maanantai 25. huhtikuuta 2022

 EILEN EN TIENNYT

Monesti kuulin puhetta tiestä

jota lopussa täytyy käydä.

Eilen en tiennyt,

että käyn sitä tänään. 

(Narihira)         




                                                Kuva: Eilen (Akvarelli 2020, T.Yli-Rajala)

Nuo Narihiran säkeet muistuivat mieleen kun kuulin, että nuoruuden ystävä oli kuollut. Hänellä oli pitkälle edennyt haimasyöpä. 

Mistä johtuu, että kaikki hyvät ystävät katoavat tästä elämästä. Vuosia sitten hän oli tuonut maalauksensa minulle nähtäväksi ja sovimme, että voin pitää sitä olohuoneen seinällä niin kauan, että pystyisin siitä hänelle jotakin maksamaan. Hänellä oli rahaan samanlainen asenne kuin Daniil Harmsilla, joka ei pannut rahalle paljonkaan painoa. Kantoi sitä vain mukanaan kukkarossa, ja kun tarvetta tuli, niin tuhlasi ne. Ja siinä kaikki. 

Maalaus esitti mustaa miestä, joka soitti kitaralla Betlesien ”Memories of you”, niin hän minulle selitti.

Se taulu jäi olohuoneen seinälle ja viipyi siinä niin kauan, että minä sen unohdin. Vaikka joka päivä sen näin, katse ohitti taulun kuin tyhjän tilan. Oli kaikenlaista muuta mieltä painamassa ja rauhaa häiritsemässä. Ei se kallis ollut, maksoin taulun useassa erässä vähitellen. Koskaan hän ei siitä muistuttanut, ja nyt kun hän sattumoisin poikkesi meillä, näin hänen seisovan sen edessä kuin hartaustilaisuudessa.

Hän tuijotti sitä hetken, puhumattomana. Sitten hän kääntyi ja selitti. Kun minä tuon maalasin, ei ollut rahaa muuhun kuin lenkkimakkaraan. Ja viinaan, siihen minä tämänkin taulun hinnan käytin. Tänään minä sen äkkiä ymmärsin, kun sattumoisin löysin Narhiran säkeet.

Kyllä minä sen olin aina tiennyt. Säälin hänen kuluneita vaatteitaan ja huonoa terveyttään. Narihirasta en tiennyt, ihmettelin vain mitä hän sillä tarkoitti. Me olimme elämän varrella tavanneet silloin tällöin, eikä meistä kumpikaan muistanut kuinka kauan oli tunnettu toisemme. Vähän pintapuolisesti, mutta kuitenkin, niin että pidin häntä ystävänä. Minä muistin nuoruudesta sen, miten hän toisti usein antiikin filosofien mietelauseita. Joskus se tuntui vähän oman egon korostamiselta, mutta häneltä se kävi luontevasti.

Kun tuo vanha ystävä oli lähtenyt, päätin etsiä teoksia joissa esitellään japanilaista runoutta. Hakusanalla se löytyi pienen etsimisen jälkeen. Luin nuo säkeet ja mietin niiden tarkoitusta. Pari viikkoa sitten hän oli kertonut minulle sairaudestaan, mutta ei sanonut kuinka pitkää ikää lääkärit olivat hänelle luvanneet. Hän oli nyt tänään löytänyt tien, mutta ehkä liian myöhään. Taulun nähdessään hän oli löytänyt sen jota ei vielä eilen tuntenut.

Ariwara no Narihira. Waka-runous.

maanantai 18. huhtikuuta 2022

 




MINÄ  MUISTAN


On suoja melkein kaikkeen mitä on, on

suoja tulelta ja kylmyydeltä, on koilta,

ruosteelta ja miltä vain. Vaan ei, ei

suojaa ole ihmiseltä.

(Harry Martinson, Aniara)


Minä muistan muurahaisen joka juoksi hänen kädenselällään. Hän mietiskeli jotain meidän molempien tulevaisuudesta. Pidetään yhteyttä sitten joskus kun ollaan ihan aikuisia, hän ehdotti. Niin että sinä saat nauraa minun elämääni, sanoin hänelle epäluuloisesti. Näin kun muurahainen pysähtyi ranteelle, se jäi jostain syystä muistiin vuosikymmeniksi. Muistikuva oli niitä yksityiskohtia, joista elämä rakentuu. Kun ihmisikää myöhemmin kohtasimme uudelleen, hän ei heti muistanut minua. Sairaus, ikä ja lääkkeet olivat poistaneet muistia kuin tuulilasin pyyhkimet vettä auton lasista. Jäljellä oli vain tyhjä tila, jossa kitui tietoisuuden himmeä liekki.

Muistutin häntä siitä kuka minä olen. Varhaisen nuoruuden ystävä. Meitä sitoi keskinäinen lupaus muistamisesta. jonka teimme halkoliiterissä. Istuimme pinon päällä ja mietimme maailman menoa. Minä ihailin hänen tietoviisauttaan ja kuvaamataitoaan. Yhdellä viivalla, kynää paperista nostamatta hän piirsi karrikatyyrejä jotka olivat kohteensa näköisiä. Yksi puute tuossa taidossa oli. Värit olivat hakusissa, hänestä ei ollut taidemaalariksi. Kuvat olivat kelmeitä ja värittömiä, niistä puuttui elämä.

Kyllä minä olin naimisissa, hän vastasi kun asiaa utelin. Vaimo jätti minut onnettomuuden jälkeen. Vei lapset mukanaan ja vei omaaisuudenkin tutun lakimiehen avustuksella. Millainen onnettomuus,minä kysyin. Autolla mentiin metsään ja minä olin koomassa monta viikkoa, hän vastasi. Siinä meni muisti, koko entinen elämä. Se on nykyään kuin katsoisi vanhaa elokuvaa voipaperin läpi. Liikkeet näkyvät, niiden tarkoitus ei ole looginen. Äänet kuulostavat tutuilta, mutta en osaa yhdistää niitä oikeisiin ihmisiin. Elämä on absurdia kokemusta, se on kuin Salvador Dalin maisema kirtahveineen, jotka voivat lentää ilmassa.

Kun häntä taas kuuntelin, muistuivat mieleen nuoruuden aikaiset jutustelut halkoliiterissä. Me olimme filosofeja, muut pelasivat kentällä pesäpalloa. Meitä pidettiin vähän outoina. Nyt vuosikymmeniä elämää myöhemmin minut valtasi ennen koetun tunne, deja vu. Hänen muistinsa vei kooma, minun näköni hämärsi glaukooma. Näen elämän kuin putken päässä, mutta onneksi sen värit ovat vielä tallessa ja minä kuulen niiden musiikin, ja nautin siitä.

Elämä on metafora. Jospa me olemme vain jonkun muistissa?

   

maanantai 11. huhtikuuta 2022










                                            Kalasääksi ja lohi, Pokkisen puisto, Oulu


 OLEN UNESSA


Laanilassa, Oulujoen rannalla oli vielä jäljellä saksalaisten kaivamia taisteluhautoja. Saksmannit olivat lähteneet ja juoksuhautojen pohjalla oli vesilammikoita. Sammakot niissä polskivat. Siinä lähistöllä oli myös kioskin kaltainen, harjakattoinen koppero jonka oven päällä luki kosmus-kynällä kirjoitettu Koimanappi. Mitähän se tarkoitti, me serkkutytön kanssa ihmettelimme. Se on joku sähkökoppi tai varasto, meitä valistettiin. 

Minä aloitin koulun kuusi vuotiaana Tuirassa. Koulumatka tuntui pitkältä ja pelottavalta. Jotta tietäisi matkan pituuden, pitäisi se tarkistaa kartalta, mutta jääköön. Lähtiessä minulle teroitettiin osoitetta siltä varalta että eksyisin. Laanila, Onnela minä hoin osoitetta ja maleksin kohti koulua jonka yläkerran käytävällä oli pelottava parvi täytettyjä lintuja. Muitakin eläimiä siellä taisi olla, ja pelottava opettaja. Häntä ei ollut täytetty, mutta kärttyisen oloinen hän oli ja kun minä en heti ensimmäisinä aamuina löytänyt minulle näytettyä pulpettia, hän uhkaili että lähtee siitä kertomaan johtajaopettajalle. Sain koulusta uudet luku- ja laskentokirjat jotka tuoksuivat hyviltä. Laskukirjassa kirjaimet olivat sinisiä ja punaisia, ja lukukirjan kannessa oli värikäs kukon kuva. Pitkäpiimäisten koulutuntien jälkeen se kiekui vapauttavasti ja veli tuli minua vastaan kotimatkalle koska pelkäsin koiria. Oli kokemusta sotakoirista, jotka aina joskus riuhtautuivat vapauteen ja juosta jolkottivat kaduilla. Ei kuitenkaan siellä Laanilassa, muistot olivat peräisin Rovaniemeltä. 

Olen unessa useasti sinun kaduillas koulutie. Kotiportilta kouluun asti, minun askeleeni vie. Istun nyt, kuusi kahdeksatta vuotta myöhemmin Franzenin puistossa ja katselen tuota Suomen ensimmäistä runoilijaa. Jonkin matkan päässä täältä, Plaanaojan varrella on Leevi Madetojan patsas ja kun oikein terästän kuuloa, niin läheisen Ojakadun avoimesta ikkunasta kuuluu pianon soittoa. Vuosikymmeniä sitten siellä oli musiikkiopisto. Noihin aikoihin minä viihdyin Pokkisen puistossa, Kalasääksi ja lohi -patsaan luona ja katsoin meressä kelluvaa Pikisaarta. Lokit kaartelivat taivaalla ja viuhtoivat kohti Linnansaarta. Niiden kirkuna korvissa tavasin latinan kryptisiä tekstejä ja olin vähän epätoivoinen. En minä koskaan noita kiemuraisia lauseita opi kääntämään!  

Siihen aikaan valkoiset puutalot olivat vielä jäljellä, koristeelliset portit avasivat näkymän talojen pihapiireihin joissa kasvoi puita ja pensaita. Vanhat kadut olivat kapeita, niihin ei paljon puita mahtunut eikä pensaita, mutta silti kaupunkikuva oli vehreä. Aivan Pokkisen puiston ja Leevi Madetojan patsaan lähellä oli Merikosken lyseo, jossa monet kuuluisuudet ovat oppinsa saaneet. Sen kivijalassa näkyivät vielä pommien sirpaleiden jäljet. Sinne käveli Veikko Antero Koskenniemikin, joka runossaan muistelee koulutietä ja koko kaupungin yllä kuuluvaa  Merikosken kohinaa. Kakaravaara oli vielä siihen aikaan jäljellä menneestä Oulusta, mukulakivikatuineen ja rähjäisine taloineen joita ei enää kunnostettu. Kun siellä kauan sitten kävelin minäkin, kuvittelin että jostakin pihasta ilmestyi se Teuvo Pakkalan Elsa. Paavo Rintalan Pojat näin muistaakseni vasta 1962 kun olin matkalla Väinö Ruoppilan viron kielen kurssille. Pojat kiipeilivät halkopinon päällä ja Torikadulla liehui natsi-Saksan hakaristilippu, ohi ajavan jeepin lavalla oli kypäräpäisiä sotilaita. Näin Uuno Turhapuronkin  nuorena poikana halkopinon päällä ja räpyttelin silmiäni. Hänen äitinsä oli lähtenyt sakujen matkaan. 

Oulu on nykyään kahdensadan kymmenen tuhannen asukkaan kaupunki, kolme ja puoli kertaa suurempi kuin minun nuoruudessani. Muistot ovat vanhan ja höperön äijän nostalgiaa, joku arvelee. Olipa mitä hyvänsä, mutta minulla on ikävä lapsuuden ja nuoruuden valoisia kesäöitä ja talven läpikäymätöntä kaamosta. Lähes kilometrin laajuisen jokisuiston tuulisia siltoja ja Merijalin rannan tervan tuoksua. Meren pintaan kuvastuvia Pikisaaren vanhoja taloja, tuomiokirkon kellojen hidasta kumahtelua. Kun Ouluun vuosia sitten tulin uudelleen, tuntui kuin olisi tullut kaukaa kotiseudulle. Sen murre kuulosti huvittavalta, mutta tutulta. Tampereella pelataan tosissaan kiakkoo, Oulussa vaan pellaillaan. Tampe-reella miäs lähestyy naista ja kysyy  miten menee. Oulussa kysytään hienostuneesti alakkonämua Sehän on kuin ranskaa.


maanantai 4. huhtikuuta 2022


 TÄYSI  MÄÄRÄ
  


Kuva: Täysi määrä  on oikean käden luku


Ihmisen on pakko luottaa  toiseen ihmiseen, olipa tämä mitä mieltä hyvänsä elämästä. Siinäkin tapauksessa, että hoitava lääkäri sattuu olemaan nuoruuden vihamies tai koulu-kiusaaja. Hän joka irvaili ja pilkkasi ja oli aina kaikessa parempi. Nyt tämä kiusaaja on materialisti joka etsii tietoisuutta materiasta. Mutta eihän se onnistu, koska tietoisuus ei asu ihmiskehossa. Ei materiassa asu älykään, vaikka puhutaan älypuhelimista. Ihmisen tietoisuus on informaatiokenttä, johon kuuluu useita osatotuuksia. Todellisuus onkin vain joukko vertauksia, mielikuvia, metaforaa ja kaikkien näiden yhteisvaikutusta. Jos yrität kuvata totuutta tai todellisuutta, muista että se on vain sinun oma mielikuvasi. Kerro tämä lääkärillesi niin pääsette yksimielisyyteen siitä mikä on vaivan nimi. Gnostilaisen totuuden evankeliumin mukaan kadonneen löytäjä iloitsee yhdeksänkymmentä yhdeksän kertaa, mikä on vasemman käden luku. Vaan jos yksikin kadonnut löytyy, syntyy täysi määrä oikeaan käteen.

Lääkäri on ylioppilaista hän, joka sai tutkinnosta kahdeksan laudaturia. Hän seurasi van-hempiensa neuvoa ja haki lääketieteelliseen. Kaiken lukemansa ja kuulemansa perusteella hän oli itsekin tullut siihen tulokseen, että sillä tavoin saa eniten osakseen ihailua ja kun-nioitusta. Onhan selvää, että elämän parhaat rakennuspalikat löytyvät kemian kaavoista ja matematiikan koukeroista. Päästyään työnsyrjään hän rakensi lasista ja betonista järven rantaan komean talon, josta jo päälle päin näkyi, että omistaja on lahjakas ja älykäs yh-teiskunnan tukipylväs. Totta kai hänellä siihen oli oikeus, kovasta työstä ja suuresta vastuusta on saatava niitä vastaava palkka. Omille lapsilleenkin hän asetti päämääräksi lääketieteen opinnot. Vähäisempi vaihtoehto oli diplomi-insinööri, josta saattaa tulla jonkin firman toimitusjohtaja, ellei sorru ryyppäämään.

Kaukana ovat ajat, jolloin köyhä kansa lähestyi lääkäriä hattu nolosti kourassa ja arasti kumarrellen. Ei niin, sillä nykypäivän lääkäri ei ole Jumalasta seuraava, vaan hän tarkas-telee potilastaan järkevästi arvioiden. Potilaasta voi tuntua, että hänellä on samanlainen katse kuin tohtori Mengelellä oli.  Kaikenlainen tunteilu ihmissuhteista on poltettu asial-liseen kuvitellun totuuden palvontaan. Hän voi suoralta kädeltä ilmoittaa potilaalle, että teillä kuulkaas on korkeintaan puoli vuotta elinaikaa. Hän voi myös äänekkäästi arvostella potilaan pitkäaikaista tupakanpolttoa, huonoja elämäntapoja sekä ruokailutottumuksia. Koska lääkärillä on kiire, ei hän jouda kuuntelemaan potilaan turhia jaarituksia, vaan pälyilee hajamielisesti papereitaan. Hän ei tunne käsitettä myötätunto, eikä hän muista mitä empatia tarkoittaa. Ei hänellä ole hienotunteisuuttakaan. Hän on työn uuvuttama ja kohdis-taa myötätunnon itseensä.

Nykypäivinä Senmutit ovat harvinaisia. Kuka nyt slummissa asuisi  syrjäseudulla köyhiä ja sairaita auttamassa, kun ei niillä ole varaa maksaa suuria palkkioita. Vain harva edes tietää kuka se Senmut oli, koska hänellä ei ole aikaa lukea kirjallisuutta. Koska lääkärit ovat eh-dottomia materialisteja, ei heitä kiinnosta mitä mieltä Nemesios oli sielusta, joka ei unessa ole ihmiskehoon sidoksissa. Tai siitä kuinka sielu voi unessa ennustaa ja nähdä tulevaa. Ei hän tutki olematonta, koska sielua ei ole edes olemassa ja unetkin ovat kvarkkien tanssia suljetussa tilassa, joka on potilaan pelokas pää. Minun entistä kiusaajaani hymyilyttää, kun muistaa, että Platonin dikotomian mukaan sielu on ikuinen, mutta ihmiskeho on kuole-vainen. Vaihtoehdoista jälkimmäinen on totuus, ja potilas saa lohduttautua tiedolla, että käsitys totuudesta on metaforaa, mielikuvien yhteisvaikutelmaa.  

Anteeksi lääkärit, En minä, tämän kirjoittaja kaunainen ole. Kokemukseni teistä ovat enimmäkseen myönteisiä, ja olen huomannut, että varsinkin nuoret lääkärit  ovat empaat-tisia. Kärjistän tässä vain joitakin kuulemiani arvosteluja. Yritän kuitenkin pysytellä etähäl-lä teidän ammattikunnastanne, sillä koskaan ei fatalisti voi tietää milloin se entinen koulu-kiusaaja astuu virnuillen näyttämölle ja tutkii minun eturauhaseni. 

Waltari: Sinuhe egyptiläinen, koko teos.