Kalasääksi ja lohi, Pokkisen puisto, Oulu

 OLEN UNESSA

Laanilassa, Oulujoen rannalla oli vielä jäljellä saksalaisten kaivamia taisteluhautoja. Saksmannit olivat lähteneet ja juoksuhautojen pohjalla oli vesilammikoita. Sammakot niissä polskivat. Siinä lähistöllä oli myös kioskin kaltainen, harjakattoinen koppero jonka oven päällä luki kosmus-kynällä kirjoitettu Koimanappi. Mitähän se tarkoitti, me serkkutytön kanssa ihmettelimme. Se on joku sähkökoppi tai varasto, meitä valistettiin. 

Minä aloitin koulun kuusi vuotiaana Tuirassa. Koulumatka tuntui pitkältä ja pelottavalta. Jotta tietäisi matkan pituuden, pitäisi se tarkistaa kartalta, mutta jääköön. Lähtiessä minulle teroitettiin osoitetta siltä varalta että eksyisin. Laanila, Onnela minä hoin osoitetta ja maleksin kohti koulua jonka yläkerran käytävällä oli pelottava parvi täytettyjä lintuja. Muitakin eläimiä siellä taisi olla, ja pelottava opettaja. Häntä ei ollut täytetty, mutta kärttyisen oloinen hän oli ja kun minä en heti ensimmäisinä aamuina löytänyt minulle näytettyä pulpettia, hän uhkaili että lähtee siitä kertomaan johtajaopettajalle. Sain koulusta uudet luku- ja laskentokirjat jotka tuoksuivat hyviltä. Laskukirjassa kirjaimet olivat sinisiä ja punaisia, ja lukukirjan kannessa oli värikäs kukon kuva. Pitkäpiimäisten koulutuntien jälkeen se kiekui vapauttavasti ja veli tuli minua vastaan kotimatkalle koska pelkäsin koiria. Oli kokemusta sotakoirista, jotka aina joskus riuhtautuivat vapauteen ja juosta jolkottivat kaduilla. Ei kuitenkaan siellä Laanilassa, muistot olivat peräisin Rovaniemeltä. 

Olen unessa useasti sinun kaduillas koulutie. Kotiportilta kouluun asti, minun askeleeni vie. Istun nyt, kuusi kahdeksatta vuotta myöhemmin Franzenin puistossa ja katselen tuota Suomen ensimmäistä runoilijaa. Jonkin matkan päässä täältä, Plaanaojan varrella on Leevi Madetojan patsas ja kun oikein terästän kuuloa, niin läheisen Ojakadun avoimesta ikkunasta kuuluu pianon soittoa. Vuosikymmeniä sitten siellä oli musiikkiopisto. Noihin aikoihin minä viihdyin Pokkisen puistossa, Kalasääksi ja lohi -patsaan luona ja katsoin meressä kelluvaa Pikisaarta. Lokit kaartelivat taivaalla ja viuhtoivat kohti Linnansaarta. Niiden kirkuna korvissa tavasin latinan kryptisiä tekstejä ja olin vähän epätoivoinen. En minä koskaan noita kiemuraisia lauseita opi kääntämään!  

Siihen aikaan valkoiset puutalot olivat vielä jäljellä, koristeelliset portit avasivat näkymän talojen pihapiireihin joissa kasvoi puita ja pensaita. Vanhat kadut olivat kapeita, niihin ei paljon puita mahtunut eikä pensaita, mutta silti kaupunkikuva oli vehreä. Aivan Pokkisen puiston ja Leevi Madetojan patsaan lähellä oli Merikosken lyseo, jossa monet kuuluisuudet ovat oppinsa saaneet. Sen kivijalassa näkyivät vielä pommien sirpaleiden jäljet. Sinne käveli Veikko Antero Koskenniemikin, joka runossaan muistelee koulutietä ja koko kaupungin yllä kuuluvaa  Merikosken kohinaa. Kakaravaara oli vielä siihen aikaan jäljellä menneestä Oulusta, mukulakivikatuineen ja rähjäisine taloineen joita ei enää kunnostettu. Kun siellä kauan sitten kävelin minäkin, kuvittelin että jostakin pihasta ilmestyi se Teuvo Pakkalan Elsa. Paavo Rintalan Pojat näin muistaakseni vasta 1962 kun olin matkalla Väinö Ruoppilan viron kielen kurssille. Pojat kiipeilivät halkopinon päällä ja Torikadulla liehui natsi-Saksan hakaristilippu, ohi ajavan jeepin lavalla oli kypäräpäisiä sotilaita. Näin Uuno Turhapuronkin  nuorena poikana halkopinon päällä ja räpyttelin silmiäni. Hänen äitinsä oli lähtenyt sakujen matkaan. 

Oulu on nykyään kahdensadan kymmenen tuhannen asukkaan kaupunki, kolme ja puoli kertaa suurempi kuin minun nuoruudessani. Muistot ovat vanhan ja höperön äijän nostalgiaa, joku arvelee. Olipa mitä hyvänsä, mutta minulla on ikävä lapsuuden ja nuoruuden valoisia kesäöitä ja talven läpikäymätöntä kaamosta. Lähes kilometrin laajuisen jokisuiston tuulisia siltoja ja Merijalin rannan tervan tuoksua. Meren pintaan kuvastuvia Pikisaaren vanhoja taloja, tuomiokirkon kellojen hidasta kumahtelua. Kun Ouluun vuosia sitten tulin uudelleen, tuntui kuin olisi tullut kaukaa kotiseudulle. Sen murre kuulosti huvittavalta, mutta tutulta. Tampereella pelataan tosissaan kiakkoo, Oulussa vaan pellaillaan. Tampe-reella miäs lähestyy naista ja kysyy  miten menee. Oulussa kysytään hienostuneesti alakkonämua Sehän on kuin ranskaa.