässä tuhlattavaksi asti.  (2020)

Tomasi di Lampedusa on antanut tarinalleen nimen Seireeni. Kreikan mytologiassa seireenit olivat enemmän linnun kaltasia olentoja, heillä oli sulkia ja linnun jalat. Tarinassa kuvattu tyttö oli meren-neito, jolla on muuten naisen olemus, mutta kalan pyrstö.