M I N Ä  T Ä S S Ä  

                                               

Vanhuus on säädytön olotila joka on ehkäistävä ajoissa.

(Jeremich de Saint Amar,  Gabriel Marquez)

Minä tässä vaan kirjoittelen kirjoja joista hammaslääkärikään ei saa tolkkua, unissa kun kuljen ja näkökin on huono. Joku vanha tuttu taannoin sanoi, ettei jaksanut lukea kun ei ymmärtänyt. Oli liikaa sivistyssanoja ja muuta sellaista. Minä siihen, että sellaista on nykyään liikkeellä, ymmärryksen puutetta. Ilmiö on levinnyt laa-jalle kuin hiirilavantauti. On tiimejä, jotka yrittävät selvittää mitä minä tarkoitan kun väitän, että se mikä ei ole luonnollista on luonnotonta. Vaikka tiimin jäsenet ovat epäilijöitä, skeptikkoja, he ovat varmoja siitä että moinen mielipide loukkaa toisinajattelijoita. Eli siis niitä jotka ovat jostain syystä lähes epävarmoja. 

Mitä kirjoittamiseen yleensä ja muuten tulee, Muokkaan virkkeet sitä silmällä pitäen että ne mahdollistavat selkeän artikulaation. Lyhyet ja pitkät vokaalit on syytä tarkoin erottaa toisistaan, koska osa lukijoista on lukihäiriöisiä, osa jopa lukutaidottomia. Yritän välttää myös geminaattoja, jotka rumentavat pehmeää suomea ja ovat kuin jauhinkiven palat kaurajauhossa. Varoittava esimerkki on tuo ”ryppäät”, vaikka tarjolla olisi ryväskin taivutettavaksi. (rypäät) Vokaalit ja diftongit ovat puhutun ja kirjoitetun kielen mausteita. Niitä ilman saadaan tuloksena kimara, joka maistuu pelkiltä kerakkeilta eli siis sahajauholta. 

Olen myös ehdottomasti sitä mieltä, että romaani ei tarvitse juonta eikä sen pidä loppua töksähtävästi niin, että omahyväinen lukija luulee jo etukäteen arvanneensa ettei koko loppua edes tarvita. Piste riittää. Sama pätee myös novelleihin, lyhytproosaan ja tiedemies-piirien suosimiin narratiiveihin. Tiedän että vanha kansa puhui lastuista ja pakinoista, jotka nykyään korvataan mieluummin hienostuneemmilla ilmaisuilla kolumni, anekdootti ja idiootti. Viimeksi mainittu lainasana tarkoittaa samaa kuin pohjalaisille tuttu ilmaisu pyly. Kansakoulun viidennellä luokalla minäkin opin tuon sanan merkityksen, kun kaksimetrinen renkipojan alku latoi kylä-tiellä lojunutta hevosen lantaa niskaani ja ilmaisi mielipiteensä pojasta, joka ei suostunut määkimään vaan haastoi miekieltä, jota oli oppinut omenakukkien kaupungissa Laatokan rannalla ja sitten vielä Rovaniemellä. Eikä se koulukiusaaja tiennyt sitäkään, että pylyllä oli puolentuhatta vuotta vanhat sukujuuret myös Pohjanmaalla. 

Niin, ja sitten taas se kirjoittelu. Sanastoa on tarttunut matkaan sieltä täältä. On pänikkää ja jopparia, elttaa ja sontikkaa, pottua ja pernaa, kersaa, sikiötä ja mukulaa. Eipä siis outoa jos joskus vähän jurppii kun radiosta ja telkasta syydetään vain hämäläistä puheenpartta. Miähet ovat tiän päällä ja viihtyvät Pispalassa ja kaiketi myäs Sörkässä. Ja minä tässä vaan kirjoittelen joutavia, sukulaiset pyö-rittävät silmiään ja tuttavat pakenevat kun näkevät minun laahus-tavan vastaan. He pelkäävät että kauppaan heille kirjojani hintaan, jolla saisi kapakasta  jo tuopin olutta. Joku hyväkäs keksii vielä kysäistä paljonko sä tuosta kirjasta sait liksaa? Eikö sille oikiaa kustantajaa löytyny?

No ei, minä sanon. Mikä se oikea muka on? Oikea kustantaja kustantaa vain dekkareita, ajanviete- ja rakkausromaaneja. Olethan huomannut, että minulla on syvällisempi linja. Kirjoittelen vain sitä mitä päähän pälkähtää ja sitäkin vähän epäselvästi. Näin sen merki-tys aukeaa  jopa juovuspäissä, silloin kun sattuu olemaan tavallista herkemmällä  lukutuulella. Mainos- ja muut tuotantokulut jäävät vähäisiksi, ja niin myös myyntituotot. On nöyryyttävää ravata typerien ihmisten perässä kauppaamassa korkeampaa kirjallisuutta kun nämä lukevat vain dekkareita ja ymmärtävät vain puhelinlu-etteloja. Joku sanoi, että kynnys on pysähdyksen paikka. Minä vain kysyn, että missä se kynnys on?  (2020)