lauantai 26. lokakuuta 2019


ILMOITTAUTUMASSA

Miete:
Kaikki kellot eivät mittaa
samaa aikaa




Mies istui tiskin takana vähän huolimattomassa asennossa. Hänen olemuksensa ärsytti minua. Että kehtaakin noin näkyvästi paljastaa ylimielisyytensä. Enhän minä häneltä rahaa pyydä lainaksi vaan palvelua.
Saanko tähän vielä henkilötunnuksen, hän kysyi ja hymyili kolkosti.
Miksi ihmeessä? minä kysyin. Täytyyhän sen olla selvä asia että kysymys on minusta,  sillä kuka muu tätä olisi tullut tänne tiedustelemaan?
- Kysyjiä kyllä riittää, hän vastasi. Eivätkä kaikki tule tänne lakki päässä ja itsekeskeisinä. Viranhaltijaa lähestyttäessä tulee olla varuillaan ja kunnioittava.

Meidän siinä vaihtaessamme mielipiteitä kiinnitin samalla huomiota koiraan, joka juoksi ovenraosta esiin ja ryhtyi nuolemaan viranhaltijan housun lahjetta. Tämä taputti karvaista tulokasta päähän ja nimitteli otusta lempinimillä joita en tässä kehtaa toistaa, koska ne ovat niin kuvottavan hellämielisiä.
Koira osoitti kiitollisuuttaan irvistämällä minulle rumasti, ja näytteli kulmahampaitaan. Se kuolasikin vähän ja sen hengitys haisi mädäntyneelle jollekin. Ettei vaan ollutkin se Bulgakovin tiedemieskoira. – Minulla olisi nyt vähän kiire, minä sanoin.

Mies kaivoi nyt pöytälaatikosta lomakkeen, jonka kulmassa
erottui jo matkan päähän eilisen hernekeiton jättämä tahra.
- Pyritte siis tälle mallikurssille, hän kysyi minulta salaivaa äänessään. Niihin on kova tunku nykyään kun tuli tämä sukupuolineutraali suhdanne.
- Sellainen on pyrkimys, vastasin hänelle vakaasti ja silmää räväyttämättä. Eikä asia kuulu kenellekään, en ala selitellä syitä enkä seurauksia. Olen vain päätökseni tehnyt ja sillä selvä.
- Mutta kurssihan on poliittinen, mies sanoi ja katsoi vinosti kenkiäni, jotka olivat eri paria. Toinen vasemman, toinen oikean jalan kenkä, mutta väärissä jaloissa hänen mielestään.

Miten vain, mutta haluan tehdä selväksi etten ota vastaan neuvoja jotka osoittautuvat pakotteiksi. Enkä halua tunkea mihinkään talliin, jossa noudatetaan aina laumanjohtajan sanaa. Ryhmäpää-
töstä, muka. Minä haluan olla itsenäinen ja yksin, en tarvitse ihailijoita enkä ihailtavia.

Ajattelin jatkaa näitä mielipiteitä vielä pidempääkin, mutta virkailija riuhtaisi lomakkeen pöydältä edestäni ja näin miten hänen kasvonsa punottivat. Koira murisi pahaenteisesti ja irvisteli minulle.
- Teidän ei tarvitse täyttää lomakkeita, pääsette suoraan suljetulle osastolle ja uudelleenkoulutukseen. Tarvitsette lisäoppia liberaalista, länsimaisesta arvopohjasta jota täällä virastossa vaalitaan.
Vaihtakaa tuo lippalakki tupsulliseen pipoon, jossa tupsu on nimenomaan pään päällä, hän vielä lisäsi ja sulki pöytälaatikon.
(2019)




perjantai 18. lokakuuta 2019





HYÖDYTÖN PUHELU


Miete:
Tässä istun, ajatukset kuin ruoho
peittävät maan ja silmät
On vaikea hengittää, eikä mikään
puutu enää pelosta, joka tanssii johonkin
mitä en tunne, joka on minusta ja jää minuun.
Kuva: Martti Y-R





Ilta oli jo hämärtymässä koska minusta tuntui, etten näe rakennusta selvästi. Se oli huvilamainen ja sisällä oli sähkövalot. Näin kuinka Anna liikkui suuressa salissa, ja
ikkunan läpi erotin myös veneen joka lähti keula kohisten kohti huvilaa. Siinä oli porukka kypäräpäisiä miehiä, aseet sojottivat heidän käsissään.

Avasin huvilan oven ja astuin suureen tanssisaliin. Se oli täynnä väkeä, mutta Anna oli nyt kadonnut. Seisoin siinä vähän neuvottomana jonkun vieraan naisen kanssa
ja selitin hänelle että minä en osaa tanssia. Tyyli on sitä askel eteen, toinen taakse.
Näitä minä hänelle selitin, kunnes huomasin olevani siinä ypöyksi ja minua alkoi hävettää.

Aloin etsiä Annaa tungoksessa ja paikkaa mihin jätimme takit tullessamme. Etsintä johti minut isoon huoneeseen, joka oli ahdettu täyteen urheilutamineita. Kyselin turhautuneena vaatenaulakon paikkaa, mutta sitä ei kukaan osannut neuvoa. Kiertelin ja utelin, mutta aina minut neuvottiin samaan kohtaan. Koin sen välinpitämättömyydeksi ja aloin kiukutella. Yritin jo soittaa kotiinkin, mutta puhelimen lukitus ei auennut. Mikä piru se pinkoodi nyt olikaan?  Lopulta sieltä kuului kuitenkin vaimeaa keskustelua. Anna siellä puhui jonkun kanssa ja minä kysyin häneltä oliko Kari jo tullut. Jäin tänne takkia etsimään, lisäsin vielä koska arvelin että kohta Anna jo asiaa ihmettelisi. Kenen kanssa hän muuten puhui ruotsia? Kuka hän on, kysyin Annalta mustasukkaisesti, vaikka tuo toinen keskustelijoista oli äänestä päätellen nainen. Tämä vastasikin heti Annan äänellä: hän on Kälviällä.

Nyt oli pakko lopettaa hyödytön puhelu. Sanoin ”väärä numero” ja hengähdin vapautuneesti. Joku ohikulkija huomasi ongelman ja tarjosi minulle vanhaa armeijan radiopuhelinta. Numerokiekkoa siitä ei löytynyt, vaan joku kertoi että se on laitteen kyljessä jos vähän käännän. Tein nyt monta yritystä numeroon 4755344, mutta aina vikaan. Se oli meidän vuosikymmeniä vanha numeromme, joka oli löytynyt päiväkirjan välistä.  Lopulta sain yhteyden toimimaan ja Annahan se oli. Hän kertoi, että oli pannut jonkun hakemaan minut ihan viivana. Helpottuneena lähdin siis ulos pikkutakkisilla pakkaseen odottamaan noutajaa. Katselin kuinka laajan aitauksen takana vaelsi lauma lehmiä ja sonneja, jotka kellahtivat raskaasti sänkipellolle nukkumaan. Minä käännyin toiselle kadulle ja sain nyt perääni hämärissä ison miehenkorston. Sen saman joka oli tehnyt hävyttömän eleen sormillaan Annalle ja minulle. Mottasin äijää turpiin mutta tämä vaan nousi uudelleen ja yritti käydä kimppuun takaapäin. Puraisin miestä korvaan ja ähätin, että nytpä saitkin aidsin. Hätävalhe tehosi ja ahdistelija häipyi niin, että saatoin taas jatkaa matkaa hämärässä illassa. Siinä kävellessä mietin mihin Anna oli ehtinyt eksyä, kun ei häntä kuulunut ja puhelinkin oli taas kadonnut.  (2019)



lauantai 12. lokakuuta 2019







KUN OLIN MARJASSA


Helmikuu on toivottomuuden
luvattua aikaa    (Mahler)

Kuva: Amadeo Moligniani



Opettaja piirsi taululle kirjaimia, tähtäsi liidulla ja muikisteli suutaan. Minä katsoin hänen aikaansaannostaan epäluuloisena ja päättelin, että hän antoi luokalle ainekirjoituksen aiheita. Ihmettelin aina sitä, onko pakko noudattaa kirjaimellisesti opettajan keksimää nimeä vai oliko tarkoitus ymmärtää se kirjoituksen aiheeksi. Niin että saisin itse päättää aineen nimen. Onneksi minä tällä kertaa heräsin ajoissa.
Siis niin, että onko pakko kulkea ränget niskassa ja hyväksyä se, että pitää ajatella ja kirjoittaa niin kuin kaikki muutkin?

Räväytin silmät auki ja tuijotin tuota vuosikymenien takaista nimitarjokasta:  kun olin marjassa. Siis että metsässä keräi-
lemässä marjoja, vaikka oli helmikuu. Muistin nyt henkevän kir-
jallisen keskustelun jota kävin erään asiantuntijan kanssa. Hän
oli  kustannustoimittaja.

- Mutta eihän tämä mikään novelli ole, hän minulle sanoi ja heitti arvioivan katseen kirjoitukseen
 jota olin hänelle tarjonnut julkaistavaksi. – Pituuttakin sillä saisi olla enemmän. Oletko muuten lukenut novellin tekniikasta, siitä miten hyvä novelli syntyy ja miten se rakennetaan? – Mikä tämä sinun mielestäsi on, hän vielä kysyi ja vilkaisi toistamiseen tuota onnetonta kyhäelmää jota tarjo-
sin antologiaan. - En sanoisi tätä esseeksi.

Minä nimitän sitä lastuksi kun en muuta pussia sille löydä. Proosalastuksi, sanoin hänelle vähän epäröiden. Ja aine on käsitteenä parempi kuin essee, koska aine on suomea ja essee vierasta kieltä.
Jossakin on sovittu, että kirjailijan pitää kehittää omaa äidinkieltään. Sillä hän osaa ajatella ja tuntea paremmin kuin vieraalla kielellä, jota pitää keinotekoisesti opetella. Minä opin suomea jo pari vuo-
taana ja ilman väkisin tuputusta.

Siinä me nyt tutkailimme tuota nimitystä yhdessä ja hän näytti jopa hyväksyvän sen. Kirjoittaminen on ankaran kovaa työtä, hän valisti minua ja kurtisteli kulmiaan. Realismi on kuvaus elämän raa-
dollisuudesta, eivät lukijat kukista ja väreistä viehäty.Eivätkä tuoksuista. He eivät tunnusta tunteita, heillä on vain fiiliksiä. Ja Heitä kiinnostaa vain todellisuus, arkipäivä ja sen tapahtumat.

Minä sitten olen ihan hakoteillä, sillä todellisuudesta en tiedä mitään. Minun kirjoitukseni ovat unen tajunnanvirtaa ja niiden logiikka on kuin petollinen suo. Niissä unissa ei voi juosta, vaan pitää pysähtyä ajattelemaan mikä on seuraava askel, selitin hänelle tuntemuksiani. Minusta on samantekevää onko unella näkijöitä ja kuulijoita paljon vai vähän, kourallinenkin riittää. Luulen että he pelastavat minut hukkumasta yksin suon silmään, josta kukaan ei koskaan tiedä tulla minua
edes etsimään.  (2019) 

lauantai 5. lokakuuta 2019

ILMAN SIIPIÄ


Miete:
Muuttumisen lähtökohta,
joka meissä on keskeinen
jossa tasot noustessaan ylös ja alas
kaikkiin suuntiin, liikkuvat alinomaa
eivätkä suorien leikkaupisteet
pysy ikuisesti kohdillaan





Siitä on jo yli neljä vuosikymmentä. Hän kävi usein juttelemassa niitä näitä, muita asiakkaita huomaamatta. Mietin joskus, että mistä se johtui. Mikä pani kertomaan ongelmia minulle, ventovieraalle. Ei hän voinut tietää mitä ajattelin ja mitä minun päässäni liikkui, kun hän vihjaili kyllästymiseen. Että tekisi mieli irrota kaikesta ja jättää taakse, tai mihin se kaikki nyt jäisikään. Voihan olla, ettei mitään ole takana tai edessä, ylhäällä eikä alhaalla, tänään tai eilen. Jos nyt vaan voisi lopettaa tuon harhaisen kuvitelman olemassaolosta. Siitä, että on tässä ja nyt.

Sellainen filosofi hän on, minä ajattelin. Puhui Schopenhauerista ja eksistentialisteista. Piti oikein sanakirjasta mennä tarkastamaan mitä tuo viimeksi mainittu käsite piti sisällään. Ja olemisestahan siinä oli kysymys. Minua se ei erityisemmin askarruttanut.
Kun palasin työstä kotiin tunsin varmasti olevani olemassa. Radio kailotti iltatuulen viestiä, lapset tappelivat nappuloista ja palikoista. Veeran kanssa pohdittiin mistä saadaan rahat lainan lyhennyksiin tai edes korkoihin. Pitäisikö poika viedä taas korvalääkärille, kun hän pelkäsi jo parturinkin valkoista takkia.

Hän tuli työpaikalle usein muovikassia roikottaen. Minä olin vaivaantunut siitä mitä muut ajattelevat, mutta en kehdannut koskaan sanoa sitä hänelle. Muovinyytistä kuului joskus vähäisiä kilahduksia, mutta kumpikaan meistä ei ollut niitä kuulevinaan.

Eräänä päivänä hän otti puheeksi lentämisen ja minä olin varuillani. Minä luin tänään jonkun neropatin kirjoituksen, että mitä korkeammalle lentää, sitä tarkemmin ja laajemmin näkee koko maanpiirin, hän sanoi ja katsoi kiinteästi. Niissä silmissä oli outo kiilto ja siksi minä väistin katsetta. Yritin keskittyä johonkin joutavaan työtehtävään, jonka tekemättä jättäminen ei olisi suistanut maata kiertoradaltaan. Mutta tuo katse suisti minut kiertoradaltani muutamaa päivää myöhemmin.

Työpaikalla kuiskittiin niin, että oli saatava selville mitä on tapahtunut. Joku selitti. Sinähän tunnet hyvin sen tyypin joka kuluttaa usein täällä aikaansa. Se työtön luuseri, jolta akka lähti lätkimään ja vei kakrut mukanaan. Se on opetellu lentämään. Hyppäsi kahdeksannen kerroksen parvekkeelta ja viuhtoi matkalla käsiään. Ei edes huutanut, vaan mätkähti asvaltille josta se piti lapioida roskalavalle.

Kaikki olivat nyt tyytyväisiä. Salaperäisen vieraan arvoitus oli auennut koko porukalle, joka päätyi vakaumukseen että mies oli hullu. Kuka muu ilman mitään syytä lähtisi lentämään keskellä arkisinta työpäivää, ilman työtä ja siipiä.